Pages

torstai 13. heinäkuuta 2017

Kesäkuulumisia!





Täällä ollaan, edelleen. Eilen multa loppui vihdoin ja viimein sen 10 päivän penisiliinikuuri jonka sain siis angiinaan (en kurkkupaiseeseen mikä oli se itsediagnoosini, hah). Mulla ei ole koskaan ollut angiinaa (tietääkseni), joten olihan tämä melkoinen yllätys. Myös mieheni sai sen, mutta lapsiin se ei tarttunut.

Penisiliinikuuri aiheutti meille molemmille ihmeellistä väsymystä ja mulle vatsavaivoja. En oikein ole jaksanut touhua muuta kuin välttämättömät, eli siis lasten kanssa kesäpäivän viettämistä ja eineksillä on menty.

Ollaan oltu monena päivänä rannalla alla tai uimalassa, ja käyty puistoissa yms. On ollut pakko järjestää lapsille tekemistä sillä kotipäivät...... on yhtä tappelua, itkua ja kitinää. Lasten kaverit on kaikki lomailemassa ties missä ja lasten isä päivät töissä ja illat kakkostöissä ja noi kupeiden hedelmät kerrassaan vain tylsistyvät!

Heti kun lähdetään johonkin, kaikki ovat aurinkoisia ja viihtyvät hienosti. Itsekin jaksan paremmin biitsillä makoillessa rusketusta keräillessä ja vesipetona lasten kanssa riehuessa vedessä. Joten touhuttu on.

Eilen esikoiseni täytti 8(!!!) vuotta, enkä oikein tahdo itsekään sitä uskoa. Samaan syssyyn mulle soitettiin poliisista, esikoinen menee kuultavaksi lastensuojeluilmoitukseen liittyen. Että olipahan hämmentävä päivä. Itse ei aina tiedä, pitäiskö itkeä vai nauraa. Niin paljon olen tehnyt töitä, etten sitä oman lapsuuteni väkivaltaa periyttäisi omaan perheeseen, niin sitten miehen ja pojan yksi ainoa yhteenotto aiheuttaa melkoisen kierteen. Ja kaikki haluaa hoitaa asiaa minun kanssani vaikka en edes asiaan liity. Murr! Toisaalta kun kerran ongelma on tunnistettu, niin onhan se hyvä selvittää perinpohjin.

Mutta tosiaan poika täytti kahdeksan. Toinen luokka alkaa syksyllä jännittävissä merkeissä. Samaan syssyyn alkaa varmaankin jonkunlaiset selvitykset pojan käytöksestä, joka on ollut viime aikoina vähintäänkin haastavaa. Useampi ulkopuolinenkin on ollut näkemässä, kun poika saa kilarit jostain (yleensä siitä,  että kiellän jotain, esimerkiksi pelaamasta tabletilla) ja saattaa useita tunteja käyttäytyä sen jälkeen todella rumasti ja häiritsevästi, kiusaamista, rumien puhumista jne. Voi olla ihan normaali kehitysvaihe, mutta voi olla myös jotain ongelmaa tunteiden säätelemisessä (toki sitä on minulla ja meidän suvussakin....). Tärkeää on saada apua, koska lopulta meiltä vanhemmilta menee hermot ja itse ainakin koen kokeilleeni vähän kaikkea pojan auttamiseksi. Olenhan jo vuosia hakenut apua näihin asioihin, hassua vain että ensimmäistä kertaa on tullut mieleen, että ehkäpä myös poika voisi saada ulkopuolista apua (enkä pelkästään minä). '

Ja esikoisen lisäksi myös neitiviisivuotias on aloittanut jäätävän draamaitkupotkuraivariuhman ja neiti 2v nyt muuten vaan heittäytyy lattialle ihan jokaisesta asiasta mihin joudun sanomaan ei (sille onneksi jaksan jo hymyillä). Mutta hänpä onkin niin suunnattoman söpö muuten <3

Elokuussa palaan myös itse töihin. Just nyt tuntuu hyvältä, vaikka tiedän kyllä että nopeasti se mieli siellä latistuu. Mulla on onneks uusi lähiesimies joka on fiksu ja aikaansaava nainen!

Mutta ajatukset harhailevat. Tosiaan nyt se kuuri loppui ja tadaa: kaivoin tänään puntit esiin, tein bodypump 98:n!! Tuntui kyllä, että kuolen mutta tein silti. Kroppa on kaivannut liikuntaa ihan hirveästi, öisin kädet ja jalat puutuu ja niskat on ihan jumissa. Käytännössä en ole varmaan kahteen kuukauteen oikein liikkunut, kun koko ajan joku vaivannut! Jospa se lähtisi tästä! Huomenna taas jotain lisää liikuntaa! Pyörä kävi huollossa XXL:ssä joten ehkäpä pyörälenkki?

Ruokavaliokin on nyt ton penisiliinikuurin aikana ollut vähän huonossa hapessa, paino ei ole onneks noussut siitä mitä olen saanut tiputettua. Nyt palaan ruotuun kun se inhottava väsymyskin pikkuhiljaa väistyy.

Että eiköhän taas tule iloisempia bloggauksia, kun sairasteluputki toivottavasti jäi nyt taakse.

Muistakaas Instagramin käyttäjät, että mun instagram stories löytyy tunnarilla iiris_jss. Päivittelen päivittäin sitä!

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Loppuuko kaikki

Mulla oli tuossa muutama päivä sitten hyvä keskustelu erään ystävän, aika samanhenkisen, kanssa. Hän esitti ajatuksen siitä, miksi elämme tämmöisessä kulutusyhteiskunnassa juuri nyt.

Itse olin jo jonkun verran sitä miettinyt, kun kuulin suomen postin ruuhkautuneen kiinapakettien vuoksi. Mikä saa ihmisiä tilailemaan tavaraa toiselta puolelta maailmaa, tavaraa jonka taustoista ei ole mitään tietoa, ei materiaaleista mistä ne on tehty, ei pienten käsien, jotka ne on kasanneet, omistajien iästä. Itsekin olen silloin tällöin tilannut jotain ebaystä, esimerkiksi kännykänkuoret ja suojalasin puhelimeen, ja liityin erääseen aiheeseen liittyvään facebook-ryhmään ihan mielenkiinnosta nähdäkseni, mitä ne syyt ovat ja miksi jotkut sekoavat siinä hommassa täysin. Kun halvalla saa niin tilataan ihan vain huvikseenkin vaikka tarvetta ei olisi?

Ystäväni mietti todella vakuuttavasti, että kun maailmassa (vielä) menee kohtuullisen hyvin, kehittyneet maat ovat edelleen rikkaita ja öljyä vielä saadaan pumpattua maan uumenista (ei tosin kauaa, sadan vuoden päästä sitä ei enää kannata pumpata), niin tavallaan ihmiset elävät ikäänkuin "viimeistä päivää". Otetaan ikäänkuin kaikki irti siitä, mitä nyt saadaan. Matkustetaan enemmän kuin koskaan, ostetaan kaikkea, erityisesti kallista merkkikamaa, heitetään valtavia määriä ruokaa roskiin, syödään lihaa kamalia määriä (karppaus, dieetit) jne. jne.

Minä olen taas lapsiperheiden asioida paljon miettinyt ja seurannut sitä lastenvaatteiden kulutushysteriaa, mikä liittyy lapsiin, ihan ymmälläni välillä. Siis lähinnä siinä mielessä, että onhan se helvetin epäeettistä aina vaan ostaa uutta tavaraa kun kirpputorit on täynnä tavaraa. Käytettyjen lastenvaatteiden tarjonta on niin valtavaa, että mikään keskinvertainen ei tahdo edes mennä kaupaksi.

En halua saarnata, mutta mietityttää itseäni silti. Itse äitinä ajatukset on aika paljon siihen suuntaan, että minkälaisen maapallon jätän lapsilleni ja miksi minun lapseni saa olla erikoisasemassa verrattuna Bangladeshilaiseen lapseen, joka joutuu lastevaatejättien rättejä siellä tehtaissa ompelemaan. Tai että miten ekopuuvillaiset lastenvaatteet voivat olla muka ekoteko kun puuvillan viljely ei ole todellakaan mikään ekoteko. Puuvillaisen t-paidan tekemiseen kuluu että 2700 litraa ja maassa, jossa se yleensä kasvatetaan ja tehdään, on hirveä pula juomakelpoisesta vedestä. Ekopuuvillaa siis tuntuat tekevän monet tällä hetkellä trendikkäät lastenvaatemerkit kuten Nosh ja joku Vimma/Papu?

Ne on isoja epäoikeudenmukaisuuksia ja tietyllä tavalla kun sitä tuijottaa vain omaa napaansa, sitä sokaistuu kaikelle muulle.

Mulla on ystävä, joka sanoo suoraan, että ei halua puhua politiikasta, koska tulee paha mieli. No joo, kieltämättä saatan olla haastava vastapuhuja siinä aiheessa (tai en ehkä politiikasta niin paljoa tiedä), mutta ilman politiikkaa ei olisi mitään tässä ympärillä. Kulutushan on oikeiston kultatermi, ja talouskasvu.

Mutta kun sitä kasvua ei voi olla ikuisesti. Kaikissa ympäristömatskuissa, mitä olen lukenut, on todettu moneen kertaan, että niin kauan kun talouskasvua ei kytketä ympäristöön, se on täysin kestämätön tapa puhua mistään. Talouskasvu ikäänkuin aiheuttaa koko ajan ympäristön tuhoamista.

Ja ikäänkuin jos me ylläpidetään tätä hirveää kulutusta, mitä täällä länsimaissa on, ja kehittyvät Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan maat pyrkivät saavuttamaan koko ajan suurempaa ja parempaa heidän väestölleen, niin millä luonnonvaroilla tämä koko homma kustannetaan? No ei millään tietenkään, maapallohan loppuu kesken. Ja jos ilmastonmuutos ei vielä ole tehnyt tarpeeksi tuhoa, niin maapallon luonnovarojen vähetessä taistelu niistä tulee lisääntymään.

Sitä ei tietenkään kukaan halua ajatella, että kaikki loppuu aikanaan. Öljyn tuotantokustannukset kallistuvat niin paljon, että kenelläkään ei ole varaa ajaa autolla (paitsi sähkö), lentäminen vähenee murto-osaan ja sitä myötä matkustaminen myös. Maatalous järjestään saastuttaa vesistöjä ja Afrikka autioituu ilmastonmuutoksen myötä, pakolaisten määrä täällä kotosuomessakin räjähtää. Elämä ei silloin tule koskaan olemaan enää niin helppoa mitä nykypäivänä. Minä en sitä tietenkään tule näkemään, mutta mun lapset ja lapsenlapset nyt ainakin tulevat näkemään. Että onko se kaiken tämän arvoista, voisiko löytyä hyviä vaihtoehtoja? Vai pitääkö vaan sanoa, kuten lasteni isä, että ei yhden ihmisen tekemiset vaikuta mihinkään?

Että tämmöisiä mietin tänään. Aika useinkin, kun näitä alan kirjoja ja artikkeleita luen.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Haaveet

Lueskelin erästä blogia lily.fi-palvelusta ja sieltä vähän vanhemmista bloggauksista löysin yhden kirjoituksen, joka tavallaan kolahti aika paljon. Tai oli ainakin samoja ajatuksia, mitä itselläni.

