Pages

torstai 13. heinäkuuta 2017

Kesäkuulumisia!





Täällä ollaan, edelleen. Eilen multa loppui vihdoin ja viimein sen 10 päivän penisiliinikuuri jonka sain siis angiinaan (en kurkkupaiseeseen mikä oli se itsediagnoosini, hah). Mulla ei ole koskaan ollut angiinaa (tietääkseni), joten olihan tämä melkoinen yllätys. Myös mieheni sai sen, mutta lapsiin se ei tarttunut.

Penisiliinikuuri aiheutti meille molemmille ihmeellistä väsymystä ja mulle vatsavaivoja. En oikein ole jaksanut touhua muuta kuin välttämättömät, eli siis lasten kanssa kesäpäivän viettämistä ja eineksillä on menty.

Ollaan oltu monena päivänä rannalla alla tai uimalassa, ja käyty puistoissa yms. On ollut pakko järjestää lapsille tekemistä sillä kotipäivät...... on yhtä tappelua, itkua ja kitinää. Lasten kaverit on kaikki lomailemassa ties missä ja lasten isä päivät töissä ja illat kakkostöissä ja noi kupeiden hedelmät kerrassaan vain tylsistyvät!

Heti kun lähdetään johonkin, kaikki ovat aurinkoisia ja viihtyvät hienosti. Itsekin jaksan paremmin biitsillä makoillessa rusketusta keräillessä ja vesipetona lasten kanssa riehuessa vedessä. Joten touhuttu on.

Eilen esikoiseni täytti 8(!!!) vuotta, enkä oikein tahdo itsekään sitä uskoa. Samaan syssyyn mulle soitettiin poliisista, esikoinen menee kuultavaksi lastensuojeluilmoitukseen liittyen. Että olipahan hämmentävä päivä. Itse ei aina tiedä, pitäiskö itkeä vai nauraa. Niin paljon olen tehnyt töitä, etten sitä oman lapsuuteni väkivaltaa periyttäisi omaan perheeseen, niin sitten miehen ja pojan yksi ainoa yhteenotto aiheuttaa melkoisen kierteen. Ja kaikki haluaa hoitaa asiaa minun kanssani vaikka en edes asiaan liity. Murr! Toisaalta kun kerran ongelma on tunnistettu, niin onhan se hyvä selvittää perinpohjin.

Mutta tosiaan poika täytti kahdeksan. Toinen luokka alkaa syksyllä jännittävissä merkeissä. Samaan syssyyn alkaa varmaankin jonkunlaiset selvitykset pojan käytöksestä, joka on ollut viime aikoina vähintäänkin haastavaa. Useampi ulkopuolinenkin on ollut näkemässä, kun poika saa kilarit jostain (yleensä siitä,  että kiellän jotain, esimerkiksi pelaamasta tabletilla) ja saattaa useita tunteja käyttäytyä sen jälkeen todella rumasti ja häiritsevästi, kiusaamista, rumien puhumista jne. Voi olla ihan normaali kehitysvaihe, mutta voi olla myös jotain ongelmaa tunteiden säätelemisessä (toki sitä on minulla ja meidän suvussakin....). Tärkeää on saada apua, koska lopulta meiltä vanhemmilta menee hermot ja itse ainakin koen kokeilleeni vähän kaikkea pojan auttamiseksi. Olenhan jo vuosia hakenut apua näihin asioihin, hassua vain että ensimmäistä kertaa on tullut mieleen, että ehkäpä myös poika voisi saada ulkopuolista apua (enkä pelkästään minä). '

Ja esikoisen lisäksi myös neitiviisivuotias on aloittanut jäätävän draamaitkupotkuraivariuhman ja neiti 2v nyt muuten vaan heittäytyy lattialle ihan jokaisesta asiasta mihin joudun sanomaan ei (sille onneksi jaksan jo hymyillä). Mutta hänpä onkin niin suunnattoman söpö muuten <3

Elokuussa palaan myös itse töihin. Just nyt tuntuu hyvältä, vaikka tiedän kyllä että nopeasti se mieli siellä latistuu. Mulla on onneks uusi lähiesimies joka on fiksu ja aikaansaava nainen!

