Pages

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Olla oma itsensä- how to be a body positive?

Monnatreenaa- blogissa oli otsikon asiasta kirjoitus ja keskiviikkona Inhimillinen tekijä- ohjelmassa puhuttiin siitä, että miksi naisen ulkonäkö on niin merkitsevä asia tässä yhteiskunnassa.

Kaksi haastateltavaa kertoivat pitkästä jojoilu-dieetti-historiastaan ja myös siitä, kun havahtuivat lopulta siihen, miten typerää ja tuhoisaa se oli. Ohjelmassa avattiin myös tyypillisiä "lihavalla ei ole itsekuria, miten se töissäkään pärjäisi", "lihavuus altistaa sairauksille ja rasittaa kansantaloutta", "lihava ei jaksa kävellä"- mantroja joista puhutaan paljon. Ja niistä kommenteista, mitä lihaville sanotaan. Aina vakio "sinulla on kauniit kasvot" tai "ole kiitollinen että edes joku huoli sinut".

Puhuttiin naistenlehdistä, jotka sisältävät jatkuvasti pinnallisia laihdutusvinkkejä ja lopulta myös siitä, mitä pitkän linjan jojoilu tekee elimistön hormonitoiminnalle ja energiatasapainolle.
Puhuttiin myös siitä, että suomessa laihtuminen ei ole tiedon puutteesta kiinni, itsekurilla saa aikaan lähinnä jojoilua ja pahimmassa tapauksessa syömishäiriön.

Että mistä se loppujen lopuksi on kiinni ja eikö voisi elää elämäänsä ilman laihduttamiskierrettä. Kuinka paljon siihen laihduttamiseen menee energiaa, sekä elimistön että ajatuksen tasolla. Oletko tyytyväinen 80-vuotiaana, että käytit puolet elämästäsi (jotkut enemmänkin koska laihduttaminen alkaa yhä nuorempana) laihduttamiseen, kalorien laskemiseen, itsevihaan joka kerta astuessa puntarille, makkaroita puristellessa?

Että mitä tämä fitness-kulttuuri antaa nuorille tytöille, jotka juuri aikuisiän kynnyksellä ihmettelevät omaa muuttuvaa vartaloaan. Entäpä some, instagram pyllistely ja muine kiiltokuvakuvineen?

Iso osa suomalaisista on ylipainoisia, joten jotain vikaa terveydenhuollossakin on, usein potilas tietää laihduttamisesta enemmän kuin sitä kehottava lääkäri. Puhuttiin myös siitä, että voiko lihava olla esimerkiksi jossain ammatissa yksinkertaisesti epäuskottava, kuten vaikkapa lääkärinä tai vaikkapa jumppamaikkana? Miten vaikea on saada oikeanlaista kunnollista apua lihavuuteen?

Kuinka moni tunnistaa olevansa tässä jojoilukierteessä ja ajattelevansa lihavista pahaa?

Olen jonkun verran seurannut Instagramissa amerikkalaisia "bodypositive"-liikkeen feministejä edustajia. Aluksi se oli lähinnä stalkkausta ja ihmettelyä, että miksi noin isot ihmiset (kyseiset naiset ovat todellakin isoja, ei mitään 70-80 kiloisia) pukeutuvat noin provosoivasti (siis vartalomyötäisiin ja paljastaviin vaatteisiin) ja miksi niiden täytyy nimenomaan tuoda esille ja esitellä kaikki makkarat ja selluliitit. Yleensähän lihava etsii "istuvia" ja "vartaloa imartelevia" vaatteita. Mietin jopa hiljaa päässäni, että miten noi kehtaa.

Sitten rupesin vasta lukemaan ja kuuntelemaan, mitä näillä naisilla on sanottavana. Kyse ei ole siitä, että jokaisen pitää lihava. Ei, kyse ei ole siitäkään, että lihava olisi jotenkin parempi tai tasa-arvoisempi. Kyse on eniten siitä, että ihmisellä on oikeus olla minkälainen haluaa ja se on jokaisen ikioma oikeus eikä kenenkään pidä sitä kiistää. Se on ihan perusoikeus myös pukeutua miten haluaa ja olla minkälainen haluaa. Lihava voi nauttia ruumistaan ja sen toiminnoista ihan yhtä lailla kuin laihakin. Lihava voi elää terveellistä ja hyvää elämää siinä kuin kuka tahansa muukin.

Nämä on tosi vaikeita asioita. Minunkin, pitkän linjan kroppaongelmaisena, on ollut vaikea hyväksyä itseäni ja tietyllä tavalla sen hyväksynnän työntäminen kaiken laihdutusjutun taakse piiloon, on tuonut kai jonkunlaista turvaakin. Kuten Inhimillisessä tekijässä puhunut sanoi, maailma on kaoottinen paikka ja usein oma kroppa on oikeastaan ainoa asia, mihin elämässä voi kunnolla vaikuttaa. Vanhemmuuttakin ohjelmassa sivuttiin ja siinä hyvä mieleeni jäänyt kommentti oli, että ei siitä ole mitään iloa miten opettaa lapselle tervettä ja hyvää itsetuntoa, jos itse kohtelee omaa itseänsä huonosti. Niin....

Mitä jos sitä vaan pyrkisi opettelemaan rakastamaan omaa itseään? Hoitaisi ne itsetuntoasiat, jotka siellä taustalla kuitenkin pyörii, pois ja hakisi apua niihin ongelmiin mihin laihdutus on johtanut?

Seuraavan kerran kirjoitan siitä, mihin se laihdutus ja jojoilu voi pahimmillaan johtaa.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Tässä on nyt niin monenlaista

Tuntuu, etten saa yhtään aikaiseksi kirjoitella tänne. Toisaalta ei ole paljoa kirjoitettavaa, väännän 10-12 sivun pituista esseetä tuulivoimasta, ja väsymys vaivaa koko ajan. Mielessä pyörii edellisen postauksen asiat ja vähän mietityttää myös töihin palaaminen ensi syksynä. Miten saan sovitettua työnteon, perheen ja opiskelun yhteen.

Sossuasiat on jotenkin edenneet. Mies kävi juttelemassa, mun vuoro on muutaman viikon päästä. Tänään kävin perheneuvolassa myös juttelemassa ja avautumassa, miten tästä pääsisi eteenpäin. Välillä on ihan pirteä ja toiveikas olo, mutta sitten taas lamaannun. Taisin olla todella uupunut vuodenvaihteessa, näin jälkeenpäin muistellen ihme, että jaksoin tallata eteenpäin. Tämä valitettavasti näkyi taas painossa joka napsahti pari kiloa ylöspäin.

Mutta se siitä, elämässä on nyt vähän muutakin. Pistin ruokavaliota taas parempaan kuosiin. Paastosokereita mittaillessa ei näyttänyt kovin hyvältä ja oli pakko tiputella niitä hiilareita pois. Entinen syömishäiriöinen saa olla kyllä todella tarkkana, että ei mene liiallisuuksiin. Nyt on sitten popsittu munia ja proteiinia ja jätetty pastat ja perunat lopullisesti pois. Mun puoli tuntia liikuntaa päivässä- tavoitteeni muuttui lennossa tuon urheilukellon myötä 100% aktiivisuus tavoitteeseen. Asetuksista laitoin vielä tavoitteeksi vähän normaalia aktiivisemman elämäntavan, joten kyllä siinä saa töitä tehdä että se tulee täyteen. Eikä aina tulekaan.

Kotona olen tanssahdellut ja vähän olen funtsinut, että hommaisin body pump- tankosetin tänne kotiin. Mulla on yks vanha painotankosetti, mökillä varastossa, mutta siinä  kierrelukot ja tosi hankala käyttää. Tuliskohan sitä pumppailtua kotona? Kuntosalille ei tahdo millään enää ehtiä, senverran haastavaksi on menneet aikataulut. Lapset saisin luovutettua isälleen joskus 18-19 välillä useimpina viikonpäivinä, enkä sen jälkeen vaan enää jaksa.  Tietysti olisi vaihtoehto ostaa jäsenyys lapsiparkilliselle salille, mutta sinne on yli 10 km ajomatkaa eikä siinä ole mitään järkeä.

Tuossa tuli 40 täyteen kuukausi sitten, sekin pisti miettimään monia asioita. Että mun elämäni tässä alkaa olemaan yli puolenvälin. Siihen kun yhdistää vähän ympäristöasioita ja maantieteellisiä juttuja niin saattaapa potea välillä melkoista maailmantuskaa. Jos olisin ollut näin avartunut parikymppisenä, musta olisi tullut varmaan kovan linjan ympäristöaktivisti. Nyt lähinnä  väsynyt perheenäiti, joka murehtii vähän välia maailman asioita. Tieto lisää tuskaa - toteutuu konkreettisesti jos opiskelee ympäristötiedettä. Mutta silti suosittelen opiskelemaan, on näin aikuisiällä todella antoisaa ja aivot saa hyvää aktiivisuutta!

Pari viikkoa sitten alkoi taas jazz-tanssi pitkäksi venyneen joulutauon jälkeen (oikeasti opettaja oli jossain etelä-amerikassa reppureissaamassa...) ja voi että kun nautin siitä! Nyt me ruvettiin tekemään ihan erillaista loppusarjaa, mitä viime syksynä ja siihen kuuluu myös useita liikkeitä lattiatasossa ja ylösnousuja. Eilen huomasin, että pääsen melkein jo ylös vatsalihasten voimilla ilman pissavahinkoja (kolmen synnytyksen jälkeen voi käydä niinkin...) eli pientä toipumista on jo tapahtunut. Ja siis se oli vaan niin hienoa, tykkäsin tosi paljon!! Kotona olen zumbaillut välillä ja kuunnellut Marc Anthonyä, joka saa jalat vispaamaan!