En tiedä, onko kyse 40 kriisistä vai mistä, mutta yhä useammin jotenkin tunnistan itsessäni sen, että ajaudun haaveilemaan ja muistelemaan menneisyyttä, jopa ehkä vähän vaaleanpunaisin lasein väritettynä.

Kuvittelen, että minkälaista elämä olisi nyt siellä, missä joskus olen ollut. Miten viihtyisin siellä nyt, miten lapseni viihtyisivät siellä. Kaksi esimerkkiä: kotikaupunkini Jyväskylä, sekä opiskelukaupunkini Helsinki.

En ole käynyt enää Jyväskylässä aikoihin, koska sukulaiseni ovat sieltä kaikki muuttaneet pois. Silti siellä käydessä (ajan kanssa), varsinkin kesällä, on niin ihana pulahtaa Jyväsjärveen tai Päijänteeseen uimaan, hurauttaa autolla kotikylääni Kuohulle katsomaan kotitaloa, tavata lapsuudenkavereita ja ennen kaikkea kuvitella, millaista elämä siellä olisi.

Tietysti ehtoina olisi se, että olisi töitä meille aikuisille. Että se meri ei olisikaan tuossa. Että ei olisi purjehdusta eikä meripelastusta (kumpaakaan ei nyt kyllä juuri ole ollut). Että kaikki puhuisivat sitä ihanaa Keski-Suomen murretta ympärilläni. Järviä ja lampia olisi joka paikassa, uimarantoja kymmeniä ja kymmeniä. Olisiko elämä siellä rennompaa ja mukavampaa, ympäristö kauniimpaa? Millaista olisi veneillä järvillä? Olisiko Jyväskylän yliopisto niin ihana ja pieni söpö paikka, miltä se tuntui opiskeluaikana (oletan, että ehkä siellä saisin opiskeltua ympäristötiedettä)? Ja miten lapseni viihtyisivät? Miten he varsinais-suomalaisina tottuisivat keskisuomalaiseen mentaliteettiin?

Ajatus tuntuu niin houkuttelevalta ajoittain, että jopa mietin että jos kotitaloni tulisi myyntiin Kuohulla, saattaisinko ostaa sen? Monet muistot isän kuolemasta ja talon myynnistä kaksikymppisenä isojen velkojen kattamiseksi ovat kurjia, monet muistot hävisivät liian nopeasti.

Mutta sitten on toisaalta opiskelukaupunkini Helsinki. Vuonna 1999 muuttaessani Helsinkiin luulin jääväni sinne asumaan. En todellakaan koskaan kuvitellut tai edes ajatellut päätyväni Turkuun. Asustelin eri asunnoissa kantakaupungissa ja se tietynlainen Helsinkiläisyys, rento tyyli "suurkaupungin" keskellä oli mulle just sopiva juttu. Opinnot ja työt sujuivat siinä opiskelijaelämän sivussa, vähän maailmaakin kierrettiin. Pidin erityisen paljon Helsingissä esimerkiksi Munkkiniemestä, Lauttasaaresta, Alppilasta, Pikku Huopalahdesta, saarista, Vanhasta Vallilasta, Haagasta, Viikin alueesta, Malmin alueesta jne.

Vaikka loppujen lopuksi asuessani Helsingissä en paljoa esimerkiksi korkeakulttuuriin tutustunut, niin kaikenlaisissa kulkueissa ja muista tapahtumissa tuli käytyä. Katajanokalla oli ihana kävellä kesäisin (voisin kuvitella katraani kanssa hengailevani siellä edelleen) ja Suomenlinna oli aivan mielettömän ihana paikka, Korkeasaaren vieressä oleva Mustikkamaa myös.

Tottakai niitä aikoja sumentaa linsseissäni nuoruus ja siihen liittyvä into kaikkeen uuteen, alkoholin (välillä aikamoinenkin) käyttö, humanistipiireissä pyöriminen ja toisaalta myös sitten teknisen alan opiskelijoiden kanssa hengaaminen.

Minulla on paljon odotuksia näihin mun tämänhetkisiin opintoihin. Vaikka vielä mantsan opinnot on kesken enkä ole kauheasti ensi syksyn tilannetta miettinyt, enkä sitä milloin sinne maisteriohjelmaan oikeasti haen, niin toivoisin paljon, että tulevaisuudessa saisin tehdä töitä myös Helsingissä. Tai edes työmatkoja sinne. Vaikka se niin lähellä Turkua onkin, niin käytännössä ainoat käynnit on olleet sinne  muutamaan yhdistyksien kokouksiin ja Viron laivalle välietappina, kaks kertaa Korkeasaareen lasten kanssa.

Että onko se Helsinki niin ihana paikka, mitä muistelen. Todennäköisesti ei. Mutta on paljon ihania muistoja, asuntoja, pitkiä iltoja Suomenlinnan kallioilla, päiviä Hietsun uimarannalla parin muun ihmisen seassa jne. Työ, jossa silloin viihdyin tosi hyvin, ihanat työkaverit ja tottakai silloinen elämäntilanne kun kaikki oli vielä edessä.

Olisko tämä vähän neljänkympin kriisiä? Ehkä:) Vai menetetyn nuoruuden kaipuuta? Ehkä jonkinasteista tyytymättömyyttä nykytilanteeseen ja asuinpaikkaan, sitä kautta haaveilua....?


keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Lapsiperheen kesäloma



Millainen on lapsiperheen kesäloma? Juttelin tänään sekä mieheni, että yhden ystävän kanssa siitä, millaisia kesät oli ennen ja millaisia ne on nykyään. Tiedä siitä, oliko ennen paremmin mutta aika erilaista se oli. Itse olin siis lapsi 80-luvun alkupuolella.

Kesäkuussa koulun loputtua osa kavereista meni mummolaan ja jokunen kaveri pääsi leirille. Iso osa meistä kuitenkin pyöri siellä huudeilla odottamassa vanhempien kesäloman alkamista. Kännyköitähän ei ollut, joten ihan lankapuhelimen varassa oltiin, ehkä äiti tuli lounasaikana käymään kotona varmistamassa että ruoka syötiin tai sitten sovittiin jonkun kaverin kanssa, että tänään syödään siellä. Isompana saattoi saada rahaa johonkin hamppariinkin.

Joka tapauksessa päivät käynnistyi aina niin, että aamupala vauhdilla naamariin ja kaveria hakemaan. Sitten koko päivä oli ulkoilua, uintia, puistossa hengailua, temppuilua, pyöräilyä, pelaamista, mitä sitten mieleen sattuikin. Varmasti tehtiin pahojakin, sitä en kiellä:)

En kyllä muista, että juuri koskaan olisi ollut vaikeuksia keksiä tekemistä ja aina sitä kavereiden kanssa keksittiin. Yhtenä kesänä pääsin tenniskurssille ja loppukesä pelattiin tennistä kotikadulla tai tenniskentän laidalla norkoillen, josko kenttä vapautuisi (rahaahan meillä ei semmoista ollut vuokrata). Pihalla pelattiin myös sulkapalloa, heitettiin frisbeetä jne. Nopeastihan se kesä siinä menikin, vapauden huumassa ja kaikenlaista touhuten.

Myöskin liikkuminen oli melkoisen vapaata. Asuin kakkos ja kolmosluokan ajan Joensuussa ja muistan, että pyörittiin jopa keskustassa, käytiin Pielisjoessa keskenämme uimassa ja ongella, pyörätetket suuntautui vaikka mihin, kaikkea uutta ja kivaa haluttiin kokea. Aika huoletonta ja ihanaa aikaa siis siltä osin.

Nyt kun olen itse vanhempi ja seuraan tätä samaa vähän toisesta vinkkelistä, niin aika paljon on asiat muuttuneet. Aamulla lapset herää ja notkuu kotosalla ennenkuin potkin ne pihalle. Kavereita ei tahdo löytyä vaikka on somet ja kaikki.

Kaverit on joko  sukuloimassa/mökillä/veneilemässä/leireillä/muussa ohjatussa ja valvotussa, mutta juuri kukaan ei tunnu pyörivän huudeilla ja jos ovat, perheet ovat aikatauluttaneet omat tekemisensä niin, että sitä sopivaa leikkihetkeä ei vaan koskaan löydy. Ja jos joku sieltä kännykän kautta löytyy, niin saa soitella ainakin 10 kertaa ja pistää 20 viestiä, koska ne tuntuvat mieluummin näpräävän kännyköitään kotona kuin lähtevän liikkeelle.

Ei myöskään tule kuuloonkaan, että menisivät vaikkapa potkimaan palloa tai heittelemään koulun pihaan korista, vaan sisällä pitää olla ja mieluiten pelata kännykällä. Jos se (onneksi usein näin on) on kiellettyä niin sitten vaan pyöritään muuten vaan, mieluiten sisällä ja jos saa potkittua ulos niin se on silti sitä samaa pyörimistä.

Ostin pihalle kaikenlaisia vermeitä ja pelivehkeitä, mutta nekään ei kiinnosta (ellen kädestä pitäen osallistu eikä aina silloinkaan), hengailu ja pyöräilykään ei kiinnosta, metsään majan rakentaminen ei kiinnosta, temppuilu, tramppis, ei nekään kiinnosta. Sohvalla istuminen olisi kivointa mitä noi isommat keksii. Olen aika vapaamielinen näissä asioissa eli annan isojen poikien pelleillä ja tyhmistellä (en jaksa edes kiroilusta tapella), mutta toivon että olisivat edes ulkona kun nyt kesällä voi olla.

Rannalle ei tämmöisiä 8-vuotiaita päästetä todellakaan keskenään, eikä osa vanhemmista päästä edes aikuisen kanssa. Ja todellakaan kukaan ei tarjoudu viemään lapsia rannalle (paitsi minä olen pari kertaa tarjoutunut). Juuri kävi niin, että yksi äiti kertoi ettei hänen tyttärensä saa tulla edes meidän takapihalla olevaan paljuun (kyseessä siis kouluikäinen iso tyttö ja minä valvomassa paljulaisia takapihalla), jossa jopa meidän 2-vuotias saa sisarustensa kanssa uiskennella.

Olen itse ollut nyt tosiaan 2 viikkoa kipeänä ja paria poikkeusta lukuunottamatta en ole jaksanut järjestää ohjattua tekemistä (puisto, biitsi jne.). Tilanne on kerrassaan mielenkiintoinen kun kaikki lapset kököttää kotona ja riitely alkaa heti aamupalan jälkeen (yleensä jo ennen) ja lakkaa 12 tuntia myöhemmin. Minusta tuntuu, että varsinkin esikoiselle tämä loma-aika on todella stressaavaa, hän ei saa mistään kiinni ja on lopulta todella pahalla tuulella.

Muisteltiin miehen kanssa, että niin se viime kesäkin oli aika kamala eli aika samanlainen. Kaaikki helpotti kun lähdettiin purjehtimaan, satamista löytyi kavereita ja jos muuta tekemistä ei keksinyt, aina voi hypätä paatista uimaan. Tänä kesänä vene on telakalla ihan siitä syystä että miestä ei huvita.

Ja siis ei tämä joka paikassa mene näin. Me muutettiin omakotitaloalueelle, jossa on sekä pojan, että minun ollut vaikea tutustua ihmisiin (välillä niin pahasti, että haluaisin jopa muuttaa täältä pois jos ei olisi niin kaunis koti ja piha). Vanhasta kodista  oli kävelymatka rannalle ja sieltä aina löytyi kavereita, samoin vanhassa kodissa oli monta rivaria ja aina pihasta löytyi leikkikavereita, joskus vanhassa vara parempi.