Mutta ajatukset harhailevat. Tosiaan nyt se kuuri loppui ja tadaa: kaivoin tänään puntit esiin, tein bodypump 98:n!! Tuntui kyllä, että kuolen mutta tein silti. Kroppa on kaivannut liikuntaa ihan hirveästi, öisin kädet ja jalat puutuu ja niskat on ihan jumissa. Käytännössä en ole varmaan kahteen kuukauteen oikein liikkunut, kun koko ajan joku vaivannut! Jospa se lähtisi tästä! Huomenna taas jotain lisää liikuntaa! Pyörä kävi huollossa XXL:ssä joten ehkäpä pyörälenkki?

Ruokavaliokin on nyt ton penisiliinikuurin aikana ollut vähän huonossa hapessa, paino ei ole onneks noussut siitä mitä olen saanut tiputettua. Nyt palaan ruotuun kun se inhottava väsymyskin pikkuhiljaa väistyy.

Että eiköhän taas tule iloisempia bloggauksia, kun sairasteluputki toivottavasti jäi nyt taakse.

Muistakaas Instagramin käyttäjät, että mun instagram stories löytyy tunnarilla iiris_jss. Päivittelen päivittäin sitä!

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Loppuuko kaikki

Mulla oli tuossa muutama päivä sitten hyvä keskustelu erään ystävän, aika samanhenkisen, kanssa. Hän esitti ajatuksen siitä, miksi elämme tämmöisessä kulutusyhteiskunnassa juuri nyt.

Itse olin jo jonkun verran sitä miettinyt, kun kuulin suomen postin ruuhkautuneen kiinapakettien vuoksi. Mikä saa ihmisiä tilailemaan tavaraa toiselta puolelta maailmaa, tavaraa jonka taustoista ei ole mitään tietoa, ei materiaaleista mistä ne on tehty, ei pienten käsien, jotka ne on kasanneet, omistajien iästä. Itsekin olen silloin tällöin tilannut jotain ebaystä, esimerkiksi kännykänkuoret ja suojalasin puhelimeen, ja liityin erääseen aiheeseen liittyvään facebook-ryhmään ihan mielenkiinnosta nähdäkseni, mitä ne syyt ovat ja miksi jotkut sekoavat siinä hommassa täysin. Kun halvalla saa niin tilataan ihan vain huvikseenkin vaikka tarvetta ei olisi?

Ystäväni mietti todella vakuuttavasti, että kun maailmassa (vielä) menee kohtuullisen hyvin, kehittyneet maat ovat edelleen rikkaita ja öljyä vielä saadaan pumpattua maan uumenista (ei tosin kauaa, sadan vuoden päästä sitä ei enää kannata pumpata), niin tavallaan ihmiset elävät ikäänkuin "viimeistä päivää". Otetaan ikäänkuin kaikki irti siitä, mitä nyt saadaan. Matkustetaan enemmän kuin koskaan, ostetaan kaikkea, erityisesti kallista merkkikamaa, heitetään valtavia määriä ruokaa roskiin, syödään lihaa kamalia määriä (karppaus, dieetit) jne. jne.

Minä olen taas lapsiperheiden asioida paljon miettinyt ja seurannut sitä lastenvaatteiden kulutushysteriaa, mikä liittyy lapsiin, ihan ymmälläni välillä. Siis lähinnä siinä mielessä, että onhan se helvetin epäeettistä aina vaan ostaa uutta tavaraa kun kirpputorit on täynnä tavaraa. Käytettyjen lastenvaatteiden tarjonta on niin valtavaa, että mikään keskinvertainen ei tahdo edes mennä kaupaksi.