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Vanhemmuudesta

Mä pyörittelen koko ajan päässäni sitä hormonihäitsijä-teemaa blogiin. Tässä vaan kävi niin, että lomamatkan jälkeen päätin osallistua Maantieteen Klimatologian tenttiin 8-9.3 ja siihen on ihan hirvittävä duuni. Luulin että nämä Maantieteen kurssit olisi samanlaista itsepuurtamista ja esseitä, mutta ei. Nämähän on tenttejä eli joudun kohtaamaan nyt ihan uudenlaisen opiskelutavan! Tentin jälkeen olisi tarkoitus tehdä vielä 15.3 Maailman ympäristöongelmien kirjatentti, mutta alkaa ehkä vähän usko tässä nyt ropista...

Ajattelin kuitenkin pikkuisen kirjoittaa Vanhemmuudesta teille, että vähän saisin ajatuksia pois välillä opiskelustakin.

Siitä miten vaikeaa se aina ajoittain on, ja miten tärkeää on, että perheen vanhemmat keskenään ovat samalla puolella.

Meillä kun siis varmaan moni pitkään mua seuranneista lukijoista tietää, asia ei todellakaan ole niin. Isän kanssa on (valitettavasti) alusta asti ollut aivan erilaiset kasvatuskäsitykset, jotka ovat sotkeneet perusarkeamme tosi paljon.

Minulla surkean lapsuuden omaavana ei ollut mitään käsitystä perhe-elämästä ja paljon olen hakenut apua niin ammattilaisilta, netistä kuin ihan vertaistukena eli ystäviltä. On paljon keskusteltu siitä,  kun en ole tiennyt, että mikä on normaalia ja mikä ei. Eräs ystävä juuri tuossa sanoikin, että olen kuulemma hänen mielestään jossain vaiheessa mennyt liikaa "toisten ohjeiden ja suositusten" mukaan enkä ole osannut soveltaaa. Myönsin asian.

Tämä on johtanut aikamoisiin ristiriitoihin tietysti lasten isän kanssa. Erityisesti esikoisen ollessa pieni pidin tiukkaa linjaa. Lasten ja ajan myötä aloin höllätä ja löysätä. Ongelma oli oikeastaan siinä, että lasten isä ei koskaan tullut vastaan, ei ikäänkuin kehittynyt vanhempana oikeastaan mihinkään. Ja monet mun jutuista (rutiinit, makean syömisen kontrolloiminen, lasten huomioiminen) on oikeasti ihan fiksuja joihin kannattaa kiinnittää huomiota.

Asiaa ei ole helpottanut 5 vuotta kestäneet rakennusprojektimme, jolloin päävastuu lapsista oli minulla ja isä sai ikäänkuin ulospääsyn meidän perheestä. Nyt kun ne on ohi ja olemme joutuneet elämään taas tiiviimpänä perheenä, ristiriidat on isoja. Niin meidän aikuisten kesken (saa nähdä mihin se vielä johtaa), kun myös isän ja lasten kesken. Ja ihan varmasti olen itsekin vaikuttanut perheemme dynamiikkaan pitämällä isän joistain asioista ulkona näiden erimielisyyksien vuoksi.

Johdattelen asiaa... Mutta siis. Tämä johti lopulta siihen, että esikoisemme joka on siis nyt koululainen, on ollut  niin ikänsä puolesta kuin myös perheemme muiden ristiriitojen vuoksi, erittäin vaikea. Enkä puhu nyt sisarusten välisestä tappelusta, vaan muusta käytöksestä.

Puhutaan nyt vaikkapa nukkumaanmenosta tai siskon synttäreistä. Jännitys ja muut tunteet valtaavat hänet niin, että on täysin mahdoton ja hallitsematon. Siskon synttäreillä sai kauhean huutorimpuilukohtauksen ja vieraat katsoivat silmät pyöreänä kun kannoin hänet lopulta huoneeseen. Siis MIKÄÄN puhe tai rauhoittelu ei tehonnut, kun ei vaan halunnut/kyennyt kuuntelemaan.

Tottakai meillä aina puhumalla ensin yritetään selvittää asiat, synttäreitä ennenkin. Käymällä tilanteita läpi etukäteen, sopimalla etukäteen ja siis... no tosi monia keinoja aina yritän. Mutta ilmeisesti jännitys ja jotkut tunteet kun vievät vallan, niin jäbästä tulee ihan mahdoton. Ja on iso poika jo, ei 25 kiloa enää kanneta samalla tavalla kuin kiukuttelevaa taaperoa. Niin ja koulussa käyttäytyy melko hyvin, ei siellä tämmöistä ole. Kavereiden kanssa vasta harjoitellaan yhteistoimintaa, eli kiukkupurkauksia kyllä tulee. Poika on samaan aikaan reipas ja arka. Kovin näpsäkkä on suustaan, mutta jos pitäisi tikkari hakea ärrältä niin että äiti on 5 metrin päässä, se ei onnistu kun taas 5v siskolta se onnistuu. Nekin on haastavia tilanteita, kun aina en voi kädestä pitää.

Joskus asiat toimii paremmin, kun on vain yksi vanhempi ja siitä päättelen, että ehkä lapsi on myös vaistonnut meidän vanhempien väliset ongelmat. Ja siis vielä, olen hakenut pojan käytökseen monta kertaa apua, ja olen taas hakenut perheneuvolasta apua jonne menemme maaliskuussa (toki pojan ja lasten isän käytöstä siellä puidaan koska eniten hän temppuilee nyt isälleen), on ollut perhetyöntekijää ja vaikka mitä.

Kuka muistaa viime tammikuun täällä blogissani? Kun vauvan (10kk) jalka murtui siskon häntä kantaessa ja kaatuessa vahingossa päälle. Ja mitä siitä seurasi. Mikä lopulta päättyi onnellisesti. Mutta oli hirveä hirveä pitkä painajainen.

No sälli taas tavalleen uskollisena kieltäytyi kaikista iltapuuhista ja isänsä sitten työnsi liukuvaa lattiaa pitkin hänet pesulle kuitenkaan satuttamatta, mutta rimpuilu (ja samalla siskon lyöntiyritys kiukkupäissään) aiheutti sen, että poika teloi itsensä. Ja tottakai meni sitten esittelemään jäljet kouluun (ei ollut mitään semmoista että olisi pitänyt viedä lääkäriin) saatesanoin "isi potki" josta opettaja sitten päätti huolen vuoksi tehdä ilmoituksen. Olen tässä nyt pari päivää ollut taas ihan tolaltani, nyt pikkuhiljaa pää alkaa selvitä ja tässä kirjoittelen.

Tähän liittyy nyt monenlaisia asioita. Ilmeisesti monilapsisessa perheessä monet näistä on ihan tuttujakin ja sukulaiset jaksaa tsempata mua aina että lasten isäkin oli lapsena ihan "kamala". On siis kamala myös mummolassa yms. jos sille päälle sattuu.

Mutta kuitenkin kyseessä on pieni poika. Olen kyllä lukenut, mitä tuonikäisen päässä tapahtuu. Yritän sopeuttaa itseäni siihen, että samalla on pieni ja samalla on iso. Isona haluaa päättää isoista asioista ja pienenä haluaa hirveästi huomiota ja läheisyyttä (mun kainaloa). Hakee hyväksyntää niin vanhemmilta, opettajilta kuin kavereiltakin.

Ja vanhemman tehtävänä on olla siinä kiinteänä tukitolppana, puskutraktorina ja lähellä ottamassa ne tunteenpurkaukset vastaan. Silloin kun on itse levännyt, voi hyvin  ja perheessä ei ole ristiriitoja, sitä jaksaa paljon paremmin olla se turvallinen ja luotettava vanhempi. Mutta jos vanhemmalla itsellään on stressiä ja vaikeuksia, niin omakin käytös on aika aaltoilevaa. Jonain toisena päivänä jaksaa paljon paremmin, toisena päivänä huutaa lapselle omaa väsymystään.

Tottakai pitää olla armollinen itselleen. Ja pitää (pitäisi) saada olla palautumis ja rentoutumisaikaa myös vanhemmalla.

Minulla nyt on ollut se tilanne jo pitkään, ,melkein koko viime vuoden, että miehen väsymyksen,40-kriisin vuoksi olen pitänyt lapsia hyvin paljon ja antanut hänelle toipumisaikaa/omaa aikaa ikäänkuin syöden omia varastojani. Syksyllä iski sitten suuri kriisi, kun itse väsähdin ja ruvettiin pohtimaan ylipäätänsä perheen tulevaisuutta. Eli samaan aikaan pidät lankoja käsissä, yrität huolehtia että perhe pysyy kasassa ja olet äiti lapsillesi. Ai niin, ja opiskelet, mun pitkän tähtäimen haave joka ei voinut enää viivästyä useastakin syystä. Ja kuntoilet ja syöt terveellisesti!

Joskus en vaan jaksa. Olen ihan hirveä äiti. Jos lapsi/lapset osuu kiukuttelemaan semmoisena hetkenä, kun olen itse ihan rikki, kiroilen kuin merimies ja huudan niin, että varmaan kuuluu naapuriin vaikka omakotitalossa asumme. Se raivo on hetkellisesti ihan järjetön, tekee mieli hakata omaa päätä seinään. Lapset lähtee vauhdilla omiin huoneisiin rauhoittumaan, jos ovat tapelleet ja huutaneet. Siinä sitten ollaan. Lapset kirkuu huoneissaan ja äiti ihmettelee, että kuinka siinä taas näin kävi. Onneksi olen fiksu äiti ja rauhoituttuani otan lapset kainaloon, pyydän anteeksi ja kerron että äitillä meni hermot.

Tämä saattaa kuullostaa aika tutulle. Ainakin ystävien kanssa jutellessa joissain perheissä tätä ääntä käytetään paljon enemmän. En tiedä onko huutaminen periytyvää, mutta itse ainakin näen asialla suoran yhteyden omaan tyytyömättömyyteen ja väsymykseen. Hyvinä levättyinä päivinä olen kuin itse muumimamma.