Olen tyttären kavereiden vanhempien kanssa yrittänyt sopia treffejä ja onnistunutkin, mutta koskaan kukaan ei kysy meidän tytärtä. Välillä väsyttää olla aina se aktiivinen osapuoli. Täällä ei ole myöskään esimerkiksi yleistä rantaa jonne voisi mennä ja tavata tuttuja ilman sen enempää sopimista ja koulun pihalla tai puistossa harvoin näkyy ketään eli kaikki pitäisi aina sopia.

Mutta summa summarum, todella todella erilaista on lapsuus kaksikymmentä vuotta sitten ja tänään. Tottakai maailmakin on erilainen, mutta luulisi että lapsen perusominaisuudet ja uteliaisuus luonteenpiirteenä ei olisi hävinnyt mukavuudenhaluisen pelaamisen ja kännykän näpräämisen taakse. Eräs nainen minulle kerran sanoi sen kyllä hyvin, keneltä muulta ne lapset sen oppii kuin meiltä aikuisilta. Voisin olla itsekin parempi esimerkki, myönnän..

Ja olen paljon miettinyt sitäkin, että monet tutkimukset todistaa, että yksinäisyys on periytyvää. Lasten isä on todella yksinäinen (ei kärsi siitä) ja minä olen yksinäinen (kärsin siitä), tuleeko lapsistamme myös yksinäisiä ja miten voisin sen estää?

Tietyllä tavalla tunnen stressiä siitä, että tämä on mun viimeinen oikea kesäloma! Haluaisin antaa lapsille paljon ja nyt sairastelun vuoksi on ollut vaikeuksia. Suunnitteilla olisi ensi viikolla (ehkä) pakata lapset ja vermeet autoon ja lähteä Yyteriin telttailemaan. Tai ehkä tehdä joku pidempikin reissu.

Elokuun alusta palaan töihin ja sen jälkeen lomani ovat aina lyhyempiä, en tiedä kuinka paljon työnantaja suostuu edes antamaan mulle palkattomia vapaita kesäkuulle, toki yritän niitä ottaa. Mutta tavallaan tämä aika mun elämästäni on ohi. Iltaisin klo 21 pään soidessa edelleen odotan innolla töihinpaluuta, mutta aamulla taas toivon että saisin olla lasten kanssa edelleen mahdollisimman paljon. Koska perhe nyt vaan on niin <3 <3 <3

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Epäonnea

Pitkästä aikaa! Ennen juhannusta alkanut raju kesäflunssa järjesti minulle jälkitaudiksi jonkun kurkkupaiseen tai mikä lieneekään... Flunssa on kestänyt kohta 2 viikkoa ja pikkuhiljaa parempaan päin. Kurkku alkoi sattumaan lauantaina ja tänään pääsen vihdoin lääkäriin sen kanssa. Tai en lääkäriin vaan hoitajan vastaanotolle ja labroihin.

Menneet kaksi viikkoa ovat olleet ihan hirveät. Olen ollut tosi kipeänä enkä ole jaksanut lapsille järjestää mitään ohjelmaa, onneksi anoppi ja appiukko ottivat viime viikolla loppuviikosta lapset hoitoon. Mieheni tekee heidän vessaan laatoitusta arki-iltaisin, joten oli se vähintä että ottavat isommat lapset hoitoon tässä tilanteessa.

Oikeastaan mun vapaat alkaa häämöttää loppuaan, palaan töihin elokuun alusta ja miehen loma alkaa vasta heinäkuun puolessa välissä eli emme sitten paljoa yhdessä lomailemaan. En ole yhtään jaksanut panostaa nyt sairastellessa syömisiin, pari viikkoa on mennyt nollalinjasta pudotuksen kanssa. Enkä ole jaksanut liikkumaan edes perus arkiliikuntaa, niin väsynyt olen ollut. Toivottavasti tämä kurkku nyt saadaan kuntoon, niin että pääsen taas liikkumaan ja touhuamaan.

Panacodilla ja Buranalla mennään! Kolmas sairasteluviikko alkakoon!

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Viikko 4 ja Juhannus

Neljännen viikon punnitus oli tänään. Ja saatiin nollatulos, mikä ei ollut kyllä mukavaa, mutta ihan ymmärrettävää.

Olen nyt vissiin jo neljättä päivää kamalassa räkätaudissa, aktiivisuusrannekkeen mukaan päivän aktiivisuudet jää jonnekin 50-60 prosenttiin. Ja sairaana sekä surkeana olen syönyt välillä ruokavalion ohi.

Minua pitkään blogissa seuranneet (jos teitä vielä on) tietävät, että olen astmaatikko ja minulla nämä taudit ovat normaalia rankempia sekä tuppaavat venymään.

Nythän tässä kävi vähän niin, että sairastin toukokuussa viimeksi enkä oikein parantunut tässä välissä kunnolla (jos joku ihmetteli miksen olen treenannut).

Astman lisäksi poskiontelossa on polyyppi jolle kukaan ei halua tehdä mitään (ainakaan terveyskeskuslääkärit) joka tietysti johtaa siihen, että tukkoisuutta on ja poskiontelontulehdukset pitkittyvät (jota vaivaa ei myöskään pääse nykyään enää terveyskeskuksessa hoidattamaan, koska ei ole akuutti). Kerran kävin ihan yleislääkärillä ja sain nenäsumutteita, jotka joskus auttavat, joskus ei.

Tänään, kun tätä kirjoitan, on juhannusaatto. Eilen juttelin miehen kanssa siitä, kuinka me aina vietämme näitä keskenämme. Näitä juhlapyhiä siis. Koko miehen muu täkäläinen suku menee tädin mökille ryyppäämään, enkä tarkoita siis mitään hillittyä tissuttelua, vaan ihan sitä perisuomalaista ryyppäämistä. Olen joutunut ulkoistamaan meidät niistä kuvioista (nykyään onneksi lasten isäkin on jo mun puolella, aikanaan käytiin aika isot riidat asiasta), koska se kännääminen ei ole lasten silmille ollenkaan. Siellä huudetaan, käyttäydytään agressiivisesti jne. Ja muita sukulaisiahan meillä ei ole.

Koska olen nyt tosiaan ollut kipeänä, en ole jaksanut järkätä mitään erikoista enkä kutsua ketään mutta yleensä kaikilla tutuilla on omat suvut ja mökit jossa ne viettää näitä pyhiä. Ja me ollaan keskenämme. Ja mä kärsin kyllä siitä vähän, itse suvuttomana sitä niin toivoo että miehen suku olisi ottanut meidän perheen vastaan. Niillä on nämä "ryypätään kaikki juhlapyhät" niin voimakas perinne, että me ei vaan mahduta sinne niiden kuvioihin.

Mun lapsuuden juhannukset vietettiin kyllä muualla kuin kaupungissa ja kotona. Niitä ikävöin. Mutta ehkä maailma on muuttunut, emme ole ainoa yksinäinen turvaverkoton lapsiperhe. Aika vähän tällä seudulla on kuitenkaan mitään isoja yhteistapahtumiakaan. Joten me kai lämmitetään palju ja grillataan makkaraa ihan näin kotosalla keskenämme. Onneks olen näin flunssassa, muuten harmittaisi varmasti vielä enemmän. Emme kuitekaan ole ilmeisesti aivan yksin tämän asian kanssa, olen ymmärtänyt, että aika paljon lapsiperheet kärsii samasta asiasta?

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Kuulumiset ja pudotus


Taas bloggaustauko vähän venähti, mutta täällä ollaan edelleen! Kuten tuo kuva näyttää, kiireitä on riittänyt. Sain Ympäristökasvatuksen tentin tehtyä jonka jälkeen kävin tämän kukkapenkin kimppuun, nyt se odottaa lähinnä lähimmän kukkaliikkeen alennusmyyntejä.

Toi penkki on kahden kuusen ja yhden männyn katveessa, suunnittelin koko penkin ihan itse (toki kävin siellä liikkeessä pyytämässä apua kasvivalinnoissa), piirsin suunnitelman, keräsin kivet tontilta, tyhjensin kaksi peräkärryllistä multaa jne. Että oli siinä hommaa, muutama päivä meni.
psst... ostin sitten nämä smoothiepurnukat,  pitkän pähkäilyn jälkeen. Nykyään mietin todella tarkkaan jokaisen ostokseni ja mielelläni ostan käytettynä (maailmanpelastaja jee....), mutta nämä sorruin ostamaan Lidlistä kun sai 4 kappaletta 5 eurolla. Lasia onneksi pystyy kierrättämään helposti, toisin kuin esimerkiksi elektronisia vempeleitä.

Dieetti sujuu hyvin eli alaspäin on koko ajan suunta. Toisella viikolla tiputus oli 1,2 kiloa ja sekin viikko meni aika rennosti. Tai jotenkin, en osaa ottaa ylimääräistä stressiä aiheesta, pysyn ruokavaliossa sen enempää miettimättä (saattaa olla kyllä, että välillä syön liian vähän), eikä ole ollut nälkä.


Niin, se dieetti. Kolmannelle viikolle meillä osui se partioleiri, jossa oli pakko syödä leirillä tarjottavia eväitä jotka ei kyllä olleet minkään dieetin mukaisia. Pääasiassa hiilarmättöä ja lihaa, lähinnä leivän päälle jotain kurkkua ja tomaattia. Leirillä meni pari päivää ja leiriltä kotiutuessa pari päivää (nukuin tosi surkeasti teltassa ja siitä kesti toipua kotona useampi päivä). Leirin jälkeen ainakin päätin hommata kunnon patjan itselleni telttahommiin. Tällä retkellä oli semmoinen itsestääntäyttyvä ja minusta se ei täyttynyt kunnolla, yöllä sitten keksin vasta sitä ruveta puhaltamaan ja sain sen täydemmäksi, paljonpa se enää auttoi ahtaassa teltassa. 
Kotosalla sitten jatkoin pikkuhiljaa takaisin dieetin mukaan, mutta näkyihän se eli kolmannen viikon pudotus oli vain 0,6 kg. Oikeasti se oli ihan hyvä ja jopa yllätyin, että paino oli laskenut sillä keskellä viikkoa väliaikaispunnitus näytti pikemminkin päinvastoin (kyllä, makaroni pöhöttää jne.).

Nyt sitten taas on uusi viikko. Dieetin neljäs viikko, kokonaispudotus on 5 kiloa ja kyllä se oikeasti näkyy jo muutamissa vaatteissa. Semmoiset vanhat vaatteet, jotka on kiristänyt vyötäröltä mahtuu taas paremmin päälle. Ja tottakai mieli on parempi, kun pitkästä aikaa suunta on näin.

Toisaalta kasvot, joista yleensä ensimmäisenä mulla näkyy painon heilahtelut, vaihtelevat ihan päivittäin. Välillä on turvotusta ja tuntuu, että ikinä en saa omia piirteitä takaisin, välillä sitten taas ne piirteet jo vähän vilahtaa sieltä pallonaaman takaa. Eli kyllä se siitä.