En halua saarnata, mutta mietityttää itseäni silti. Itse äitinä ajatukset on aika paljon siihen suuntaan, että minkälaisen maapallon jätän lapsilleni ja miksi minun lapseni saa olla erikoisasemassa verrattuna Bangladeshilaiseen lapseen, joka joutuu lastevaatejättien rättejä siellä tehtaissa ompelemaan. Tai että miten ekopuuvillaiset lastenvaatteet voivat olla muka ekoteko kun puuvillan viljely ei ole todellakaan mikään ekoteko. Puuvillaisen t-paidan tekemiseen kuluu että 2700 litraa ja maassa, jossa se yleensä kasvatetaan ja tehdään, on hirveä pula juomakelpoisesta vedestä. Ekopuuvillaa siis tuntuat tekevän monet tällä hetkellä trendikkäät lastenvaatemerkit kuten Nosh ja joku Vimma/Papu?

Ne on isoja epäoikeudenmukaisuuksia ja tietyllä tavalla kun sitä tuijottaa vain omaa napaansa, sitä sokaistuu kaikelle muulle.

Mulla on ystävä, joka sanoo suoraan, että ei halua puhua politiikasta, koska tulee paha mieli. No joo, kieltämättä saatan olla haastava vastapuhuja siinä aiheessa (tai en ehkä politiikasta niin paljoa tiedä), mutta ilman politiikkaa ei olisi mitään tässä ympärillä. Kulutushan on oikeiston kultatermi, ja talouskasvu.

Mutta kun sitä kasvua ei voi olla ikuisesti. Kaikissa ympäristömatskuissa, mitä olen lukenut, on todettu moneen kertaan, että niin kauan kun talouskasvua ei kytketä ympäristöön, se on täysin kestämätön tapa puhua mistään. Talouskasvu ikäänkuin aiheuttaa koko ajan ympäristön tuhoamista.

Ja ikäänkuin jos me ylläpidetään tätä hirveää kulutusta, mitä täällä länsimaissa on, ja kehittyvät Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan maat pyrkivät saavuttamaan koko ajan suurempaa ja parempaa heidän väestölleen, niin millä luonnonvaroilla tämä koko homma kustannetaan? No ei millään tietenkään, maapallohan loppuu kesken. Ja jos ilmastonmuutos ei vielä ole tehnyt tarpeeksi tuhoa, niin maapallon luonnovarojen vähetessä taistelu niistä tulee lisääntymään.

Sitä ei tietenkään kukaan halua ajatella, että kaikki loppuu aikanaan. Öljyn tuotantokustannukset kallistuvat niin paljon, että kenelläkään ei ole varaa ajaa autolla (paitsi sähkö), lentäminen vähenee murto-osaan ja sitä myötä matkustaminen myös. Maatalous järjestään saastuttaa vesistöjä ja Afrikka autioituu ilmastonmuutoksen myötä, pakolaisten määrä täällä kotosuomessakin räjähtää. Elämä ei silloin tule koskaan olemaan enää niin helppoa mitä nykypäivänä. Minä en sitä tietenkään tule näkemään, mutta mun lapset ja lapsenlapset nyt ainakin tulevat näkemään. Että onko se kaiken tämän arvoista, voisiko löytyä hyviä vaihtoehtoja? Vai pitääkö vaan sanoa, kuten lasteni isä, että ei yhden ihmisen tekemiset vaikuta mihinkään?

Että tämmöisiä mietin tänään. Aika useinkin, kun näitä alan kirjoja ja artikkeleita luen.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Haaveet

Lueskelin erästä blogia lily.fi-palvelusta ja sieltä vähän vanhemmista bloggauksista löysin yhden kirjoituksen, joka tavallaan kolahti aika paljon. Tai oli ainakin samoja ajatuksia, mitä itselläni.

En tiedä, onko kyse 40 kriisistä vai mistä, mutta yhä useammin jotenkin tunnistan itsessäni sen, että ajaudun haaveilemaan ja muistelemaan menneisyyttä, jopa ehkä vähän vaaleanpunaisin lasein väritettynä.