Vanhemmuus on myös jatkuvaa syyllisyyttä. Joko kannat syyllisyyttä imetyksestä, lasten harrastusten määrästä, lasten kiukuttelusta, omasta käytöksestä, työssäkäymisestä/käymättömyydestä, läsnäoloajasta, you name it. Vertaistuki eli ystävät on tässä ihan ehdoton ja suuri apu. Netin palstat taas ovat ihan todella paha juttu. Tällä hetkellä koen syyllisyyttä tosi monesta asiasta: niin meidän perheen tilanteesta, kuin myös siitä etten ole jaksanut olla tarpeeksi kärsivällinen ja rauhallinen äiti, mutta myös siitä, että en ole pystynyt menemään isän ja pojan väliin konfliktitilanteissa ohjaamaan ja puuttumaan. Ja se tässä lasu-asiassa nyt kirpasee. Olisin voinut vaikuttaa etukäteen, vai olisinko?

Oikeasti,positiivisesta näkökulmasta, asiat ovat edenneet pikkuhiljaa. Olen saanut kasvatusapua ja olin menossa hakemaan sitä lisää. Mulla on hyviä ystäviä ja perhetilannekin ehkä oli paranemaan päin. Opinnotkin on edenneet. Pojan kanssa on hyvät ja luottamukselliset välit ja olen yrittänyt kovasti tehdä töitä, että hän saisi uusia kavereita ja pärjäisi koulussa.

Meillä on nyt kuitenkin edessä taas tapaamisia sossujen kanssa. Olen ulkoistanut tällä kertaa itseni niistä, mies saa asian hoitaa koska on siinä asianosainen, minä olin toisessa huoneessa kokonaan opiskelemassa. Taas meidän perheen asioida puidaan. Ja miehen kommenteista päätellen, on parempiki että pysyn pois koska olen taas monesta asiasta eri mieltä. Kertokoot ne tädit hänelle, mun puheita ei ole tähänkään mennessä uskottu.

Tietyllä tavalla olen oikeastaan hyvilläni, että tähän tilanteeseen puuttui nyt joku ulkopuolinen, koska ehkä nyt sitä apua voidaan saada vielä paremmin. Itse olen edelleen menossa sinne perheneuvolaan itsekseni puimaan näitä asioita ja erityisesti mun omaa jaksamista ja pärjäämistä.

Summa summarum: vanhemmuus on todella monimutkaista. Älkää ihmetelkö, blogin hiljaisuutta, tosiaan isoja asioita on tässä vuoden vaihteessa ja ennenkin sitä ollut pinnalla. Toivoisin kovasti, että tästä elämä piristyisi ja saisimme taas hyvän vaihteen päälle eteenpäin ja saisimme apua tosiaan näihin ongelmiin esikoisen kanssa. Mulla on tosi iso into saada liikuntaa lisättyä, tänään alkaisi jazz-tanssikin. Ja ruokahommat menee vaihtelevasti, ennenkaikkea kuitenkin nyt huolehdin perheestäni. Turvaverkkoja meillä ei oikein enää ole, ehkä saadaan apua siihenkin. Mutta tämmöinen mörkö täällä taustalla on, joka on nyt selkeästi vaikuttanut tähän mun bloggaukseen. Tässä on kyllä edessä se tie, että monta asiaa pitää selvittää, ennenkuin olen vapaammalla ja huolettomammalla mielellä.

Pari päivää meni tosiaan ihan poissa tolaltani, nyt alkaa helpottaa. Mun pari tärkeää ystävää jaksoi vastailla tekstiviesteihin ja pitää mut pinnalla, kiitos teille rakkaat <3 taapero eräsi joten kiitos jos jaksoit lukea!

lauantai 18. helmikuuta 2017

Pidempi stoori lomasta ja fiiliksistä

Nyt on lauantai ja ollaan oltu kotona jo torstaista saakka. Tulimme kotiin torstaina yöllä viiden maissa, pari tuntia aikataulusta myöhässä koska lentokoneen henkilökunta oli huonon sään vuoksi väärällä saarella (Teneriffalla) jumissa jouduimme muutaman tunnin odottelemaan heitä Las Palmasin lentokentällä. Tottakai oli raskas kotimatka lentää keskellä yötä läpi Euroopan. Ihmettelen vieläkin, kuinka mietin sitä Dubaita vaihtoehtona, siellähän on lento aamuyöstä tänne Helsinkiin.

No, oppia ikä kaikki. Kaunis paikka oli ja kun kävimme parissa vähän enemmän rantakohteessa (playa del ingles, puerto rico) vuokraamallamme autolla, tuntui että valitsin just sopivan paikan. Las Meloneras on siellä näiden rantapaikkojen välissä, mutta paljon hiljaisempi ja rauhallisempi paikka. Kaupustelijoita on vähemmän, toki sitten myös kahviloitakin. Hotelli oli 10+++ koska kaikki hotellin uima-altaat (3 isoa sekä lasten- ja poreallas) oli lämmitettyjä. Lapset oli innoissaan ja noin neljä päivää reissusta menikin uima-altaalla. Jopa tuo nuorimmainen kun sai kellukkeet, ei halunnut vedestä pois ollenkaan.

Mun osalta matka meni aika rauhallisesti. Alkumatkasta oli jännitystä ja innostusta sekä vähän ristiriitaisia tunnelmia, joita mies oikein taisi tahallaan pahentaa puheilla nudistirannasta jonne haluaisi mennä alastomia naisia katselemaan. Ja sillä kovalla kännykän käytöllä, joka välissä oli kännykkä kourassa.

Loppumatkasta aloin rentoutumaan, tai mitä lapsilta nyt voi rentoutua. Yöt oli vaikeita, taaperoinen alkoi flunssaantua (sama flunssa mikä mulla alkoi ennen matkaa) ja itkeskeli yöllä, jolloin heräilin ja valvoin miehen kuorsatessa. Yhtenä yönä meninkin pojan viereen kuorsausta pakoon. Mutta en siis kyllä ollut kovin levännyt matkalla ja varsinkin just toi toinen vuokra-autopäivistä olin aivan zombie.

Päivisin ipanat joko touhusi altaalla tai tappeli keskenään. Paljoa ei mitään kävelyretkiä tehtykään, kun he eivät jaksaneet. Lasten ehdoilla siis. Ja olihan se mukava ottaa aurinkoa!

Loppumatkasta alkoi sitten ne vatsavaivat, ensin esikoiselle joka oksensi lentokenttäbussiinkin kotimatkalla ja kotosalla sitten keskimmäisellä ja minulla. Ihan tyypillistä ja olis vaan pitänyt käsihygieniasta pitää parempaa huolta. Onneks muut säilyi terveenä ja ruskeita me ollaan kaikki!

Itse sitä on niin tottunut väsymykseen, että sitä vaan jaksaa porskuttaa. Parina viimeisenä päivänä keksin, että voin uida ihan matkaa siellä altaassa (tavattiin norjalainen pariskunta jossa rouva kovin ui) ja sainkin ihanan oman hetken ja rauhan polskutellessani. Jälkeenpäin harmitti vaan, miksen keksinyt sitä itse, olis voinut vaikka ioka päivä uida sen kilometrin. Siinä olisi tullut hyvää liikuntaa.

Lentohan oli kaikille lapsille ensimmäinen. Kovin olivat innoissaan, mutta lähes 7 tunnin lento oli kyllä pitkä. Menomatkalla jaksoivat pari tuntia, kunnes oli pakko antaa tabletit ja kotimatkalla sitten pyysivät ne samantien, annoin pelata kunnes oli aika nukkua. Seuraavaa reissua olen miettinyt lyhyemmän lennon päähän, eli matkakuume kyllä nosti päätään:-)

Lapset otettiin ihan hyvin vastaan hotellissa. Heidän osaltaanhan aamupala oli ilmainen, mikä oli kyllä hyvä koska eivät paljoa mitään syöneet. Hotellilla kävi myös Bamse eli maailman vahvin nalle monta kertaa ja olisi ollut lasten discoa ja muuta ohjelmaa, josta me ei vaan tiedetty.

Hotelli kuului johonkin RIU hotellit ketjuun, joka tarkoitti että siellä oli myös kuntosalia ihanien uima-altaiden lisäksi. Kuntosalikin löydettiin vähän turhan myöhään eikä oltu varattu vaatteita, sitäkin olisi voinut hyödyntää. Muutenkin tykkäsin hotellista kovin. Kaikki altaat oli suorakulmion muotoisia joten soveltuvat myös aikuisten uimiseeen hyvin.

Ja siis paketti me ostettiin TUI travelsilta eli entisiltä Finnmatkoilta. Meillä oli lennot, bussikuljetukset lentokentältä hotellille ja hotelli aamupalalla 4 hengelle + vauva josta en tiedä maksoimmeko. Koko setti maksoi noin 2500 euroa eli melkoisen paljon. Jotain satunnaisia olisi saanut kahdella tuhannella, mutta en oikein ollut varma niiden hotellien laadusta, kun taas tätä oli kehuttu kovasti.

Näkemistä oli vaikka millä mitalla. Nämä ihmispatsaat oli siinä rantabulevardilla tosi hienoja, samoin erilaiset esitykset (musiikkia, breakdancea), papukaijamies jne. Ihan kävelymatkan päässä, toki kaikki halusivat rahaa. Mutta lapsille pienetkin elämykset on isoja.

Me jätettiin väliin itse asiassa suuremmat huvipuistot ja eläintarhat tällä kertaa, vaikka auto olikin pari päivää lainassa. Tämä äkkilähtö oli kuitenkin meille pienen budjetin reissu tavallaan, joten yritettiin nyt vaan nauttia olemisesta.