Tuossa kuvassa on proteiinipannukakku. Lapset rakastaa pannukakkuja ja bongasin tämmöisen itsellekin sopivan ohjeen. Menee kyllä melkein munakkaaksi, mutta lapsille maistuu. Eli 6 munaa, 2 dl kermaa ja 3 dl maitoa, 2 dl vehnäjauhoja, 1 dl (tai vähemmän) sokeria, vaniljasokeria yms. Sekoita kaikki ainekset keskenään ja kaada pellille. Päälle voi heitellä hieman voilastuja (tosin silloin taikina nousee kuvanmukaisesti tosi oudon näköisesti) tai vaikkapa sulattaa voita vähän taikinan sekaan. Paistoin itse 200 asteessa (kiertoilma 175) kunnes oli mukavan rapsakka ja ruskea. On kyllä hyvää!
Muuten elämä etenee normaalia lapsiperhearkea. Sain sen yhden tentin tosiaan tehtyä ja olisi suuri tavoite saada vielä aluemaantieteen 5 op kurssi tehtyä ennen syksyn töiden alkua, mutta koska lapset jäi nyt kaikki lomille, on ollut tosi haastavaa tarttua kirjaan.

Lasten isällä alkaa loma vasta heinäkuun puolessa välissä ja meillä on yhteistä lomaa vain 2 viikko joten se täytyy käyttää varmaan viisaasti. Mies haluais lähteä automatkalle lappiin ja mä haluaisin purjeveneen veteen, joten vielä on vähän keskustelua että mitä tehdään. Esikoiselle alkaisi olemaan viime hetket lähteä legolandiin joten sitäkin mietitään.

Nyt on sitten päivät vaan oltu. Esikoinen oli ekalla lomaviikolla alkuviikon kotona, sitten meni partioleirille. Toinen viikko hänellä oli semmoisella päiväleirillä kaverin kanssa Turun seikkailupuistossa. Nyt ne on kaikki loppu ja pitäisi keksiä tekemistä. Selvää on se, että jos kaverit on kaikki jossain mökkeilemässä ja leireilemässä, pojalla on todella tylsää. Yritän viihdyttää parhaani mukaan, mutta koska hän on kaiken allergian yms. vuoksi muutenkin huonovointinen, niin aika riitaisaa taas on ollut. Voi voi kun pienen pojan pää ei kestä yhtään kieltoja tai mitään käskyttämistä. Likaiset vaatteet ja astiat jää kaikki muiden siivottavaksi ja nyt viimeisimpänä saan joka aamu pestä vessan pojan jäljiltä (pönttö, seinä, lattia) kun kuseskelee aamu-unisena mihin sattuu. Miehen kanssa on vähän välit parantuneet, ekaa kertaa tuntuu että jotain toivoa ehkä onkin. Ehkä ne isä-poika sossutapaamiset kuitenkin auttavat. Ehkä...

Pojan kanssa on tosiaan taas ollut haasteita. Siitepöly ja heinäallergiat on niin pahat, että hänellä on koko ajan nokka aivan tukossa ja iho, mm. suunpielet, rikki. Lääkitys on, mutta ei se oikein auta. Sitten on pahalla tuulella, heräilee öisin tukkoisuuteen jne.  Toki miehen kanssa muisteltiin, että viime kesänä oli samanlaista, eli pahalla tuulella oli ja paljon.

Järjestän toki ohjelmaa ja tekemistä, mutta ei oikein voi joka päivälle olla ohjattuja juttuja. Kotipäivät menee sitten pelaamiseen tai pelivehkeiden vinkumiseen. Nyt onneks sovittiin, että sadepäivinä saa pelata eikä ole pariin viikkoon satanut!

Elokuussa palaan töihin. Kävin työpaikalla tapaamassa vanhaa esimiestäni ja sain kuulla, että mut on taas siirretty toisiin tehtäviin. Olen saanut tällä kertaa taas "alennuksen" eli joudun samaan porukkaan mun entisten alaisten kanssa. Jos joku epäilee, ettei perhe ja lapset vaikuta työuran kehitykseen, niin olen kyllä siitä todella hyvä esimerkki, että kyllä ne vaikuttaa. Nyt viimeisen vuoden vielä opiskelin (luulis, että työnantaja arvostaisi sitä) ja olen taas tipahtanut hierarkiassa yhden pykälän alaspäin. Ja mä olen kuitenkin joka välissä ollut töissä, sekä palannut kahden ensimmäisen jälkeen tosi nopeasti töihin. No toisaalta onneks palkka säilyy samana, joten sama se kai on. Luulis että tehtävätkin on vähemmän vaativia tässä tapauksessa ja jaksan paremmin panostaa opiskeluun.

Mun työpaikalla on tosi outo johtamissysteemi, hyvä veli-systeemit erittäin voimakkaat ja huono työilmapiiri. Parhaat tyypit on lähteneet ajat sitten, minäkin olen lähtökuopissa jos vain suinkin jotain löydän. Hyvin kuvastaa tätä se, että viimeisin työpätkäni  ennen kuopusta 1,5 vuotta valmistelin ja tein aika laajaa projektia, just ennen äippälomalle jäämistä hoidin vielä kilpailutuksen. Nyt kuulin, että systeemiä ei koskaan otettu käyttöön koska "tarpeet ovat muuttuneet" (ts. johto vaihtui ja sitä myöten sitten ne tarpeetkin....) ja koko homma on aloitettu alusta. Ajatelkaa, tein kollegan kanssa 1,5 vuotta täysin turhaa työtä veronmaksajien rahoilla. Mun päänuppi ei kyllä kestä semmosta, että teen täysin turhaa työtä. Saman ajan olisin voinut käyttää vaikka opiskeluun täydellä palkalla ja edes jotain olisi edennyt. Ihan käsittämätöntä.

Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, joten ymmärrätte kyllä fiilikset palata töihin. Mutta tällä kertaa palaan töihin mentaliteetilla "en yritä parantaa maailmaa, teen vain työni", maailman parantamista on muilla sektoreilla ihan tarpeeksi:)

Ai niin. Liikunta on ollut nyt aika jäissä. Olen panostanut arkiliikuntaan ja aktiivisuusrannekkeen kanssa sadan prosentin saavuttamiseen. Olen sitäpaitsi ollut toukokuusta asti flunssassa, pientä tukkoisuutta koko ajan ja nyt taas eilen kurkku karheana. Ehdin toissapäivänä vihdoin ottaa kahvakuulan ja taas kävi näin. Alaselkäkin on vaivannut ja eilen kävin hierotuttamassa sitä.

Heinäkuussa lähden kaverin kanssa DBTL-festareille, mikä on aika hienoa pitkään aikaan irroitella vähän!!

Mutta dieetti jatkukoon! Milloinkahan toinen 5 kiloa menee rikki? Mietin myös, että pitäisikö tässä ottaa jotain tavotteita, mutta lässähtääkö koko hyvä fiilis sitten siihen. Ehkä voisin mennä sen kauan haavelemani tatskan ottamaan kun paino alkaa pitkästä aikaa kasilla. Jos sinne asti pääsen.

Mietin muuten, että miks tämä nyt on niin helppoa. Miksi kakkosen ja kolmosen välissä monta vuotta jatkunut projektini ei tuottanut mitään tulosta (katso postaukset ja tulokset vuosilta 2012-2014). Aineenvaihdunta oli vissiin aivan sekaisin vuosien dieettaamisesta. Olen päätellyt, että nyt kun on löysäilty aika pitkään, olisko se aineenvaihduntakin jotenkin käynnistynyt ja unohtanut sen säästöliekin? Meinaan taisin säästöliekillä kyllä junnata aika pahasti silloin. Missäköhän lukemassa se säästöliekki taas iskee vastaan? Jääkö pudotus taas samoihin lukemiin, kuin aikaisemmin? Fiilikset on nyt kuitekin tosi hyvät!



perjantai 2. kesäkuuta 2017

Viikko takana, tiputusta 3,1 kg

Epäröin tämän kuvan  laittamista blogiin, mutta toisaalta olen kyllä aika ylpeä. Tämä on siis esikoiseni tekele, jonka hän on kevään aikana tehnyt koulussa.

Meillä siis alkoi kesäloma. Tyttärellä keskiviikkona ja pojalla oli tänään viimeinen koulupäivä. Huomenna menemme koululle katsomaan kevätjuhlaa aamulla, ja minäkin pääsen siellä esiintymään, nimittäin sain kunnian oman MLL paikallisyhdistyksemme nimissä luovuttaa lähikoulumme hymypatsaat.

Toisaalta on mukavaa, että nyt on loma. Toisaalta jo nämä kaksi kotipäivää tyttären kanssa (vain lasten vanhemmat tietää mitä tarkoitan) ovat olleet aika haastavia. Järjestin neidille molempina päivinä kaveriseuraa, ja lopulta jouduin riitaisan viisivuotiaan draamaqueen-tyttäreni kanssa ottamaan yhteen kun leikkikaveri ei tehnytkään mitä hän halusi. Meillä on vähän turhankin sanavalmiita ja äkkipikaisia lapsia siis.




Mutta siis tekemistä on, ensi viikolla kaikenlaista ja loppuviikosta menen lasten kanssa partioleirille (jos säät vain ovat niin lämpöiset että pystymme nukkumaan ulkona). 15.6 mulla olisi kirjatentti ja sitä ennen piti olla valmiina aluemaantieteen kurssin harkkatyöt. No eivät ole, olen sairastanut koko toukokuun ja kaksi viimeistä viikkoa kulminoitu siihen, että taaperokin sairastui ja ei ole edes käynyt puistossa. Ahdistaa, mutta jos en ennen tenttiä saa valmiiksi, teen sen sitten kesän aikana.

Mutta hei se dieetti. Olen vedellyt siis superdieetin ohjeita hieman mukaillen. Maitorahkaan lisään turkkilaista jogurttia, jotta ei olisi niin pahaa, ja muuten aika pitkälle ihan sitä 250gr vihanneksia/100gr lihaa ohjeilla. Joskus aamulla otan siivun realia tai kauraleipää. Arvatkaas mitä.....:) Tai no otsikossahan se sanotaankin, en meinannut meinaan uskoa tulosta.
Yleensähän mulla ei näitä alkuturvotuksia ole ollut aikaisemmissa dieeteissä, joten tämä oli positiivinen yllätys.

Mutta painonpudotuksen lisäksi on myös muita tosi hyviä asioita. Sormien turvotus on hävinnyt kokonaan ja samalla on myös hävinnyt sormien nivelkivut. Levottomat jalatkaan eivät vaivaa enää yöllä, mikä on tosi käsittämätöntä. Ruokahalu on tietysti sairastelun (kova yskä) vuoksi ollut muutenkin vähän huono ja toisaalta en ole liikkunut, joten tietenkin paluu normaalin tilaan varmasti kyllä näkyy ruokahalussakin.

Suunta vaikuttaa kuitenkin hyvältä. Ja jotenkin päänupin sisällä tuntuu nyt paremmalta. Ei ole semmosta hirveää adrenaliinia tämän projektin suhteen, vaan tasainen olo syömisten ja muun tekemisen suhteen. Menneen talven jälkeen sitä tasaista oloa kyllä kaivataan, ennen syksyn töidenalkua ja niitä "todellisten" ruuhkavuosien alkamista.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Jokohan sitä vihdoin uskaltaisi ponnistaa täältä pohjalta?