Kuvittelen, että minkälaista elämä olisi nyt siellä, missä joskus olen ollut. Miten viihtyisin siellä nyt, miten lapseni viihtyisivät siellä. Kaksi esimerkkiä: kotikaupunkini Jyväskylä, sekä opiskelukaupunkini Helsinki.

En ole käynyt enää Jyväskylässä aikoihin, koska sukulaiseni ovat sieltä kaikki muuttaneet pois. Silti siellä käydessä (ajan kanssa), varsinkin kesällä, on niin ihana pulahtaa Jyväsjärveen tai Päijänteeseen uimaan, hurauttaa autolla kotikylääni Kuohulle katsomaan kotitaloa, tavata lapsuudenkavereita ja ennen kaikkea kuvitella, millaista elämä siellä olisi.

Tietysti ehtoina olisi se, että olisi töitä meille aikuisille. Että se meri ei olisikaan tuossa. Että ei olisi purjehdusta eikä meripelastusta (kumpaakaan ei nyt kyllä juuri ole ollut). Että kaikki puhuisivat sitä ihanaa Keski-Suomen murretta ympärilläni. Järviä ja lampia olisi joka paikassa, uimarantoja kymmeniä ja kymmeniä. Olisiko elämä siellä rennompaa ja mukavampaa, ympäristö kauniimpaa? Millaista olisi veneillä järvillä? Olisiko Jyväskylän yliopisto niin ihana ja pieni söpö paikka, miltä se tuntui opiskeluaikana (oletan, että ehkä siellä saisin opiskeltua ympäristötiedettä)? Ja miten lapseni viihtyisivät? Miten he varsinais-suomalaisina tottuisivat keskisuomalaiseen mentaliteettiin?

Ajatus tuntuu niin houkuttelevalta ajoittain, että jopa mietin että jos kotitaloni tulisi myyntiin Kuohulla, saattaisinko ostaa sen? Monet muistot isän kuolemasta ja talon myynnistä kaksikymppisenä isojen velkojen kattamiseksi ovat kurjia, monet muistot hävisivät liian nopeasti.

Mutta sitten on toisaalta opiskelukaupunkini Helsinki. Vuonna 1999 muuttaessani Helsinkiin luulin jääväni sinne asumaan. En todellakaan koskaan kuvitellut tai edes ajatellut päätyväni Turkuun. Asustelin eri asunnoissa kantakaupungissa ja se tietynlainen Helsinkiläisyys, rento tyyli "suurkaupungin" keskellä oli mulle just sopiva juttu. Opinnot ja työt sujuivat siinä opiskelijaelämän sivussa, vähän maailmaakin kierrettiin. Pidin erityisen paljon Helsingissä esimerkiksi Munkkiniemestä, Lauttasaaresta, Alppilasta, Pikku Huopalahdesta, saarista, Vanhasta Vallilasta, Haagasta, Viikin alueesta, Malmin alueesta jne.

Vaikka loppujen lopuksi asuessani Helsingissä en paljoa esimerkiksi korkeakulttuuriin tutustunut, niin kaikenlaisissa kulkueissa ja muista tapahtumissa tuli käytyä. Katajanokalla oli ihana kävellä kesäisin (voisin kuvitella katraani kanssa hengailevani siellä edelleen) ja Suomenlinna oli aivan mielettömän ihana paikka, Korkeasaaren vieressä oleva Mustikkamaa myös.

Tottakai niitä aikoja sumentaa linsseissäni nuoruus ja siihen liittyvä into kaikkeen uuteen, alkoholin (välillä aikamoinenkin) käyttö, humanistipiireissä pyöriminen ja toisaalta myös sitten teknisen alan opiskelijoiden kanssa hengaaminen.