Puerto Ricossa käytiin autolla, koska olin siitä paikasta kuullut paljon hyvää, mutta kyllä se vähän pettymykseksi osoittautui. Rannalla paljon naisia yläosattomissa ja ranta oli muutenkin aika ruma sataman vieressä. Rantabulevardi täynnä lomakrääsäkauppoja ja hotellit oli siellä rinteissä, joista mun mielestä oli aika vaikea pääsy sinne rannalle. Aika ruma oikeastaan se keskusta, paljon autoja ja likaista. Rannan tuntumassa oli kahviloita, mutta ei vessoja. Mutta lämmintä siellä oli, herranjestas kun muualla saaressa oli tuulista ja pilvistä niin siellä porotti aurinko. Uima-allaslomaksi paikka on kyllä täydellinen!

Lomaa kuvasti tietyllä tavalla vapaa-aika ja rytmittömyys. Aamupalalla me aikuiset tankattiin maha täyteen, kun taas lapsille ei maistunut juuri mitään. Sitten pyörittiin altaalla, kunnes jollekulle tuli nälkä. Kokattiin huoneessa tai tilattiin pizza (oli melkein ainoa mitä lapsille maistui). Taaperoinen nukkui missä sattui, rattaissa, autossa tai allastuolissa.

Lapset tutustui muihin suomalaisiin ja joka päivä oli seuraa altaalla. Esikoisen uimataidot kehittyivät todella paljon. Aikaisempi parin metrin uimataito kasvoi koko altaan pituiseksi eli ui varmaan 20 metriä. Keskimmäinen ei vielä oppinut uimaan ilman kellukkeita, mutta lähellä on hänkin.

Mulla jäi kiireessä kirjat kotiin, joten pääasiassa sitten vaan makoilin ja uiskentelin vedessä muksujen seurana. Mieskin kävi pari kertaa uimassa.

Eli semmoista rentoilua, vaikka välillä menikin hermot noiden lasten kanssa.

Nyt ollaan kotona ja mulla sekä lapsilla vatsavaivoja edelleen. Ollaan juotu precosaa ja toivotaan, että menisi pian ohi. Perjantaina heidän piti mennä kouluun/päiväkotiin mutta ilmoitin että ovat kotona. Tyttö vielä oksenteli eilen ja edelleen valittaa vatsakipua, mullakin syömisen jälkeen vatsaan sattuu.

Maanantaina mä täytän 40. Herranjestas! Menen tänään parin ystävän kanssa syömään ja illalla teatteriin katsomaan Tom of Finland-musikaalin. Eli ikäänkuin vähän juhlistamaan! Jos siinä nyt jotain julistettavaa on...

Mutta tämmöiset matkaterveiset! En mä yhtään sitä instagramia mainosta, mutta siellä olisi ollut vaikka mitä hauskoja matkakuulumisia ja niitä oli hauska tehdä, jopa pienessä sangriahiprakassa parina iltana.

Kirjoittelen vähän myöhemmin ajatuksia omasta ulkonäöstä ja olosta siellä reissussa. Ne asiat kävi meinaan mielessä useita kertoja. Ja se hormonihäiritsijä-juttu pyörii takaraivossa koko ajan eli on tuloillaan!

perjantai 17. helmikuuta 2017

Lomailua, kuvia


Ensimmäisenä päivänä lapset meni samantien uimaan, eikä heitä moneen päivään hotellin altaasta saanut pois! Tämä nuorin saikin flunssan liiasta plutaamisesta!
Näkymä hotellin ravintolan terassilta, illalla


Vuokrattiin auto ja käytiin Puerto Ricossa. Siellä todellakin oli kuuma, kuten kaikki sanoivat! Ja paljon naisia yläosattomissa.

 
Auringonottoa, uimista ja unet siinä välissä!

Ajeltiin tosiaan saarta kaksi päivää ympäri, hurjat näkymät, rinteitä rinteiden perään!


 Uima-altaalla!

Aika rentoa on ollut jos ei lasketa nuorimmaisen tullutta flunssaa ja miehen kuorsaamista (kai silläkin vähän flunssaa) jonka vuoksi valvoin toissayön. Rusketushomma vielä on vaiheessa:-)

Edelleen muistutan instagramista. Teen sinne snapchätin tyyppisiä klippejä Instagram stories-palveluun ja ne näkyy siellä yläreunassa mikäli käytät instagramia mobiililaitteella. Luulen, että riittää kun laitat käyttäjän iiris_jss seurantaan niin klipit näkyy sulle. Osan kuvista julkaisen instagramissa, osan täällä, mutta videot näkyy vain siellä. 

tiistai 31. tammikuuta 2017

Diidadaa.... aurinkoon käy tie!


Se on kuulkaas nyt niin, että minä varasin äkkilähdön Kanarialle koko perheelle tunti sitten!!

Sääennusteet näyttää 20-21 astetta ja tokihan auringossa (näyttävät meinaan pilvetöntä) on lämmintä. Löysin mukavan hotellin, jossa kaikki uima-altaat on lämmitetyt. Ja hintakin on kohtuullinen.

Ja lasten isäkin tulee mukaan. Olin jo jättämässä sitä pois, kun tuntui että aina on töissä joku asia joka viikolla, ettei saa otettua lomaa (halvemmaksikin se olis tullut), mutta saatiin sovittua! Lapsille ensimmäinen lentomatka koskaan ja suoraan kesään!

Kamala matkakuume.Selasin Dubaita monta tuntia eilen, mutta ehkä ensi talveksi sitten se. 



sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Mun uusi rakkaus?

Tässä se nyt on. Melkoisen säädön jälkeen päädyin tähän Polarin m200 urheilukellon/aktiivisuusrannekkeen yhdistelmään.

Mun "ainoa" ongelma siis siinä vanhassa Loopissa (jonka sain joululahjaksi pari vuotta sitten) oli se, että se ei mitannut askeleita kävelylenkillä (jolloin useimmiten työnnän vaunuja tai vedän pulkkaa koska en heiluttele silloin käsiäni) eli olin muuten täysin tyytyväinen tuohon halvempaan rannekkeeseen. Se mittasi mulla yöunen laatua tarpeeksi hyvin ja piirsi siitä käppyrätkin, tämä oli toinen syy miksi kaipasin apuja.

No näiden puutteiden vuoksi selasin nettiä ja kävin lopulta Gigantissa ostamassa Garminin aktiivisuusmittarin, jossa oli sykkeen seuranta. Siis se seurasi koko ajan sykettä ja tuolloin osaisi myös tulkita ne kävelylenkitkin kävelyksi? Vai osasiko kuitenkaan? Salilla lauantaina näytti koko ajan sykkeeksi 70 joten palautin sitten samantien sen kauppaan ja tämä Polar tarttui mukaan. Olen tottunut Polar flow-ohjelmistonkin käyttäjä joten parempi pitäytyä tutussa ja turvallisessa.

Tässä on siis sykkeen mittaus ranteesta, mutta koska tämä on urheilukello niin sykkeen muttaus alkaa vasta kun käynnistän "treenin". Tämä on jo pitkä askel, koska voin nyt sitten pidemmät lenkit merkata treeniksi. Lyhyet reissut täytyy vaan työnnellä toisella kädellä ja heilutella toista. Tai ehkä laittaa mittari nilkkaan:)

Mun täytyy sanoa, että tämä on pitkä harppaus. Joskus varmaan kymmenen vuotta sitten käytin sykemittareita ihan koko ajan, mutta 2010-luvulla olen pääosin liikkunut ilman mitään eli lähinnä kehoa kuulostellen. Nyt yritän saada arkeen vähän aktiivisuutta lisää ja kirjattua treenit ylös helpommin (automaattisesti). Mitään urheilucoachia en ota kuitenkaan käyttöön koska treenit tässä elämäntilanteessa tulee kuitenkin muun elämän ehdoilla. Ikävä vähän ehkä Suunnon mittaria jota käytin vuosikaudet.

Ai niin tässä on myös GPS eli saan lenkkien pituudetkin suoraan ylös.

Miinusta on valtavan kokoinen näyttö ja leveä ranneke. Jossain huomattavan paljon kalliimmissa malleissa oli vähän sirompaa suunnittelua, mutta mun budjetti oli tässä. Jopa miehen huomattavan paljon kalliimpi saman merkkinen urheilukello on sirompi eli taitaa mennä vähän myös hinnan mukaan.

Ja eikun liikkumaan!

Psst viime kirjoituksien parisuhdeongelmat on vihdoin lähteneet purkautumaan, joten paremmalla mielellä nyt kuin viimeiseen vuoteen!

 

maanantai 23. tammikuuta 2017

Tammikuun loppu

Tammikuu alkaa lähenemään loppuaan ja pian koittaa se kuukausi, kun minäkin täytän neljäkymmentä. Mun neljänkympin "kriisi" on varmaan jollain tavalla selätetty ja se on johtanut tähän opiskeluhommaan, mutta kieltämättä sitä miettii välillä että tässäkö tämä nyt on?

Kuntoremonttia olen tehnyt nyt viitisen vuotta ja tulokset on aika surkeat. Painan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. Viime syksy, kaikkine henkisine paineineen, toi siis läskiä lisää ja ensimmäistä kertaa tuntuu, että olen keskivartalolihava. Että pääsisikö tästä vielä johonkin suuntaan, haluaisin olla sitten muutaman vuoden päästä hyväkuntoinen ja reipas keski-ikäinen. Eikös me kaikki?

Valitettavasti iän (ja lihomisen?) myötä on tullut myös uusia oireita. Vatsan turvotus pahentaa tätä palloa ja häiritsee mua koko ajan, jopa hengittämistä. Viimeisimpänä on turvonneet sormet ja kipeytyvät nivelet. Tätä ei ole koko aikaa, mutta aina ajoittain viikko-kaksi on aamuisin sormet tosi turvonneet ja jos vähänkin painelee sormien niveliä, ne kipeytyy. Samoin salilla kipeytyvät jos painavia käsipainoja käyttää tai tekee vaikka maastavetoa isoilla painoilla. Samoin punnertaessa kämmenet kipeytyvät. No nyt mennään taas gluteenittomalla ja maidottomalla, viimeksi auttoi. Ehkä se auttaa taas!