Tämmöisin herkuttelukuvin avaan taas blogin.   Rakkaiden ystävien kanssa oltiin sovittu jo kauan sitten, että lähdetään porukalla brunssille vaihtamaan kuulumisia. Ja se päivä koitti viikko sitten, mentiin Turkuun kahvila Fontanan brunssille.

Näen ystäviä, tai yhtä ehkä kerrallaan, kuitenkin lähes viikottain, mutta on selkeästi harvinaisempaa, että mennään koko porukalla. Yksi meistä ei päässyt, mutta me kolme ihanaa kokonaista äitiä nautimme toistemme seurasta ja, kuten kuvista näkyy, aika herkullisesta brunssista. Pisteenä iin päälle Saara Aalto istui samassa ravintolassa. Saara on vähän niinkun meidän perheen naisten idoli ollut jo jonkun aikaa!

Mulle nämä harvinaiset tilanteet edustavat melkoista "vapautumista" arjen ikeestä. Edellisellä kerralla kun oltiin teatterissa, mies kysyi, että eikö me muka mennä jatkoille kapakkaan. Ja vastasin, että kolme pienten lasten äitiä vai....? Me taidetaan olla sen ikäisiä, että kapakkareisut on näetty ja koettu, tehdään sitten kaikkea muuta. Kaikenlaista muuta pientä suunnitelmaa onkin jo ilmassa.

Aikaisemmin ollaan käyty porukalla Aula Cafen jazzbrunssilla, nyt siis vaihtelua. Fontana on ihan Turun keskustassa ja ennen brunssin alkua kävelimme vähän Aurajoen ympäri. Joen varrella oli taas projekti Knit 'n tag koristellut vanhoja suuria puita ja niistäkin oli otettava muutama kuva.

 Mitä mä vielä brunssista sanoisin, no ruokaa oli paljon ja olihan se herkullista. Hinta oli 20 euroa ja olihan se tietysti paljon, mutta toisaalta meni sitte aamupalasta ja lounaasta. Ja käyn ehkä kaksi kertaa vuodessa ulkona syömässä, joten siihen nähden ei minusta ollut paha hinta.

Kevät on jo pitkällä, oikeastaan täällä on ollut nyt kesäistä jo pari viikkoa. Uskalsimme tyttären kanssa laittaa siemenistä istuttamamme kesäkukatkin ulos (tosin ilmeisesti ilmat viilenee niin, että ne on pakko ottaa takaisin sisälle).

Esikoispoikani kärsii kamalasta siitepölyallergiasta, parissa päivässä koivun puhjettua naama on jo ihan verillä kun raapii kutiavaa ihoa, nenä tukossa ja silmät meinaa turvota. Meillä on reseptilääkkeet, mutta kyllähän se on vähän niin, että paremminkin voisi lääkitä. Eilen rupesinkin miettimään, että joko tuon ikäistä voisi siedätyshoidattaa. Vakuutushan meillä on, eli se kattaisi hoidon jopa yksityisellä.

Kasvulaatikoihin ollaan jo laitettu porkkanan, salaatin ja heneiden siemenet. Samoin sain ystävältä paljon raparperin juurakkoja ja nekin on laitettu maahan joten pian saadaan herkullista satoa sieltäkin. Lapset rakastaa raparperimehua, joten sitä sitten keittelen!




Tässä sitten niitä kuvia siitä Knit 'n Tag tapahtumasta.

Blogin otsikko on ollut nyt mielessä jonkun verran. Eihän tässä mitään uutta elämää kirjaimellisesti olla aloittamassa, mutta viime vuoden jälkeen tuntuu, että jotain on tehtävä.

Vaikka, kuten tännekin raapustelen, liikun hyvänmielen liikuntaa viikottain, paino ei ole todellakaan ole lähtenyt laskusuuntaan.  Itse asiassa kun uskaltauduin vaa'alle, tuntui että taas on tullut pari kiloa lisää. Tähän on nyt varmaan tosi monta selitystä enkä mä silleen itselleni näitä perustele, peiliin on vaan pakko katsoa ja samalla eteenpäin.

Pari syytä kuitenkin on hyvä kirjata ylös, osalle voi tehdä jotain, osalle taas ei.

Arkiliikunta: Päivittäinen liikkuminen arjessa on vähentynyt huomattavasti. Muutimme kaksikerroksisesta asunnosta yksikerroksiseen, joten ihan kotonakin ramppaaminen on vähentynyt.

Asunnon sijainti muuttui senverran syrjäisemmäksi, että perus rattailla perhekerhoihin ja kauppoihin kulkeminen muuttui autoiluksi (mainittakoon että vanhassa kodissa etäisyys keskustaan oli noin 1,5 km eli se tuli aina kuljettua jalan/pörällä). Pahinta tässä on se, että epäilen vahvasti, pystynkö työmatkoja ensi syksynä myöskään kulkemaan pyörällä (työmatkan pituus muuttuu 8 km -> 11-12 km ja siihen tulee menemään liika aikaa).

Työmatkapyöräily on ollut semmoinen superliikunta ja henkireikä tähän asti, eikä sitä oikein voi korvata millään. Vaikka koen, että olen elänyt ruuhkavuosia, niin nyt ne taitaa töihinpaluun myötä vasta alkaa. Ja siis ei mitenkään negatiivisessa mielessä, tykkään tosi paljon tästä elämäntilanteesta jos ajatellaan lasten kautta.

Ja on siis muutakin. Perheen ja parisuhteen totaalinen uupumus, joka johti siihen, että vuodenvaihteessa olin katkeamispisteessä ja käytännössä jo päättänyt erota. Remonttivuosi 2015 koliikkisen vauvan kanssa ja yh-vuosi 2016 neljänkympin kriisiä potevan miehen kanssa, juu en suosittele kenellekään. Ja samalla 2016 aloitin ne opinnot, jotka nyt kyllä ovat hyvällä mallilla eli satsaaminen on kannattanut. Mutta vei nekin aika paljon voimia viime syksynä, samaan syssyyn kun tuli ne muutokset kuntamme puistotoiminnassa eli suunnittelemani opiskelurytmi ei toteutunutkaan.

Monta asiaa olisi varmaan pitänyt tehdä toisin. Oli sulaa hulluutta ottaa personal trainer syksyllä 2015, pistää rahaa satoja euroja kun ei itse pystynyt satsaamaan siihen. Ehkä se oli jotain viimeistä ripettä siitä, että kuvittelin pystyväni vaikuttamaan vielä kropan tilanteeseen (joka oli muuten paljon parempi silloin verrattuna nykyhetkeen).

No mutta näin nyt sitten kävi, piti kai käydä ihan pohjalla, jotta sieltä voi ponnistaa johonkin?

Kotiasiat ovat edelleenkin ihan solmussa, ja tosi paljon on vaikeuksia. Sossuasia on täysin kesken,mutta olen onnistunut itse luikertelemaan siitä vähän ulos, koska he tietävät että olen paininut lasten isän kanssa näistä asioista jo vuosikausia. Sekin on hurjan iso asia, että pystyin sanomaan hänelle, että selvittäköön ihan itse ongelmansa.

Väsyneinä ja heikkoina hetkinä itken kuitenkin edelleen tosi vuolaasti ja katkerasti. Onneksi en surffaile enää vapaita asuntoja, joten jonkunlainen harppaus kai sekin on. Joka tapauksessa suuri stressi, uniongelmat ja väsymys on varmasti isoja tekijöitä siihen, että mun kropan hormonitoiminta on (ehkä) ihan sekaisin, itkeskelen paljon  ja makeaa uppoaa suuhun . Hyvänä esimerkkinä on se, että varmaan 2 kuukautta olen päättänyt olematta kännykkä kourassa iltaisin. Ja silti vaan olen ollut, joten en saa sitten unta ja nukun levottomasti. Että tiedän itse mitä teen väärin, mutta väsymys ja ahdistus aiheuttaa tämmöisiä sijaistekemisiä.

Semmoinen poukkoilu on mun osaltani vähentynyt ja pikkuhiljaa olen talven aikana onnistunut keskittymään opiskeluasioihin yhä paremmin. Tottakai se johtuu myös siitä, että opinnot ovat edenneet ja tietämys lisääntynyt.  Monenlaisia ajatuksia opinnoista on syntynyt, viimeisimpänä kotitarveviljely. Tulevaisuus on täysin avoin, suunnitelmat maisteriohjelmasta vai ehkä kuitenkin haaveet oman työpaikan sisällä toisesta suuntautumisesta. Yksi vaihtoehto on myös suorittaa pedagogiset opinnot, jolloin voisin tehdä opettajan hommia (mulla pätevyys jo viiteen opetettavaan aineeseen tämän jälkeen). Ajatuksia on myös yhdistys/järjestömaailmaan suuntautumisesta.

No mutta se siitä. Tosiaan pari aika raskasta asiaa on vaikuttanut menneeseen elämäntilanteeseen ja siihen, kuka sieltä peilistä katsoo. Lastenhoidon olen onnistunut tekemään hyvin ja lapsukaiset on mielestäni pärjänneet kohtuullisen hyvin. Tytär on vallan innostunut nyt jalkapallosta ja muutenkin tosi liikunnallinen tapaus (mikään ei riitä), joten sitä kautta olen päässyt vähän itsekin palloiluliikuntaan mukaan.

Syksy tuo mukanaan aivan uudenlaisia ja varmasti myös stressiä, koska töiden ohella opintoja on pakko jatkaa. Olen anonut osittaista hoitovapaata ja aion tehdä kolmepäiväistä työviikkoa koko ensi talven, toivottavasti saan opintoja edistettyä edes jonkun verran.Vaatiihan se venymistä koko perheeltä, kuten nyt on nähty

Ulkonäkö peilissä ei ihastuta, vaakalukema pelästytti. Terveys on nyt ensisijainen asia, paastosokerit ovat koholla ja öisin saan outoja levottomuuskohtauksia. Jopa lantionpohjanlihasten treenaus kolmannen synnytyksen jälkeen on jäänyt hunningolle ja olen vaan sietänyt niitä oireita. Olisiko aika nyt olla vähän itsekäs?


Ollaan pari kertaa nyt päästy pelaamaan tyttöjen kanssa jalkapalloa ja olen tykännyt siitä tosi paljon.
Jopa niin paljon, että voisin johonkin aikuisten hupijoukkueeseen lähteä mukaan.

Meillä on täällä kotikunnassa MLL:n perustama äitien palloiluryhmä ja olen ajatellut siihen liittyväni heti kun tästä flunssa (olen ollut kipeä siis käytännössä toukokuun) tästä paranee.

Kuntosalille tuskin palaan tai jos palaan niin se on jotain kerta viikossa rytmiä, jotenkin olen saanut siitä niin tarpeekseni. Bodypumpit varmasti jatkuvat tavalla tai toisella ja kotijumpat, koska niitä on vaan pakko tehdä kun tätä perus arkiliikuntaa ei ole.

Mun ihana tyttäreni tuossa kuvassa sitäpaitsi kyselee joka ikinen päivä mua lähikentälle potkimaan palloa ja pojankin kanssa on tarkoitus mennä pelailemaan korista. Jospa sitten näin?




Ruokavalio on mennyt tämän kuvan mukaisesti koko ajan, mutta tuntuu että olen syönyt liian vähän ja sitten sitä makeaa korvaavana ehkä...

Hiilareita en syö juuri ollenkaan eli periaatteessa se lautasen koostumus on ollut ihan ok. Mutta se epäsäännöllisyys.