Minulla on paljon odotuksia näihin mun tämänhetkisiin opintoihin. Vaikka vielä mantsan opinnot on kesken enkä ole kauheasti ensi syksyn tilannetta miettinyt, enkä sitä milloin sinne maisteriohjelmaan oikeasti haen, niin toivoisin paljon, että tulevaisuudessa saisin tehdä töitä myös Helsingissä. Tai edes työmatkoja sinne. Vaikka se niin lähellä Turkua onkin, niin käytännössä ainoat käynnit on olleet sinne  muutamaan yhdistyksien kokouksiin ja Viron laivalle välietappina, kaks kertaa Korkeasaareen lasten kanssa.

Että onko se Helsinki niin ihana paikka, mitä muistelen. Todennäköisesti ei. Mutta on paljon ihania muistoja, asuntoja, pitkiä iltoja Suomenlinnan kallioilla, päiviä Hietsun uimarannalla parin muun ihmisen seassa jne. Työ, jossa silloin viihdyin tosi hyvin, ihanat työkaverit ja tottakai silloinen elämäntilanne kun kaikki oli vielä edessä.

Olisko tämä vähän neljänkympin kriisiä? Ehkä:) Vai menetetyn nuoruuden kaipuuta? Ehkä jonkinasteista tyytymättömyyttä nykytilanteeseen ja asuinpaikkaan, sitä kautta haaveilua....?


keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Lapsiperheen kesäloma



Millainen on lapsiperheen kesäloma? Juttelin tänään sekä mieheni, että yhden ystävän kanssa siitä, millaisia kesät oli ennen ja millaisia ne on nykyään. Tiedä siitä, oliko ennen paremmin mutta aika erilaista se oli. Itse olin siis lapsi 80-luvun alkupuolella.

Kesäkuussa koulun loputtua osa kavereista meni mummolaan ja jokunen kaveri pääsi leirille. Iso osa meistä kuitenkin pyöri siellä huudeilla odottamassa vanhempien kesäloman alkamista. Kännyköitähän ei ollut, joten ihan lankapuhelimen varassa oltiin, ehkä äiti tuli lounasaikana käymään kotona varmistamassa että ruoka syötiin tai sitten sovittiin jonkun kaverin kanssa, että tänään syödään siellä. Isompana saattoi saada rahaa johonkin hamppariinkin.

Joka tapauksessa päivät käynnistyi aina niin, että aamupala vauhdilla naamariin ja kaveria hakemaan. Sitten koko päivä oli ulkoilua, uintia, puistossa hengailua, temppuilua, pyöräilyä, pelaamista, mitä sitten mieleen sattuikin. Varmasti tehtiin pahojakin, sitä en kiellä:)

En kyllä muista, että juuri koskaan olisi ollut vaikeuksia keksiä tekemistä ja aina sitä kavereiden kanssa keksittiin. Yhtenä kesänä pääsin tenniskurssille ja loppukesä pelattiin tennistä kotikadulla tai tenniskentän laidalla norkoillen, josko kenttä vapautuisi (rahaahan meillä ei semmoista ollut vuokrata). Pihalla pelattiin myös sulkapalloa, heitettiin frisbeetä jne. Nopeastihan se kesä siinä menikin, vapauden huumassa ja kaikenlaista touhuten.

Myöskin liikkuminen oli melkoisen vapaata. Asuin kakkos ja kolmosluokan ajan Joensuussa ja muistan, että pyörittiin jopa keskustassa, käytiin Pielisjoessa keskenämme uimassa ja ongella, pyörätetket suuntautui vaikka mihin, kaikkea uutta ja kivaa haluttiin kokea. Aika huoletonta ja ihanaa aikaa siis siltä osin.

Nyt kun olen itse vanhempi ja seuraan tätä samaa vähän toisesta vinkkelistä, niin aika paljon on asiat muuttuneet. Aamulla lapset herää ja notkuu kotosalla ennenkuin potkin ne pihalle. Kavereita ei tahdo löytyä vaikka on somet ja kaikki.