No elämä on mitä on. Kävin juuri lääkärillä tutkimuksissa ja vielä toisen kerran rinnasta löytyneen patin (vaaraton) vuoksi ja tuntuu, ettei kehtaa enää edes mennä sinne. Odottelen vielä spirometrian tuloksia, senkin kävin puhaltelemassa viime viikolla.

Vanhempi tytöistä aloitti nyt päiväkodin ja onhan se ollut rankkaa hänellekin, kun on tottunut että aamuisin saa nukkua pidempään ja mennä puistoon/kerhoihin omaan tahtiin. Päiväkodissa ollaan kahdeksalta ja siellä on tiukka rytmi joka ei jousta paljoa.

Mutta viihtyy kyllä ja tärkeintä on, että on tutustunut ikäisiinsä kavereihin, vaikka niitä toki on muutamia ollut aikaisemminkin jo. Tyttö näyttää seuraavan äitiänsä ja viihtyy tosi hyvin myös poikien kanssa, usein kun haen hänet niin on poikien leikeissä mukana.

Nuorimmaisen kanssa meidän aamut näyttää tältä <3

Hän on tosi iloinen, että saa kokonaisvaltaisesti äidin itselleen ja toisaalta näkee että on hyvin onnistunut kasvatus, reipas ja itsenäinen neiti. Epäilin, että miten puistoilut sujuu kun isosisko ei ole mukana. No hyvin ne sujuu. Neiti puhuu ikäisekseen tosi paljon ja hyvin, ihan lauseitakin ja selkeästi osaa ilmaista tahtonsa myös puistotädeille, joten mitään ongelmia ei ole ollut.  Ja mulla on nyt tosissaan ollut sitä opiskeluaikaa ruhtinaallisesti aikaisempaan verrattuna.


Juhlittiin me neidin 5v synttäreitä ja se taisikin olla käännekohta(?) meidän perheen dynamiikassa, kun ensimmäistä kertaa mies kysyi että tarvitsenko apua järjestelyissä ja itse synttäreillä osallistui.

Enpä muista tämmöistä koskaan ennen tapahtuneen. Mutta on nyt jonkun verran tapahtunut lisääkin. Minulla on vaan se ongelma, että kun olen jo tottunut hoitamaan kaiken "ihan itse" (kun ei sitä kiinnostusta ennen ole ollut), niin arkiasioiden jakaminen tuottaa vaikeuksia + tietenkin se, että toinen puolisko ei oikein tiedä miten meidän arki kulkee jolloin välillä hänen toimet sekoittaa enemmän mitä auttaa. Mutta yritän nyt vaan pitää suuni kiinni ja ystävällismielisesti ottaa kaiken avun vastaan.


Ai niin, ne neidin synttärit! Pitkään aprikoin pidetäänkö kotona vai muualla ja kuten kuvasta näkyy, päädyttiin pitämään kotona. Parempi tunnelmakin tuli kun oli vähemmän porukkaa ja enemmän tekemistä (sitä meinaan kyllä oli).

Naamasta muuten näkee eniten, että läskiä on tullut, koskaan ei ole mun naamani näin pallo ollut ennen.

 
Olen nyt yrittänyt pitää kiinni siitä puoli tuntia päivässä liikuntaa- tavoitteestani, mutta eihän se vaan aina mene niin kun toivoo. Minimissän olen liikkunut joka toinen päivä, mutta usein tulee ihan joka päiväkin. Lenkkeilyä, tanssia sisällä, kahvakuulaa ja kehonpainojumppaa. Tarkoitus olisi kyllä palata salille, mutta en ole tainnut tammikuussa käydä kertaakaan salilla. Puoli tuntia on just semmonen sopiva hetki, jonka saan nipistettyä arjesta vaikka pikkukakkosen aikaan. Eikä se harmita, että olis pois opiskeluistakaan. Lapsetkin on hoksanneet, että kun antaa äidin pomppia sen puoli tuntia, se on paljon paremmalla tuulella loppuillan!

Pitkän jahkaamisen jälkeen hommasin keittiöön seinähyllyn. Meillähän ei ole ainuttakaan yläkaappia eikä mitään vitriinejä ja mua harmitti niin, etten saanut muutamia mun kauniita purnukoita esille. Ellokselta tämä kotiutui ja vielä viimeisen epäröinnin jälkeen päätyi seinälle.

Nyt taas on voimat tähän kotihommaan vähän vähissä, tuntuu että yhden pienenkin asian tekemiseen menee uskomattoman paljon voimia ja jaksamista.Tai en tiedä, välillä mietin että onko mulla masennusta taas? Välillä on aikoja, jolloin olen tosi itkuinen päivästä toiseen enkä jaksais oikeen mitään.

Kotitilanne on sikäli helpottanut, että sain kirjeeseen jotain responssia ja meidän pitäisi käydä nyt joku "parisuhdekeskustelu". Sitä varten pitäisi viedä lapset johonkin ja järjestää aikaa sille. Mä olen vähän itse sitä mieltä, että sitä vois keskustella ihan tässä arjessakin (eilenkin lapset oli kasilta sängyssä) koska jatkossakin pitäisi sitä keskustelua pystyä hanskaamaan.


Ateriat on näyttäneet jotakuinkin tältä! Salaatteja mä en ole jaksanut tehdä varmaan koko syksynä, eli kaikki vihannekset menee tälleen kypsennettynä.
En oikein itsekään tiedä, miksi salaatin tekeminen on niin vaikeaa mulle. Aina välillä ostan jonkun salaatin ja se suurinpiirtein homehtuu jääkaappiin.

Näiden vatsavaitojen vuoksi menee kyllä pasta taas pannaan, ruisleipä myös. VHH;lle en kuitenkaan kokonaan mene. Eli riisi (sushit) ainakin jää!



Mulla on ollut vähän ajatuksena kirjoittaa noista hormonihäiritsijöistä. Teen tässä Euroopan ympäristö- kurssia ja siellä puhutaan kemikaalien hormonivaikutuksista uutena uhkana.

Varsinkin nyt, kun suoraan Kiinasta kaman tilaaminen on yleistynyt ja kenelläkään ei ole mitään hajua mitä ne materiaalit sisältää. Monet tilaa kaikenlaista tavaraa ja vaatteita jopa lapsilleen, mikä on minusta tosi hurjaa.

Hormonihäiritsijöistä alkaa olemaan nykyään jo senverran tietoa ja niiden vaikutuksista lihomiseen ja erityisesti miesten hormonituotantoon sekä muuhun yleiseen terveyteen. Jos kokoan paketin ja kirjoitan asiasta, kiinnostaisiko se? Aikataulua en kyllä lupaa, tuntuu että kaikki aika vaan jotenkin häviää käsistä.

Toinen asia, mikä mua kiinnostaa on tämä uusi trendi "älä laihduta, tee itsellesi hyvää ja siitä se paino lähtee pikkuhiljaa laskemaan". Että toimiiko se tai onko toiminut. Vai onko meidän ihmisten kroppa nykyään yksinkertaisesti niin sekaisin (stressi, suolisto, hormonit, sokeriaineenvaaihdunta) ettei mikään oikein tahdo auttaa. Että käykö tässä kuitenkin niin, että ihmiskunta lopulta vaan lihoo ja sairastuu ja eliniän odote alkaa laskemaan (eikös se nyt ole jo laskussa?).

Mutta palailen taas! Mukavaa kuun vaihdetta, jospa mä saisin nyt järkättyä sen loman:)

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

New year, new hair, new life?

 

Heipsan pitkästä aikaa! On ollut blogi mielessä, mutta on nyt menty semmoista tunteiden vuoristorataa, että parempi on ollut etten ole kirjoitellut yhtään mitään.

Ehkä oman itseni, mutta myös perheen vuoksi. Olisin tunnekuohuissani kyllä möläytellyt melkoisia.

Eli siis mihin olen viimeksi jäänyt, jouluun? No joulu tuli ja meni. Välipäivät mies oli töissä ja mä lasten kanssa. Taidettiin vähän sairastella kaikki, jos en väärin muista. Oli pimeää ja märkää eikä mitään tekemistä oikein.

Uuden vuoden vietin yksin lasten kanssa. En ollut ihan suunnitellut näin nauttivani vuoden vaihtumisesta, onhan tämä tuleva vuosi meille molemmille 40-vuotisjuhlavuosi sekä kymmenes häävuosi. Siinä oli monta kiemuraa, mutta loppujen lopuksi olin siis lasten kanssa yksin kotona. Erittäin vittuuntuneena, koska lapset kyseli koko ajan isäänsä ja minä en tiennyt milloin tulee kotiin.

Siinä sitten semmoinen pitkään kertynyt laajamittainen, miten sen nyt sanois, tyytymättömyys todellakin kärjistyi ja tapahtui asioita, joita ehkä häpeän, mutta myös odotan, että jotain muutosta tapahtuisi vihdoinkin. Kirjoitin siis _kirjeen_ koska puhuminen ei onnistu eikä puheyhteyttä ole. Ja aika kiivaan kirjeen. Monta päivää sen jälkeen koti oli kuin myrskyn silmä ja molemmat pakoiltiin tosiamme, vasta kun pääsin juttelemaan rakkaan ystävän kanssa, olo vihdoin helpotti kun hän valoi uskoa ja toivoa minuun <3. Nyt on vähän positiivisempi olo. Osittain myös sen vuoksi, että olen melatoniinin avulla vihdoin nukkunut 3 yötä heräilemättä miehen jatkuvaan kuorsaamiseen ja omiin ahdistaviin ajatuksiini. Olen imetyksen vuoksi ollut käyttämättä mitään lääkkeitä uniongelmiin, mutta nyt tein päätöksen, että tissiä ei heru ennen aamuyötä jolloin lääkettä ei enää imeydy maitoon ja voin puhtaalla omatunnolla ottaa apua nukkumiseen.