Tässä on tuo aviopuolisokin päässyt jonkun verran lihomaan viime vuoden aikana ja aloittanut hänkin
ruokavalion kohentamista, joten yritän päästä siihen mukaan. Meillä on tietysti ihan erilaiset tavat tiputtaa painoa (hänellä vähärasvainen runsassokerinen ja mulla vähäsokerinen rasvaisempi).

Kaikenlaisia ruokavalio-ohjeita löytyy koneen kiintolevyltä ja netti on pullollaan, kaivoin kuitenkin vanhat superdieetin ohjeet esiin.

Niissä on hyvää ateriarytmi, annoskoot ja selkeät ohjeet. Huonoa on tietysti se maitorahkan määrä, se täytyy korvata. Yritän nyt saada ateriarytmin kuntoon ja punnita mun lautasen sisältö, että näen onko tässä aikaisemmat määrät olleet oikean suuntaiset ja päästä semmoseen selkeän syömisen rytmiin takaisin. Stressinaiheuttajista poistin puhelimesta kokonaan selaimen, että illalla ei tule turhaan pyörittyä netissä ja pistän pään tyynyyn taaperon kanssa samaan aikaan. Vapaaehtoistyössäni mun osuuteni loppuu nyt, joten siinäkin yksi stressin aihe jää vähemmälle. Eli ruokavalio ja kesästä nauttiminen olis nyt se suurin tahtotila.


En nyt osaa sanoa, kuinka paljon tänne blogiin tästä tulen kirjoittamaan, on tosi haasteellista saada aikaa tälle kirjoittamiselle tälläkään hetkellä. Mutta jollain tasolla varmasti palaan kertomaan, kuinka menee ja kuinka lopulta kävi. Aika huonosti olen viime viikkoina enää muidenkaan blogeja seurannut, mutta silloin tällöin tottakai.

Arkikuulumisia sinne instagramiin edelleen päivittelen siltä osin kuin jaksan. Tämänkin kuvan laitoin sinne, arvaatteko kukaan että mikä tää on?

Oikein ihanaa alkukesää kaikille lukijoille, kiitos kun olette jaksaneet tätä matkaa seurata!




keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Vihdoin se on ohi, kuulumisia!




Vihdoinkin se tentti on ohi. Tämä oli mun ensimmäinen "kirjatentti" koko tämän opiskeluvuoden aikana ja jännitin sitä tosissani.

Tähän mennessä siis olen tehnyt esseitä, tai moodle-tenttejä (kotona koneella tehtävät tentit, joissa saa aineisto olla mukana), tämä oli ihan eri juttu. Kirjan luin kahteen kertaan (nuorempana luin aina vain kerran), koska tiesin että mun aineessa on aika ankara arvostelu. Halusin olla varma, että osasin asiat. Kirjoitin lähes 6 sivua käsin, kylläpä pakottaa kättä!

Ja kyllä mä ne taisin osata. Kolmesta kysymyksestä pari oli helpompaa, yksi vaikea (Ympäristö ja moraali), mutta siitäkin taisin muistaa oleelliset asiat oikein. Kesäkuussa mulla on viimeinen ympäristötieteen tentti ja perusopinnot on sitten vihdoinkin ohi ja saan sen kokonaisuusmerkinnän!

Tuo viimeinen tentti onkin ympäristökasvatuksesta, joka on todella kiinnostava juttu, sillä olen miettinyt välillä että jos kuitenkin tekisin ne pedagogiset opinnot, saisin opettajankin pätevyyden. Ei hullumpi idea, laitan ideajonoon sen odottamaan hautumista....:)

Kuten tuosta kuvasta näkyykin, elämässä on ollut aika paljon muutakin haipakkaa. Tytön futisjoukkue on aiheuttanut kaikenlaisia vaihtelevia ajatuksia pelaamiseen liittyvän käytännön hässäkän johdollakin. Neiti kuitenkin itse tykkää käydä treeneissä ja nyt kun älysin himmata vähän pelien määrässä, niin on taas niihinkin tykännyt mennä.

Lyhyesti siis vain, että joukkueessa on kaks eri vuosikertaa ja osa lapsista on melkein 2 vuotta mun tyttöä vanhempia, jolloin tietysti mun pikkuinen (mutta valtavan sitkeä) sissityttöni ei oikein aina pärjää ja jää jälkeen.

Mutta toisaalta meillä on kyllä mahtavat valmentajat, joilla itsekin pieniä, tykkään heistä ja katsotaan nyt miten tämä menee. Ja aikaa on kulunut, kentän laidalla, mokkapaloja myytäessä ja touhutessa. Whatsappikin huutaa!
'

Miten se oma jaksaminen sitten on? Kirjoittelin tänne, että sain ne bodypump-vehkeet ja pari kertaa ehdinkin treenata ahkerasti, kunnes sain flunssan. Se kyllä kiersi koko perhettä, mutta silti tuntui siltä että mun reipas treenirykäisy aiheutti sen. Näin kun on käynyt ennenkin. Päivät vaihtelee, oli pari parempaa päivää ja kävin hölköttelemäsä 4 km (tosin kahdessa erässä), välillä teen pilatesta (nyt vihdoin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja hoitaa nämä vatsalihakset kuntoon).

Eli todella vaihtelevaa on nämä mun treenit, ja lyhyetkin tauot tuntuvat pitkiltä. jollain tasolla liikunta kuitenkin kulkee mukana koko ajan. Pidän huolta, että aktiivisuusrakkenneeseen tulee 100% täyteen (mulla on asetuksissa muistaakseni että liikun kohtalaisesti, eli se vaatiikin vähän touhuamista) ja joka päivään ainakin kävelyä/pyöräilyä, sitte pari kertaa viikossa muutakin.

Innostukset tulee ja menee, mutta jotenkin saan liikunnan pysymään mukana menossa jotenkuten... Kunto on todella huono, hölkkälenkillä sen huomasin ja tämä vuoden aikana kertynyt lisäpaino ei helpota asiaa ollenkaan, polvet kipeytyvät ja nivelet kipuilevat.

Sitäkin suurempi syy yrittää saada kiloja pois. En tietyllä tavalla tunne itseäni, että muka en jaksaisi juosta, että maha on tiellä istuessa (on ihan hirveä kokemus). Milloin tämä tapahtui? Taisi tapahtua samana vuonna kun aloitin opiskelun ja parisuhdekriisimme kärjistyi. Mitenkäs tästä eteenpäin?

Tottakai mä tiesin, että tämä opiskeluaika tulee olemaan tappoa treeneille, mutta ei sitä varmaan vaan halunnut uskoa kuinka hektistä välillä on. Mulla myöskään ei ole osunut aviomiestä, joka millään muotoa omaehtoisesti tukisi mun opiskeluhommaa, eli lähinnä kipuilee oman vapaudenkaipuunsa kanssa. Opiskelut on pakko pyörittää päiväsaikaan, illalla ei kukaan tarjoa että "mä menen lasten kanssa puistoon jotta sä voit lukea". Ja iltaisin sitten olen tietysti rakkaiden lasten seurana, nyt on miehellä ollu työmatkaa ja kaikenlaista.

Hurjalta tuntuua hu ajatus, että miten me selvitään ens syksynä kun mä oikeasti olen töissä. Kuka tekee lapsille ruoat ja huolehtii että arki sujuu, kun nytkin tuntuu etten millään saa kalenteriin laitettua kaikkia miljoonia asioita mitä koulusta, päiväkodista ja puistosta tulee. Ja millon mä ehdin liikkua??? Täytyy vaan luottaa ja uskoa, että asiat selkiytyy. On tuo lasten isäkin tämän vuoden puolella jonkun verran ryhdistäytynyt ja ottanut vastuuta, jospa se jatkuisi!

Mutta jotenkin sitä on selvitty taas yhdestä keväästä. Vähän on semmosta fiilistä nyt ollut, että mieli on levänneempi ja levollisempi. Jos sais tämän kuntoiluhommankin tähän yhdistettyä. Eli on hetkiä, kun tuntuu ihan siltä downshiftaamiselta. Istun terassilla kuuntelemassa lintujen laulua ja arvuuttelen että mikä lintu mikäkin oli.

Jos semmoisen mielen tyyneyden saisi pidettyä töissäkin, paikassa joka stressaa mut hetkessä loppuun todella surkean työn ja johtamisen kulttuurin sekä työntekijöiden puuttuvan motivaation vuoksi. Saisko? Vai pitäiskö tässä mennä vielä johonkin mindfullness-kurssille?

Vai riittääkö nämä pienet jutut, kasvimaa, perheen yhteinen partioharrastus....? Niitä hetkiä kun tuntuu, että kaikki on kohdallaan. Kun tippa jos toinenkin vierähti silmäkulmasta pojan marssiessa tuolla oman porukkansa kanssa. Ja saman koululaisen kaivautuminen kainaloon kotona.

Tyttökin oli kirjoittanut äitienpäiväkorttiin, että äiti on ihana kun se halailee mua (yleensä hän ei anna mun halailla).  Että jotain mä teen oikein.

Ja siis mä rakastan noita pikkuisia vaan niin paljon. Kaikessa maailmantuskassakin ne pelastaa mun päivän, kun pakottavat ajattelemaan jotain muuta kuin maapallon tulevaisuutta (joka tulee olemaan todella huono). Olen varmasti kyllä jonkunmoinen esimerkkikin, ehkä?

Sorry nyt taas maratonpostauksesta, viikot vierii niin nopeasti ja aika on ollut kortilla. Vielä tuonne juhannukseen asti on tämmöistä. Elämä taisi viedä voiton blogista, mutta koitan pitää tämän hengissä.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Ei mulla muuta

kuin, että tentti huomenna. Olen nyt kaks viikkoa tähän lukenut. Joka ikisen vapaahetken.


Kesäkuussa vielä yks kirjatentti ja yks kurssi esseenä/harkkatöinä. Sitten jään kesälomalle! Vihdoin! 36 opintopistettä on saldo, ei hullummin kotiäidiltä joka touhuaa kaikenlaisia vapaaehtoishommiakin tässä lomassa! Mutta aika paljon on siis opiskeltavaa edessä, ens talvena saatan maantiedon pakettiin ja sitten varmaan pitäisikin alkaa harkitsemaan maisteriohjelmaan hakemista vuoden päästä.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Legot - kuinka niitä voi vihata ja rakastaa samaan aikaan?

Pieni varoituksen sana taas, tämä postaus saattaa sisältää avautumista!

Kuinka monella poikalapsella on legoja? Ja kuinka monella niitä on paljon (tai liikaa, äidin mielestä)?
Meidän armas esikoisemme tykkää legoista ja ei tästä kauan ole, kun tein legosuursiivouksen hänen huoneessaan mapittaen samalla kaikki lego-ohjeet. Laskin niitä samalla ja tosiaan niitä oli lähes 70 kappaletta!!! (nyt niitä on jo yli 70)

Kyse ei siis ole mistään "perintölegoista" vaan ihan on poika pyytämällä ostattanut näitä isovanhemmiltaan ja isältään.