Kaverit on joko  sukuloimassa/mökillä/veneilemässä/leireillä/muussa ohjatussa ja valvotussa, mutta juuri kukaan ei tunnu pyörivän huudeilla ja jos ovat, perheet ovat aikatauluttaneet omat tekemisensä niin, että sitä sopivaa leikkihetkeä ei vaan koskaan löydy. Ja jos joku sieltä kännykän kautta löytyy, niin saa soitella ainakin 10 kertaa ja pistää 20 viestiä, koska ne tuntuvat mieluummin näpräävän kännyköitään kotona kuin lähtevän liikkeelle.

Ei myöskään tule kuuloonkaan, että menisivät vaikkapa potkimaan palloa tai heittelemään koulun pihaan korista, vaan sisällä pitää olla ja mieluiten pelata kännykällä. Jos se (onneksi usein näin on) on kiellettyä niin sitten vaan pyöritään muuten vaan, mieluiten sisällä ja jos saa potkittua ulos niin se on silti sitä samaa pyörimistä.

Ostin pihalle kaikenlaisia vermeitä ja pelivehkeitä, mutta nekään ei kiinnosta (ellen kädestä pitäen osallistu eikä aina silloinkaan), hengailu ja pyöräilykään ei kiinnosta, metsään majan rakentaminen ei kiinnosta, temppuilu, tramppis, ei nekään kiinnosta. Sohvalla istuminen olisi kivointa mitä noi isommat keksii. Olen aika vapaamielinen näissä asioissa eli annan isojen poikien pelleillä ja tyhmistellä (en jaksa edes kiroilusta tapella), mutta toivon että olisivat edes ulkona kun nyt kesällä voi olla.

Rannalle ei tämmöisiä 8-vuotiaita päästetä todellakaan keskenään, eikä osa vanhemmista päästä edes aikuisen kanssa. Ja todellakaan kukaan ei tarjoudu viemään lapsia rannalle (paitsi minä olen pari kertaa tarjoutunut). Juuri kävi niin, että yksi äiti kertoi ettei hänen tyttärensä saa tulla edes meidän takapihalla olevaan paljuun (kyseessä siis kouluikäinen iso tyttö ja minä valvomassa paljulaisia takapihalla), jossa jopa meidän 2-vuotias saa sisarustensa kanssa uiskennella.

Olen itse ollut nyt tosiaan 2 viikkoa kipeänä ja paria poikkeusta lukuunottamatta en ole jaksanut järjestää ohjattua tekemistä (puisto, biitsi jne.). Tilanne on kerrassaan mielenkiintoinen kun kaikki lapset kököttää kotona ja riitely alkaa heti aamupalan jälkeen (yleensä jo ennen) ja lakkaa 12 tuntia myöhemmin. Minusta tuntuu, että varsinkin esikoiselle tämä loma-aika on todella stressaavaa, hän ei saa mistään kiinni ja on lopulta todella pahalla tuulella.

Muisteltiin miehen kanssa, että niin se viime kesäkin oli aika kamala eli aika samanlainen. Kaaikki helpotti kun lähdettiin purjehtimaan, satamista löytyi kavereita ja jos muuta tekemistä ei keksinyt, aina voi hypätä paatista uimaan. Tänä kesänä vene on telakalla ihan siitä syystä että miestä ei huvita.

Ja siis ei tämä joka paikassa mene näin. Me muutettiin omakotitaloalueelle, jossa on sekä pojan, että minun ollut vaikea tutustua ihmisiin (välillä niin pahasti, että haluaisin jopa muuttaa täältä pois jos ei olisi niin kaunis koti ja piha). Vanhasta kodista  oli kävelymatka rannalle ja sieltä aina löytyi kavereita, samoin vanhassa kodissa oli monta rivaria ja aina pihasta löytyi leikkikavereita, joskus vanhassa vara parempi.