Eli on vähän parempi olo taas. Pakko on kyllä jonnekin mennä taas juttelemaan, tovoin että perheenä menisimme mutta ei mies ole siihen halukas. Mun on pakko saada joltain ammattilaiselta neuvoja mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä kun ahdistaa ja pitäisi keskittyä opintoihin.

Mutta se siitä. Nyt on ollut vähän iloisempi fiilis, ja kuten kuvista näkyy, olen leikkinyt kampaajaa. Mun vanha syksyinen väri ja raidat oli kulahtaneet ja kasvaneet yli. Toissapäivänä ensin vedin kestoväriä päähän ja tänään sitten muutamia vaaleita raitoja hupulla, jotta sain vähän tukkaan tommosta vaihtelevuutta. Oli meinaan sillä kestovärillä aika tumma ja itse näytin kalpealta. Ei uskois että reilulla kympillä tuon sain aikaan, kampaajalla menis satanen. Tarttis kyllä käydä leikkauttamassa nyt lyhyemmäksi seuraavaksi.

Liikuntaprojektiini tuli muutaman päivän tauko em. episodin vuoksi ja nyt käynnistelen sitä uudelleen. Iloisena voin todeta, että 1.1.2017 juoksin 50 minuutin lenkin pysähtymättä. Tai hölkkäilin raivon voimalla. Tuntui hurjan hyvältä ja aion tehdä saman uudelleen monta kertaa tämän vuoden aikana. Paino tuskin on heivahtaneet mihinkään. Olen niin kyllästynyt, tämän syksyisen painon nousun myötä mulla on vatsa kasvanut valtavaksi on todella pahasti tiellä. Mulla ei ikinä ole tämmöistä ollut mutta kai raskauksien myötä venynyt nahka ja iso ylipaino tämän teki. En pysty edes venyttelemään kunnolla, eli tilanne oikeasti on hankala. Vatsa vaikeuttaa myös hengittämistä koska on vaan tiellä. En ole aikaisemmin tämmöistä huomannut että tän täytyy olla ihan viimeaikaista. Nyt yritän tottakai tehdä asialle jotain ja ehkä tuo kunnon nukkuminenkin voisi auttaa. Eikös stressillä ja unettomuudella ole yhteyksiä lihavuuden kanssa?

Opiskeluprojekti ei edennyt suunnitelmien mukaisesti koska en tajunnut että mies ei ole välipäivinä kotona. En saanut siis koko viikolla tehtyä mitään. Nyt viime viikoilla sain viimeisteltyä perusopintojen viimeisen pakollisen kurssin esseen ja palautettua sen. Edessä on vielä muutama kurssi valinnaisia opintoja, mutta niissä on kirjatenttejä (helpompia suorittaa) ja maantieteen opintojen aloitus on juuri nyt menossa!!

Tytär (keskimmäinen) aloitti tällä viikolla päiväkodin ja tuntuuhan se hurjalta että sitä opiskeluaikaa oli joka päivä useita tunteja. Ja positiiviselta, saan nyt paremmin opiskeltua ja neitikin tuntuu tyytyväiseltä kahden päivän kokemuksella. Tottakai itsellä tuntuu hurjalta kun kotona on hiljaista (vain yksi lapsi) ja vähän haikealtakin, nyt jo toisen leppoisa lapsuus alkaa olemaan ohi ja päiväkoti (lapsen työ) alkaa. Mielelläni olisin hänet vielä pitänyt kotona, mutta selkeästi hänellekin tekee hyvää tutustua uusiin eskari- ja koulukavereihin etukäteen. Ja neiti, joka juuri täytti 5, on tullut todella voimakkaaseen uhmaikään. Tähän asti mielestäni on ollut lasten leikkiä, mutta nyt...selkeää itsenäistymistä havaittavissa.

Nyt pikkuhiljaa palailua kohti säännöllistä elämää myös ruokahommissa ja toivottavasti tämä liikuntainspis jatkuu. Jos jollekulle jäi epäselväksi niin tavoitteeni on liikkua joka päivä puoli tuntia (tai yli) niin, että syke nousee (tai vaihtoehtoisesti Pilatesta). Se on niin lyhyt aika, että sen pystyn repimään ilman että lasten isäkän vetää herneitä nenään. Nyt liikunta on ollut aika aerobista mutta toki palaan salille kun lasten harrastukset jatkuvat eli tulevalla viikolla.

Ainiin toi tyttären kuva, ihan vaan siksi että on perinyt mun ruumiinrakenteen...katsokaa tota massua. Apina on ruvennut kiipeilemään pöydälle!

 

lauantai 24. joulukuuta 2016

Jouluaatto

On jo yö, ei uni maista. Masussa vähän kiertää tuo kinkku, jota iltapalaksi innostuin maistelemaan. Taas yksi Joulu mun elämässä takana, ensi jouluna olenkin neljänkymmenen. Tässähän alkaa olemaan siinä tilanteessa jo, että elämän puoliväli on kohta ohitettu.

Jouluaatto meni meillä rauhallisesti. Aamulla katseltiin televisiota lasten kanssa, puoliltapäivin Lumiukko-elokuvan jälkeen joulusaunaan (sitä ennen tein pienen hikitreenin). Olin myös aamuksi ostanut lapsille suklaarasiat, joten nuorimmainen jo oksentelikin täällä ja olin jo vähän stressaantunut ettei se ole vatsatautia. Ei, ei se ollut. Suklaamyrkytys vain.

Semmoista leppoisaa olemista, juteltiin joulupukista ja siitä miten hän ehtii joka paikkaan. Esikoinen selkeästi alkaa jo menettämään uskoaan, mutta jollain satumaisella tavalla vielä haluaa uskoa pukkiin ja onneksi ei ole vielä keksinyt ruveta kiusaamaan pikkusiskojaan asian tiimoilta.

Itse jännitin ihan hirveästi iltaa, sillä mulla on suurinpiiprtein 10 joulun kokemus anopin kännäämisestä Jouluna. Joko julkisesti, tai piilopullon kanssa. Ja muutenkin mietiskelin syntyjä syviä. Hyvä on miettiä elämää. Tietyllä tavalla oli tosi rauhallinen olo, enkä ajatellut arkisia murheita ollenkaan. Ihan vain tätä hetkeä.

Saunan jälkeen lakkasin neitosten kynnet (juu, tuo 1,5v halusi myös kynsilakat, eikä puhettakaan etten olis suostunut), puettiin hienot vaatteet ja lähdettiin hautausmaalle.

Tänne Turkuun on haudattu mieheni äidin isovanhemmat ja heidän haudoille mentiinkin. Itse ehdin tavata miehen papan, isoäiti menehtyi juuri kun olimme alkaneet seurustelemaan enkä tosiaan nähnyt häntä. Me aina samalla kun käydään heille viemässä kynttilät, viedään myös mun isälle vaikka hänet on haudattu Jyväskylään.

Isän kuolemasta on jo lähes 20 vuotta ja mun muistikuvat hänestä on jo haalistuneet. Vanhempien eron vuoksi näin häntä tosi harvoin pitkän aikaa, joten kunnollista yhteyttä ei koskaan syntynyt. Tottakai hän mulle silti oli rakas. Juttelen joskus lapsille heidän toisesta papastaan, mutta onhan se surullista että mun puolella ei ole pappaa eikä mummoa. No näillä mennään, onneksi on tuo anoppi ja appiukko vielä elossa.

Anopin luona odotti jouluateria. Iltapäivällä esikoinen valitteli jo huonoa oloa ja mietin, oliko mun suklaansietokyky muka lapsena noin huono? Esikoinen on kyllä herkkävatsainen ja nuorimmaisella se refluksi...

Mukava syödä jouluateria lähes karppina. Ihan vähän maistoin laatikoita (voi veljet ne maistuikin hyvältä), rosolli ja salaatit kinkun lihan seurana. Jälkkäriksi mutakakkua ja vadelmia (ja pikkuleipiä).

Tuolla isovanhemmilla on ollut aina semmoinen mässytysjoulu, mutta tänä vuonna oli yllättävän siistiä ja ylimääräiset herkut oli vähän jemmassa. Tavallaan se oli tosi hyvä juttu kaikille, erityisesti mulle! Ja miehellekin kyllä, hänkin on lihonut aika paljon tässä viime aikoina.

Joulupukki tuli ajoissa. Tilattiin taas partiopukki ja en kyllä tiedä menikö se täydestä.... Vähän oli nuori ja hoikka tapaus. Ja lapsetkin vähän jännittivät ja eivät kauheasti pukille halunneet edes jutella. Nopeasti se siitä sitten lähtikin. Pukki maksoi 60 euroa, joten kyllä nyt jatkossa on pakko miettiä että vieläkö tilataan, että onko se elämys sen arvoinen. Kai se mene ihan täydestä sekin, että pukki tuo lahjat vaikka saunan aikana ovelle..

Lahjoja tuli paljon. Paljon enemmän mitä luulin. Pukki tyhjensi yhden kassin ja olin jo aika huojentunut jo kunnes pappa kantoi toisen kassin. En edes oikein tiedä mistä ne kaikki tavarat tuli ja siinä vaiheessa iski angsti. Juu ja tiedän, lasten jouluun kuuluu lahjat. Mutta jostain syystä nyt tuntui, että määrä on laatua tärkeämpi ja ne oli oikeasti aika isolla rahalla ostettuja lahjoja. Osa myös aika turhia, eli näki heti mikä kiinnosti ja mikä ei.

Olin lapsilta jo etukäteen tarkkaan kysellyt toiveita, ja ilmoitellut niitä sukulaisille, mutta mukaan tuli kaikkea muutakin. Pakettien auetessa alkoi hirvittää jo esikoisen huoneen tilanpuute (se on aivan täynnä leluja, tyyppi hädintuskin mahtuu itse sisälle).