Itse olen tykännyt aina legoista ja minulla pienenä niitä oli tähän verrattuna aika vaatimaton määrä. Mutta sillä pienelläkin määrällä onnistui tekemään kaikenlaista. Ja olihan ne kai 80-luvulla suhteessa aika paljon kalliimpia kuin nykyään? Mutta minusta siis ovat ihan älyttömän hyvä leikkiväline, lapsi rauhottuu touhuamaan niiden kanssa, joutuu suunnittelemaan ja keskittymään, ennenkaikkea on pois tabletilta ja pahanteosta. Ja nämä toteutukset, pienet maailmat ja kaupungit, on ihan huikean hienoja!

Mutta missä menee ne rajat?

Oikeastaan koko legoepisodi lähti siitä, kun jossain vaiheessa tajusin että meille tulee koko ajan uusia paketteja legoja kotiin. Kun lasketaan, että sälli on 8 ja ehkä ekat legot sai 3-vuotiaana, niin kyllähän siinä reilusti yli 10 pakettia niitä vuodessa on saatu. Rahassakin arvioin, että siinä on useampi tuhat euroa legoihin uponnut.

Mutta siis, legot rakennettiin ja sitten ne pikkuhiljaa hajosivat ja piti miettiä että mitä näille miljoonille pikkuisille osille tehdään. Ensihätään päätin, että ostetaan sängynaluslaatikko ja heitetään ne sinne aina siivouspäivää ennen. Kunnes... Niitä oli se 70 pakettia ja lapsirukka ei löytänyt enää laatikosta mitään. Ja äitillä meni totaalisesti hermot koska niistä pienistä rakennelmista ja ylipäätänsä siivomisesta riideltiin joka kerta kun olis lattia pitänyt saada imurointia varten valmiiksi. Tiedätte varmaan tunteen, kun ei huvita käyttää montaa tuntia lapsen puolesta siivoamiseen ja yksinään hän ei vaan vielä osaa/kykene (ts. alkaa aina rakentamaan kun pitäis siivota).


Meilläpä on allerginen lapsi, jonka huone pitäisi pitää siistinä eli ainakin imuroida kerran viikossa, reppana niiskuttaa ja yskii huoneessaan.
Arvatkaa mikä vääntö on saada huone siivouskuntoon? Ja noiden keräämiseen menee helposti useami tunti lapselta, se on viikossa pois kaikesta muusta tekemisestä. Ja patistaminen aiheuttaa tietenkin riitaa ja itkua. Lapsi kun luulee, että se riittää kun ne kasat työntää sinne huoneen nurkkaan. Ja on osoittautunut selväksi, että tuon ikäinen ei kykene siinä rakentelun tiimellyksessä laittamaan paloja aina omille paikoilleen vaan kyllä ne jää just siihen lattialle odottamaan että joku käskee siivoamaan.

Mutta olinpa fiksu ja käynnistin projektin... tai kuvittelin olevani fiksu. Kuukauden se vei kun tyhjensin ison sängynaluslaatikon ja lajittelin legot. Ostin lajittelua varten erilaisia lokerikkoja ja kun huomasin että jotain tiettyjä alkaa olemaan 5 pakasterasiallista, pistin osan niistä kaappiin.

Lapsikin osallistui ainakin jonkun verran ja saatiin lopulta kaikki lajiteltua ja järjesteltyä, vihdoin huokaisin helpotuksesta että nyt saadaan pidettyä huone kohtuujärjestyksessä. Auton renkaat omissa lokeroissaan, ukkelit omissaan, pienimmät palaset kalastuspakissa jne.

Hienosti laittelin pojalle esiin ehkä puolet niistä legoista ja yritin pitää huolen, että vähän "kaikkea" on saatavilla. Mikä tietenkin on haastavaa kun siitä 70 paketista varmaan 10 oli tekniikkalegoja eli kaikenlaisia ihmeellisiä osia.

Kunnes. Uutta järjestelyä on ollut käytössä ehkä 2-3 kk. Lapsi on käyttänyt kaikki legonsa ja itkee, että kaapista pitäisi saada lisää. Lattia on kuvan kaltainen aivan koko ajan, siellä ei voi kävellä eikä siivota. Lapsi ei suostu purkamaan mitään, vaan vaatii koko ajan uusia paloja ja on ihan hädissään. Pidän pintani ja mitä tekee lapsi?

Pyytää isovanhemmilta uusia legopaketteja, koska äiti ei anna ottaa niitä lisää käyttöön (tai annan mutta erikoisluvalla). Ja mitä tekevät ne mamma ja pappa? No ostavat lisää tietenkin! Kysymättä minulta, että sopiiko (tietävät kyllä hyvin tilanteen).

Mitä tekee äiti? Puree hammasta. Olen siis isovanhemmille kyllä avoimesti kertonut nämä "ongelmamme".

Mitäs nyt?

Tämä suhde legoihin jää varmaan ikuisesti mieleen kun lapset on isoja. Poika ei ymmärrä yhtään ongelman ydintä ja itkua tihrustaa kun komennan asiassa. Lasten isä vaan hymistelee, jättää pojan huoneen imuroimatta siivouspäivänä ja pitää mua natsina kun yritän vetää rajoja.

Miten muiden pienten poikien äidit kestää tämän legohässäkän? Kuka siivoaa huoneet? Ja suurin kysymys on se, että kun vuoden kahden päästä legot ei enää kiinnosta, mitä ihmettä mä teen näille miljoonille legoille? Näissä on rahaa ihan älyttömästi kiinni, myymällä saa ehkä kymmenesosan. Ehkä annan ne johonkin vastaanottokotiin Ehkä heitä laatikon varaston pohjalle.

Kenellä muulla on viha-rakkaussuhde legoihin?

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Sattuu!!!

 
Pari "tunnelmakuvaa" tähän aluksi. Moni tietääkin, että meillä on aina perheen nuorin nukkunut perhepedissä. Ensimmäisen kohdalla kokeilimme pinnasänkyä, toisen kohdalla vielä laitoimme sen ja oli käyttämättömänä lähinnä vaatesäilytyspaikkana. Tämän kolmannen nuppusen kanssa emme edes enää vaivautuneet kasaamaan pinnistä, joka onkin jossain varastossa odottamassa uutta omistajaa.

Mikä perhepedissä on "se" juttu, joka meillä on ollut niin tärkeä, että vielä kaksivuotiaskin nukkuu vanhempien välissä?

Tietysti imetyksen kannalta on helpointa pitää vauva vieressä, yöllä nälän iskiessä (jota meillä on satunnaisesti ollut kaksivuotiaaksi saakka kaikkien lasten kohdalla) olen vain kääntänyt kylkeä ja tyyppi on joko saanut tai ottanut maitohuikat ja jatkanut uniaan.

Toinen tärkeä asia on tietysti se läheisyys. Ihminen, monen muunkin nisäkkään tavoin, huolehtii jälkeläisistään ja pyrkii pitämään ne erityisesti yöllä lähellään. Minulla on ollut aina se "vaisto" tähän juttuun, vaikka en ensimmäisen lapsen kohdalla ehkä kaikkia asioita tajunnutkaan ja yritin tosiaan sitä omaa pinnasänkyä ja pullonukutuksia. Ne ei vaan koskaan tuntuneet oikealta, tämä ratkaisu taas on aina tuntunut oikealta. Oikealta tuntuu myös se, että tietyssä vaiheessa lapsi siirtyy sitten pois vanhempien sängystä ja tähän mennessä se on tapahtunut siinä 2-3 vuoden välissä. Voi kyllä olla, että tämän viimeisen kanssa se venyy......

No mutta tämä kuva kertoo siis siitä, miten nyt kaksivuotias aamulla pyytää kainaloon kun haluaa vielä jatkaa unia ja olla liki. Me torkutaan sitten aamun viimeiset unet kainaloiseni kanssa <3 Isänkin kainalo kelpaa joskus, mutta juuri nyt typy on kyllä aika kiinni äidissä.


  
Mutta tosiaan. Jotta kukaan ei ajattelisi, että tässä jotenkin yritetään jatkaa lapsen vauvana pitämistä, niin haluan kertoa että meillä kyllä kannustetaan lapsia ja tätä kaksivuotiastakin, oma-alotteisuuteen. Minulla ei ole hermoja eikä taipumustakaan enää hyysätä kaikissa asioissa vaan pieni saa isompien kanssa (ja tekeekin, semmoinen tänttähäärä päivisin on) tehdä paljon asioita. Viimeksi hän keksi miten roikkua noissa meidän renkaissa, jotka isommille ostin joululahjaksi.

Minulla ei ole myöskään tapana kuljettaa rattaissa eikä kantaa, eli tytöt on saaneet pienestä asti kyllä ihan kävellä (tai siihen astihan meillä oli kantoliina kyllä käytössä ennenkuin kävelemään oppivat). Esikoinen oli semmoinen kuljetettava tapaus ja anoppi varmaan vielä 5-vuotiaana vei häntä rattaissa kun ei jaksanut kävellä. Meillä mennään reippaasti ja 2v tulee aina muiden perässä, isosisarukset auttaa sitten vaikkapa kaupan parkkipaikalla kun itsellä kädet täynnä ostoskasseja. Ainoa poikkeus kantamiseen on metsäretket, eli silloin mulla saattaa olla kantoreppu mukana. Kannustan siis reippauteen ja oma-alotteisuuteen ihan pienestä saakka! Koululaista joudun taas patistamaan kaikkeen!

Mutta olihan tässä muutakin asiaa, kuten otsikon Sattuu!!! Oltiin nimittäin viikonloppuna kaverin kanssa tuolla Skanssin kauppakeskuksessa paikallisen saliyrittäjän järjestämällä ilmaisella suomipump-tunnilla. 

Eli juuri kun kirjoitin edellisen postauksen siitä LesMills:n Bodypumpista, niin päätin samantien mennä kokeilemaan pitkästä aikaa (olen käynyt suomipumpissa kerran varmaan 5 vuotta sitten) tätä "kopiotuntia". Eihän se mikään kopio tietenkään ole, kun on ihan omat musat ja hyvinkin erilainen treeni. 

Enpä tässä voi muuta sanoa, kun että eilen takareidet ja ojentajat huusi hoosiannaa, tänään sisäreidet ja ojentajat särkee edelleen. Aion silti tehdä pumpin todennäköisesti jo tänään (mies on työmatkalla ti-to ja perjantaina menee töiden jälkeen keikalle joten mulla ei loppuviikolla ole enää vapaata).

Tunti oli 45 minuutin tunti ja lihasryhmät meni tosi oudossa järjestyksessä, joten en osannut oikein varautua oikeilla painoilla. Taas huomasi sen, että yläkroppa ja jalat on treenimääriin nähden kohtalaisessa kunnossa, mutta vatsalihakset on aivan romuna. En siis pystynyt, enkä jaksanut tehdä sarjoja loppuun, jouduin koko ajan pitämään taukoja varsinkin alavatsalihasten kanssa. Ja sanon siis tämän nyt, että minulla ei ole koskaan elämässäni ollut vatsalihakset näin huonot, ei ihme että selkä kipeytyy jatkuvasti.



Asioilla on onneksi puolensa.  Olen ollut laiska vatsojen kanssa, sen myönnän ja vähän olen jännittänyt että onko ne edelleenkään palautuneet synnytyksestä. Nyt sain rohkaisua, että rupean kunnolla tekemään niitä, aika nopeasti tuloksia varmasti tulee.

Tuo järjestäjä on siis tosiaan paikallinen yrittäjä, olen joskus kauan sitten käynyt heidän tunneillaan ja siellä on jotain ihan mielenkiintoisia tunteja. Itse haikailen vieläkin edelleen niiden LesMills-tuntien perään, joten sen vuoksi en ole vakkarijäsenyyttä koskaan ottanut.