Olen tyttären kavereiden vanhempien kanssa yrittänyt sopia treffejä ja onnistunutkin, mutta koskaan kukaan ei kysy meidän tytärtä. Välillä väsyttää olla aina se aktiivinen osapuoli. Täällä ei ole myöskään esimerkiksi yleistä rantaa jonne voisi mennä ja tavata tuttuja ilman sen enempää sopimista ja koulun pihalla tai puistossa harvoin näkyy ketään eli kaikki pitäisi aina sopia.

Mutta summa summarum, todella todella erilaista on lapsuus kaksikymmentä vuotta sitten ja tänään. Tottakai maailmakin on erilainen, mutta luulisi että lapsen perusominaisuudet ja uteliaisuus luonteenpiirteenä ei olisi hävinnyt mukavuudenhaluisen pelaamisen ja kännykän näpräämisen taakse. Eräs nainen minulle kerran sanoi sen kyllä hyvin, keneltä muulta ne lapset sen oppii kuin meiltä aikuisilta. Voisin olla itsekin parempi esimerkki, myönnän..

Ja olen paljon miettinyt sitäkin, että monet tutkimukset todistaa, että yksinäisyys on periytyvää. Lasten isä on todella yksinäinen (ei kärsi siitä) ja minä olen yksinäinen (kärsin siitä), tuleeko lapsistamme myös yksinäisiä ja miten voisin sen estää?

Tietyllä tavalla tunnen stressiä siitä, että tämä on mun viimeinen oikea kesäloma! Haluaisin antaa lapsille paljon ja nyt sairastelun vuoksi on ollut vaikeuksia. Suunnitteilla olisi ensi viikolla (ehkä) pakata lapset ja vermeet autoon ja lähteä Yyteriin telttailemaan. Tai ehkä tehdä joku pidempikin reissu.

Elokuun alusta palaan töihin ja sen jälkeen lomani ovat aina lyhyempiä, en tiedä kuinka paljon työnantaja suostuu edes antamaan mulle palkattomia vapaita kesäkuulle, toki yritän niitä ottaa. Mutta tavallaan tämä aika mun elämästäni on ohi. Iltaisin klo 21 pään soidessa edelleen odotan innolla töihinpaluuta, mutta aamulla taas toivon että saisin olla lasten kanssa edelleen mahdollisimman paljon. Koska perhe nyt vaan on niin <3 <3 <3

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Epäonnea

Pitkästä aikaa! Ennen juhannusta alkanut raju kesäflunssa järjesti minulle jälkitaudiksi jonkun kurkkupaiseen tai mikä lieneekään... Flunssa on kestänyt kohta 2 viikkoa ja pikkuhiljaa parempaan päin. Kurkku alkoi sattumaan lauantaina ja tänään pääsen vihdoin lääkäriin sen kanssa. Tai en lääkäriin vaan hoitajan vastaanotolle ja labroihin.

Menneet kaksi viikkoa ovat olleet ihan hirveät. Olen ollut tosi kipeänä enkä ole jaksanut lapsille järjestää mitään ohjelmaa, onneksi anoppi ja appiukko ottivat viime viikolla loppuviikosta lapset hoitoon. Mieheni tekee heidän vessaan laatoitusta arki-iltaisin, joten oli se vähintä että ottavat isommat lapset hoitoon tässä tilanteessa.

Oikeastaan mun vapaat alkaa häämöttää loppuaan, palaan töihin elokuun alusta ja miehen loma alkaa vasta heinäkuun puolessa välissä eli emme sitten paljoa yhdessä lomailemaan. En ole yhtään jaksanut panostaa nyt sairastellessa syömisiin, pari viikkoa on mennyt nollalinjasta pudotuksen kanssa. Enkä ole jaksanut liikkumaan edes perus arkiliikuntaa, niin väsynyt olen ollut. Toivottavasti tämä kurkku nyt saadaan kuntoon, niin että pääsen taas liikkumaan ja touhuamaan.

Panacodilla ja Buranalla mennään! Kolmas sairasteluviikko alkakoon!