Tänä joulunahan me osallistuttiin yhden köyhän perheen joululahjojen hankintaan ja mulla kieltämättä iski kaiken tämän rojun keskellä angsti. Kun toisten vanhemmilla on rahaa ostaa hädintuskin yksi lahja, miksi meillä pitää ostaa 10 lahjaa jokaiselle lapselle. Eikö tästäkin olis voinut jokaisen lapsen kohdalla yhden lahjan antaa johonkin toiseen perheeseen? Tarvitseeko meidän poika oikeasti jo kymmenennen tekniikkalegopaketin? Ja tyttö neljännen tai viidennen nuken? Osaako he edes iloita tästä rojumäärästä.

Olen melkoinen ilonpilaaja aina jouluisin, aika tiukkapipokin ja huomaan että lasten isä ostaa salaa näitä leluja. Eli vaikka me ensin yhdessä sovitaan, niin hän käy sitten ostelemassa niitä lisää. Mun iso hankinta oli esikoiselle puhelin, kunnon älypuhelin ja tytär sai toivomansa kylpytakin sekä kaulakorun. Esikoinen oli toivonut nerf-pyssyjä joita sitten sai kaksi kappaletta, siskokin sai omansa. Kaikki muu oli vähän ylimääräistä enkä usko että jaksaa enää koululaista kiinnostaa.

No, mutta nyt on tiedossa raivausta ja kirppisreissu taas keväällä kun pitää vanhoista leluista päästä eroon. Tai sitten pitää muuttaa isompaan taloon.

Kun päästiin kaiken kaman kanssa kotiin, päätin lahja-ahdistustani paeta lenkille ja teinkin tunnin reippaan kävelylenkin. Oli kaunista kävellä pitkin asuinaluettamme ja katsella talojen jouluvaloja, taivaskin oli vähäpilvinen ja tähdet näkyi tosi hyvin. Muutama vastaantulijakin, Hyvät Joulut toivotimme! Ja aion paeta lenkille varmaan joka päivä nyt, lapset on luvannut että meillä on nerf-sotaa tiedossa:-)

Kuinkas teillä muilla meni joulu ja tuliko lahjoja sopivasti? Itse sain kaks hierontalahjakorttia, joten ihan tarpeeseen tuli.

 

torstai 22. joulukuuta 2016

Kohta on Joulu <3

Sieltä se joulu tulee ja aika pian. Aika rennosti tässä on otettu, lasten kanssa leivottu ja touhuttu, mutta muuten en ole paljoa joulua valmistellut.

Heia Heiasta otettu printti kertoo, että olen aktiivinen ollut ja Polarin mittari kertoo samaa. Päätin tosiaan pari viikkoa sitten, että pyrin tekemään jotain liikuntaa joka päivä, oli se sitten vain vaikka 15 minuuttia mutta niin että sykkeet nousee tai muuten "tuntuu". Askeleita pitäis tulla päivittäin aina yli sen 10 000, mutta toki mielellään enemmän, välillä paukkuu 20 000 yli. Se on vaikeaa koska... Täällä meidän seudulla ei paljoa sitä arkiliikuntaa tule, joka paikkaan melkein on mentävä autolla. Ja lasten ollessa kotona en pääse oikein lenkkeilemäänkään (paitsi jos otan ne mukaan ja se ei oikein ole kovin tehokasta). Mies tekee niin pitkää päivää, että illalla en enää jaksa. Ja aikaa on nyt mennyt opiskeluunkin.

Mutta tämmöistä pientä aktiviteettia on nyt tehty miltei joka päivä. Ja kieltämättä tuntuu ihan hyvältä vaikka samalla on kyllä väsyttänyt ihan pirusti.

Tänään sain isommat muksut isänsä kanssa uimaan ja nappasin juniorin rattaisiin, lähdettiin lenkille. Kevyttä hölkkää meni aika helposti 40 minuuttia.

Tyttö sai ihmetellä upeita jouluvaloja talojen pihoissa ja mä pistin tossua toisen alle.

On muuten Lidlin tossut, noi mitä tossa alakuvassa näkyy. Ei paljoa maksanut ja olen mä kyllä niillä aika paljonkin lenkkeillyt, myös juossut.

Otsalamppu ja ylimääräiset heijastimet on täällä ihan pakolliset, pimeitä pätkiä on joka suunnalla.

Mitään hienoja juoksuvaatteita mulla ei ole, tai en varmaan edes mahdu vanhoihin. Senverran on peppu levinnyt kolmannen raskauden myötä/jälkeen. Että ihan mennään collareilla ja kuoritakilla.

 

Täällä etelä-Suomessa on aika lämpimät ilmat taas. Pakkasia oli jo tuossa viikko-kaksi sitten ja tänne meidän saareenkin jäädytettiin luistelujää. Muksut halusikin samantien luistelemaan ja kaks kertaa ehdittiin käymään. Toivottavasti pian taas päästään luistelemaan ja olisi kyllä mukava päästä hiihtämäänkin. Mutta kieltämättä tuo piha ei kovin talviselta näytä eikä muutenkaan kovin jouluisa fiilis. Onneksi pihoissa olevat jouluvalot valaisee ja kaunistaa!

Mutta kyllä tämä pimeys on raskasta. Sitä itse huomaa, että koko ajan väsyttää. Ja vaikka flunssat meni ohi (söin ab-kuurin lopulta) niin vähän on nuutunut olo. Toki liikunta piristää, mutta sammon perusväsymys on läsnä koko ajan. Ja sen mukana vähän väliä on mielikin matalana. Meillä on kirkasvalolamppu jossain kellarissa, paljoa se sieltä auta. Onneksi tänään(!) on talvipäivänseisaus eli tästä on taas suunta parempaan päin.

Tuleva kevät on siinä mielessä jännä, että mä täytän pyöreitä. Ensimmäistä kertaa. Ja ensimmäistä kertaa huomaan vanhentuneeni (toki myös lihonut olen), näkyy kropassa monessa kohtaa. Sen huomaa myös siitä, että palautuminen kestää pidempään ja ylipäätänsä moni vanhemmuuteen liittyvä asia, jossa joutuu pinnistelemään, tuntuu työläämmältä kuin ennen. Toki tuon juniorin yövalvomisetkin häiritsee, edelleen refluksivaivoja siis. Olen vaan niin "tottunut" siihen, etten edes osaa kuvitella millasta olis nukkua täydet yöunet.

Mutta jospa nyt sais pidettyä tätä liikuntainnostusta ja jossain vaiheessa se rupeais näkymään ja tuottamaan tulosta. Nyt ainakin yhdistettynä väsymykseen se on johtanut "pohjattomaan nälkään". Hassu juttu sekin. Uskon silti, että pikkuhiljaa alkaa myös näkyä kunnossa ja voinnissa. Olen tammikuussa menossa astmakokeisiib, joten jos siltäkin osin selviäisi asioita. Tänään sain hölkkäiltyä yhden avaavan voimin, mikä on aika hyvä juttu.

Rakkaiden kanssa on leivottu pipareita (*2), torttuja, taatelikakkua, pullia. On haettu ja koristeltu joulukuusi, laitettu kotia. Retkeilty, käyty uimassa, askarreltu ja touhuttu.

Olen saanut kotona monta asiaa sisustuspuolella eteenpäin, mutta aina välillä törmään siihen tuttuun seinään, että kannattaako tämä. Että haluanko edes tätä yhteistä kotia. Mutta sitten taas mieli piristyy ja jatkan, jos en itseni niin lasten vuoksi. Kotona ei vanhempien kesken ole helppoa ja välillä tuntuu, että mitä vähemmän olemme tekemisissä, sen helpompaa. Onneks voi sitten olla ihan vaan lastenkin kanssa ja aina välillä tulee niitä hetkiä, että tuntuu perheeltä. Ja kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, jostain ilmestyy enkeli ja tarjoaa apua.

Mutta näillä mennään, pikkuhiljaa laitan kotia nyt tällä hetkellä ja eiköhän tästä nyt jotain tule.

Loppuun ihan vaan fiilistelykuvia. Ihanaa Joulua!

Mun nuorin <3

 

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Enkeleitä oikeasti olemassa?

Mun on ihan pakko blogata tästä asiasta, sattui niin ihana asia mun vähän väsähtäneeseen elämään juurikin eilen, että ihan itku tuli.

Vanha naapuri, josta tuli mulle ystävä, mutta jonka kanssa tiemme hieman erosivat tuossa vuosi sitten mutta jonka kanssa on nyt syksyllä pari kertaa kuitenkin taas nähty, otti yhteyttä taas. Hänellä on, kuten mullakin, kolme lasta, he vaan muuttivat sieltä meidän vanhasta rivarista kaupunkiin kerrostaloon kun me taas tänne saareen omakotitaloon.

Tiesi, että mulla on rankkaa joten tarjoutui ottamaan mun lapset eilisillaksi ja vielä toiseksi illaksi, että saan vähän omaa aikaa ja rauhaa.

Syksy on ollut rankka, lasten puistokuviot ja muut on olleet tosi sekavat kaupungin toimesta ja nyt sitten keskimmäinen aloittaakin hoidon tammikuussa. Vai miltä kuullostaa, että lähipuisto on auki joka toinen viikko ma-ke-pe ja joka toinen viikko ti-to? Sen lisäksi kyseisinä päivinä ollaan auki sekä aamupäivällä, että iltapäivällä kun ennen oltiin auki joka päivä aamupäivisin. Samantien puistopäivät väheni puoleen ja kun tytöllä on näitä harrastuksia (jotka on tietenkin joka viikko samaan aikaan), väheni puistopäivät muutenkin. Ei siinä mitään, pienemmän kohdalla asia ei ole ongelma, mutta yhtäkkiä oli tilanne jossa piti 5-vuotiaalle keksiä ohjelmaa, eihän se kotona viihdy noin paljoa täysiä päiviä (puistohan on 2-3 tuntia).