Mutta siis oli kyllä mukavaa ja harkitsen jonkunlaista jäsenyyttä nyt. Tällä hetkellä tilanne on vaan se, että tämä on ainoa paikka jossa on lapsiparkki.

Valitettavasti vaan mitä tuossa jumppa-aikataulua katselin, niin yksikään jumppa ei osu mun menojen kanssa yhteen. Tärkeintä kun olisi, että esikoisen harrastusten kanssa menisi limittäin joku jumppa jolloin voisin viedä esikoisen, heittää lapset lapsiparkkiin ja mennä jumpalle.

Tilanne on nyt kevään ollut se, että olen lapsissa kiinni kolmena iltana viikossa vähintään puoli seitsemään ja neljäntenä iltana on mulla tanssitunti.  Lauantaina tuolla ei ole jumppia eli sunnuntai jäisi ainoaksi järkeväksi. Kuntosalista en maksa sitä summaa mikä tuolla on kuukausimaksu, kun nimenomaan haluaisin jumpille.  Puoli seitsemältä en lähde ajamaan 10 km johonkin satunnaiselle jumpalle, jos se ei ole mielenkiintoinen, vaan teen sitten kotona tms. Tämän kevään siis olemme eläneet keskellä ruuhkavuosia.

Onneksi alkaa pian kesäloma ja lasten harrastusten kesätauot, osa onkin jo alkanut!

Menkäähän kokeilemaan Turun seudulla asuvat jos tykkäätte suomimusasta!!




keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Body pump

Kuinka moni muistaa takavuosilta Les Mills-brändin ja niiden lukemattomat erilaiset tunnit? Vuosina 2005-2010 kävin itsekin niiden tunneilla tosi paljon ja lemppareitani oli body pump, combat, body balance ja body step. Usein tein parikin tuntia peräkkäin.

Sitten kävi se perinteinen, lapset syntyi ja muutettiin paikkakunnalle jossa vähäisetkin tunnit lopulta lopetettiin, itse siirryin kuntosaliharjoitteluun, kahvakuulaan ja hölkkäämiseen. Nyt olen vähän sitten kyllästynyt jostain syystä niihin kaikkiin, tai ehkä väsähtänyt.

Me ollaan kotona tehty aika paljon näitä erilaisia treenejä youtubesta ja huomasin sitten surffailessani, että siellä tosiaan on aika paljon body pump treenejä noilta ajoilta kun itsekin kävin. Siis ihan tunnin pituisia ohjelmia, todella tuttuja...

Tässä jo kuukauden olen miettinyt tämmöisen painosetin ostamista kotiin, näissähän on aika vähän painoja ja pikalukot ja tuon tangonkin saa kahtia eli ei vie tilaa. Nyt sattui xxl:ssä (ja on edelleen) tämmöinen setti 30 eurolla eli todella edullisesti, ja se kotiutui sitten eilen! Painoja tässä on yhteensä 20 kg eli vähän alakanttiin mutta aloittelen maltillisesti :-)



Eilen illalla lapset oli harrastuksissa ja nuorimmaisen lähetin isän kanssa isompia hakemaan, itse vedin treenipaidan päälle ja latasin pumpin YouTubesta chromecastiin.

Painoja laitoin todella maltillisesti, mutta vähemmänkin olis voinut laittaa. Ja steppilauta puuttui joten penkkipunnerrusosuus jäi vähän vajaaksi. Muuten- ihan tappotreeni!

Kyykätessä tuntui, että en pääse ollenkaan ylös. Toinen mulle edelleen tosi vaikea oli hauis, pakko pitää taukoja. Hapotti, hapotti...

Mutta voi että kun mä TYKKÄSIN!! Ihan mieletön treeni ja fiilis, ihan eri kuin kuntosalihommat!

Vatsalihakset ja keskivartalo on ihan romuna, selkä kipuili jo treenivaiheessa kun en jaksanut pitää kaikkia asentoja. Mutta eiköhän ne tästä treenaudu!

Olisi niin ihanaa mennä ohjatuille tunneille, mutta tällä hetkellä meidän viikot on semmoisia, että mä pääsisin aikaisintaan kuuden jälkeen jumpalle joten ei se vaan oikein toimi enkä tahdo iltaisin jaksaa.

Alla tunnin sykkeet, kuvasta näkee että melkoisen vaihtelevaa on. Pahin sykehuippu tuli tuolla kyykkyhypyissä, mutta nopeasti ne onneksi sieltä laskikin. Jos tänä treeni ei ole sulle tuttu niin kyseessä on siis vapaapainoilla tehtävä eräänlainen lihaskunto/kestävyystreeni. Käytännössä yhden biisin ajan tehdään yhtä lihasryhmää aina samassa järjestyksessä: alkulämppä, jalat, rinta, selkä, ojentajat, hauikset, askelkyykyt, olkapäät ja vatsat. Toistoja tehdään todella paljon eri rytmeissä vaihdellen rytmiä jolloin lihas aktivoituu hieman eri tavalla. Les Mills on satsannut näihin tosi paljon ja ohjelmat on viimeistelty tosi sopivaksi musiikkiin. Tämän huomaa kun käy saleilla vastaavilla kopiotunneilla (pumppi, pump it jne.).

Tänään mulla olis ollut jazztanssi, mutta jo kolmas taukoviikko. Olen ollut äärettömän väsynyt ja tosiaan niitä yövalvomisia stressin takia jatkuvasti. Ja eilinen tais vähän väsyttää!

Aktiivisuusrannekkeen mukaan rauhallista yöunta on 4-6 tuntia ja levotonta siihen 1-2 tuntia päälle. Lähinnä heräilen ennen kahta-kolmea ja sen jälkeen saan sitten nukuttua aamuun. Väsymys sitten aiheuttaa tietty horrosta ja palelua. Kuorsaus on kyllä ihan hirveä lisä tähän huonounisuuteen. Toivottavasti tää liikunnan lisääntyminen auttais nyt uniongelmiinkin.

 

Tämmöiset kuulumiset! Kannattaa kokeilla pumppia!

 

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Cheerios kauramurot

En ole pitkään aikaan saanut Buzzadorilta mitään kokeiltavaa kotiin, mutta nytpä sitten päästiin kokeilemaan tämmöisiä kauramuroja.
Meillähän joka kerta lasten kanssa ruokakaupassa käydään sama vääntö, "äiti milloin me ostetaan suklaamuroja???" ja lapsille tosiaan maistuu kaikki makeutetut murot ja riisimurot (vehnähöttö), muu ei tahdo kelvata. Älkää kysykö mistä ne tietää suklaamurojen olemassaolon!

Mulla on lisäksi myös selkeä vaatimus, että lapsille ostan vain muroja, joissa sokeria alle 10 grammaa sadassa grammassa. Arvatkaa löytyykö semmoisia juuri mistään. Prisman kilometrin pituinen murohylly koluttu, kaikki mukamas terveet murotkin sisältää sokeria lähemmäs sen 20 grammaa eli viidesosan muron painosta joka on 30 gramman ohjeistusannoksesta sitten jo 6 grammaa eli 3 sokeripalaa. Ja meidän lapset syö hyviä muroja 2-3 lautasellista.

Buzzador tarjosi kokeiltavaksi Cheerios-muroja ja tottahan toki meillä kauramuroja kokeillaan. Itsekin hyvin vähävehnäisenä syön pääasiassa kauraa.

Saimme kotiin kokeiltavaksi yhden ison paketin. Joskus jossain aikaisemmassa murotestauksessa saimme myös muroja pienemmissä pusseissa jaettavaksi tuttaville, mutta tässä oli vinkkinä vain että kutsu kaverit muroaamiaiselle. No, meillä tämmöinen paketti uppoaa koko perheelle, joten sori ystävät, nyt ette saaneet kutsua!
  
Ja ne murot upposi! Niin vauhdikkaasti, etten ehtinyt kameran kanssa kunnolla perään. Muroissa on siis 93% raaka-aineista kauraa ja sokeria tosiaan alle 10 grammaa sadassa grammassa. Hiilihydraattiahan nämä on, mutta proteiiniakin kertyy annoksesta kymmenisen prosenttia ja ravintokuitua 8 prosenttia. Meillä on joskus ollut kokeilussa Elovenan täysjyväkauramuroa, ja siinäkin sokeria on 14 grammaa, toki siinä ei ole vehnää ollenkaan missään muodossa kuten näissä muroissa.

Minun näkökulmastani siis kasvavalle lapselle oikein oivaa ravintola. Ei mitään sokerihöttöä tai vehnää.

Kaurallahan on jo useiden tutkimusten mukaan verensokeritasapainoa tasaava vaikutus ja kun tähän yhdistää jo kouluikäisten lasten suurentuneen riskin sairastua metaboliseen oireyhtymään, insuliiniresistenssiin tai diabetekseen, niin onhan se kaura ihan varteenotettava vaihtoehto.


Ja mainittakoon ihan sivulauseessa, että olen etsinyt meille sopivia muroja Prisman kilometrin pituisesta murohyllystä aika kauan. Harvassa on se lapsille maistuva muro, jossa sokeria on näin vähän ja pääasiassahan ne on vehnähöttöä.

Murot on rakenteeltaan ihan ok ja syötäviä. Joku muu buzzaaja oli maininnut, että jotenkin mauttomia ovat, mutta minä en sitä huomannut eikä meidän perhe. Maitoa sekaan vaan ja suuta kohti. Lapset on niin murofriikkejä, että 2-3 lautasellista uppoaa samantien.

Murojen sisältö tässä kuvassa, jos saatte jotain selvää. Minusta aika mukavaa luettavaa ja tämmöisellä lapsi jaksaakin hetken aikaa.

Tottakai tämä on pelkkää hiilihydraattia ja rasvaa sekä proteiinia kannattaisi vähän lisätä tähän, että se jaksaminen kestäisi vähän pidempään kuin sen pahimman sokeripiikin. Toivottavasti tämä kaura kuitenkin tasaa sokeripiikkiä, sitähän minä en voinut testata tietenkään.

Nestlen sivuilta lainaus sisällöstä:

Täysjyväkaurajauho (92%), sokeri, vehnätärkkelys, tumma inverttisokerisiirappi, suola, happamuudensäätöaine (trikaliumfosfaatti), auringonkukkaöljy, hapettumisenestoaine (tokoferoliuute). Saattaa sisältää pähkinää.

Eli ihan mukavalta tämäkin aineosaluettelo hyönäyttää. 



Mielelläni olisin ottanut kuvia herkuttelevista lapsista, mutta koskaan en ehtinyt kännykän kanssa ennenkuin lautanen oli tyhjä. Tämä pikkuruinen tykkäsi syödä näitä ihan tämmöisenään ja kävi omin sormin muropaketista hakemassa snäcksejä.


Ja kyllä, seuraavalla kerralla Prismaan (käyn yleensä Lidlissä) ostan näitä lisää, kunhan vaan muistan.

Eli kyllä mä suosittelen näitä, kun läpäisivät mun tarkan seulani lapsille!

Kiitos buzzador kun pitkästä pitkästä aikaa muistitte minua kampanjalla! Oli hyödyllinen enkä olisi itse varmaan tätä tuotetta edes osannut etsiä!