Ja koska päivät on hajautettu noin, niin porukkaakin on hajautunut eli montaa vanhoista kavereista näkyy tosi harvoin. Lastenhoidossa aina puhutaan säännöllisesti rytmistä ja rutiineista, tämä on kyllä niistä kaukana ja meidän viikot on olleet koko syksyn sekavia plus että joka välissä yritän opiskella. Niin ja tietenkin se, tätä lasten isä tekee pitkää päivää ja ei kyllä viime aikoina kovin läsnä ole kotonakaan. Kertaakaan ei ole lapsia ottanut niin, että mä saisin hetken rauhaa. Mähän teen tätä aika paljonkin että vaikka viikonloppuna otan koko katraan kanssani. Että joo, hieman väsähdin. Ja siis meillä niitä turvaverkkoja ei ole, jos joku sitä ihmettelee. Miehen suku asuu lähiseudulla, mutta niitä ei kiinnosta, lähimmät sukulaiset ei ole nähneet edes meidän pienintä. Anoppi ja appiukko nykyään on tosi kiireisiä, aika harvoin lapset (tai lapsi lähinnä, esikoinen) siellä enää käy, toki joskus kuitenkin, kerran parissa kuussa.

Muksut sitten lähti kaverille ja itkuhan siinä tuli. Ei noin ystävällinen voi olla. Tein Pilatesta, venyttelin hyvin (selkä tosi kipeä), imuroin ja pesin lattiat ja vielä kävin kaupassa. Ihan luksusta! Kiitos <3 <3 Että on niitä enkeleitä oikeasti olemassa!

Jouluun ei ole enää montaa päivää. Me vietetään jouluaatto anopin ja appiukon luona, muuten kotona keskenämme. Miehellä ei ole lomaa. Kotona olen vähän koristellut ja laittanut, mutta joulukuusi haetaan tänään. Ennen on aina haettu se perinteisesti aattona, mutta nyt haluan sen vähän aikaisemmin että voi sitten heivata myöskin sen aikaisemmin pois.

Muuten tässä ollaan, kaikki lasten harrastukset on jääneet joulutauolle ja illat on kotona oleilemista. Koulun joulujuhla vielä jäljellä.

Viikko siten otin mun vanhan aktiviteettirannekkeen käyttöön taas uudelleen. Ai, että miksi?

Asia oli pyörinyt mielessä jo viikon ja lopulta löysin muuton jäljiltä rannekkeen ja latauskaapelin. Mullahan on siis tämä Polar Loop- ranneke. Kyse oli siis siitä, että kolmen viikon sairasteluputken jälkeen koko kroppa oli taas ihan jumissa ja kipeänä. Siis ihan kaikki paikat sattui ja tuntui että takapuoli on liimattuna sohvaan. Mittari ranteeseen ja samantien aloin jotenkin alitajuisesti touhuamaan enemmän. Yllättävän paljon sitä tulee touhuttua, askeleita tulee joka päivä 10000-20000 ja on pikkasen jumppailtukin joka ilta. Ajattelin, että jos tekisin joka ilta edes jotain pientä niin ehkä olokin paranisi ja kunto nousisi. Ja mieli on ainakin ihan hyvä, kun noita lukemia katsoo.

Mun viimeinen aloitus Jenny ja läskimyytinmurtajat fb-ryhmässä koski aktiivisuusranneketta ja sitä, että voisiko se muuttaa omaa arkiliikkumisen tasoa pysyvästi. Ja siitä se asia jäi kutkuttamaan, kunnes kaivoin sen esille.

Niin se fb-ryhmä. Mä läksin sieltä pois ja se oli iso juttu. Minusta koko ryhmän tarkoitus katosi johonkin. Joka toinen aloitus liittyi dieetteihin ja jatkuvasti silmiini pompsahti normaalipainoisten hyväkuntoisten (vilahti sixpack yms.) kommentteja, siis näitä jotka joko laihduttavat normaalipainon sisällä tai olivat onnistuneet laihduttamisessa ja olivat kovia sporttaajia. Hyvin paljon myös lievästi ylipainoisten ihmisten kommentteja. Lopulta en enää nähnyt meitä isommin ylipainoisia aloituksissa enkä kommenteissakaan. Mua ihan rehellisesti rupesi korpeamaan koska mun aktiivisuusrannekekyselyynkin vastanneista moni oli aivan eri tilanteessa. Tottakai tunsin syyllisyyttä, mikä mä olen määräämään kuka tai mitä, mutta kun normaalipainoisen ja minun elämä vaan on aivan kun yö ja päivä. Se näkyy ihan kaikissa arkijutuissa. Jos me puhutaan molemmat lihavuudesta, me puhutaan ihan eri asiasta. Mutta harmillinen juttu se, toisaalta aikaa kuluu netissä nykyään vähemmän, mikä onkin hyvä asia.

Yogaiaan otin nyt sitten puolen vuoden sopparin. Eilen aloitin sillä Pilateksellä. Kovasti kaipaan kyllä lisää ryhmäliikuntatunteja, voi olla että keväällä ilmoittaudun johonkin uudelle tunnille.

Tiistaina tyttö menee tutustumaan päiväkotiin samalla kun isoveikalla on koulussa joulujuhla aamulla. Pienimmän vien siksi aikaa puistoon. Kaikkia jännittää. Tyttö itse odottaa kovin päiväkotia mutta samalla harmitteli kun joutuu lopettamaan kaupungin liikuntakerhon (on tarkoitettu vain kotihoidossa oleville) jossa maailman parhaimmat vetäjät. Ja jännittää myös kyllä, että saako uusia kavereita ja muutenkin sitä päiväkotia vaikka tuttu paikka kyllä on.

Lahjat on melkein sitten jo kaikki ostettu. Joulun viettoon vaan! Rauhallista Joulunodotusta kaikille lukijoille!

lauantai 3. joulukuuta 2016

Still here..

 
Tämän kauniin kuvan kera pahoittelen, etten ole bloggaillut tänne mitään. Jaksamiseni on ollut aivan kortilla ja tänään sain lääkäriltä sitten oikein diagnoosin ja antibiootit käteen. Pari viikkoa kestänyt (plus viikon sitä ennen jo väsyttänyt) flunssa vei meidän perheen kaikki naispuoliset sänkylepoon, nuorimmaisen korvatulehdukseen ja mulle keuhko/poskiontelontulehdukseen.  En siis vitsaile kun sanon olleeni niin puhki, että olisin vaan jaksanut maata sängyssä. En ole edes jaksanut opiskella. 

Ollaan oltu lasten kanssa käytännössä neljän seinän sisällä ja onni onnettomuudessa, että hekin on olleet kipeinä niin ei ole tarvinnut olla välienselvittäjänä koko aikaa. Samaan aikaan vanhin sai pari uutta kaveria, joista olen todella iloinen kun vanhan ainokaisen kaverin kanssa on ollut jatkuvasti riitoja. On mukava ottaa kylään lapsia ilman, että koko ajan pitää olla puimassa ja setvimässä sanaharkkaa (ja pahempaakin).

Ja tässä on pieni stressikin ollut. Järjestelin marraskuussa perhekahvilaamme pop up-  joulukorttikuvausta ja sekä järjestäminen, että nyt kaikki loppuhässäkkä, voi tsiisus! Yhtään kiitosta en ole saanut, sen sijaan useaan kertaan kritiikkiä joka olisi mun mielestäni pitänyt mennä kuvaajalle ja ylipäätänsä olisi voinut olla antamatta. Ja siis minähän teen tätä vapaaehtoisesti, ilman mitään palkkaa. Kaikkeen yhteydenpitoon, suunnitteluun ja järjestämiseen on mennyt varmaan 10-20 tuntia. Nyt vielä odotamme kuvia jotka eivät ole tulleet ihan ajallaan, toivottavasti ovat onnistuneita. Kun tein aikaisempaa vapaaehtoishommaani eli meripelastusta niin siellä kyllä aina kiiteltiin vuolaasti kaikesta avusta, tämä on ehkä senkin vuoksi ottanut koville.

Iloinen juttu on sen että opinnot on hyvällä mallilla. Mulla puuttuu perusopinnoista enää yksi pakollinen kurssi (on työn alla) ja sitten valinnaisia pitää tehdä joku kirjatentti ja essee. Kevääksi hain lisää koulutustukea ja aion yrittää tehdä maantieteen toiseksi sivuaineeksi  ja sitten sinne Helsingin yliopistoon ympäristötieteen opintoja. Mun oli tarkoitus tehdä kaikki valmiiksi jouluun mennessä, mutta en ole kahteen viikkoon jaksanut enkä oikein pystynytkään (lapset kotona) opiskelemaan joten yritän nyt tän pakollisen saada valmiiksi ennen joulua ja ne pari jää kevään puolelle. Tammikuussa keskimmäinen menee päiväkotiin ja nuorin jää mun kanssa kotiin joten luulen saavani opinnot vielä paremmin etenemään. Elokuussa sitten on vuorossa töihin paluu. Ja se jännittää, tilanne työpaikalla on (kuten aina) muutosaltis ja kai kriisejäkin pukkaa. Toivon tietysti kovasti, että pääsisin pian toisen alan hommiin.

Liikuntaa ei tietenkään ole ollut eikä ruoka ole maistunut. Toivottavasti ab-kuuri auttaa pian että saan elämänvoiman  takaisin.

Veronpalautukset tuli ja jostain syystä tänä vuonna sain enemmän kuin koskaan. Mun kaksi nuorempaa muksua ei ole käynyt koskaan ulkomailla lukuunottamatta Viroa ja olemme lasten isän kanssa nyt miettimässä matkaa johonkin lämpöiseen. Kohtuuedulliseen paikkaan olisi päästävä ja tässä maailmantilanteessa emme Afrikkaan lähde. Nyt on pyöritelty Kanarian saaria ja Dubaita (taidan pyörtää periaatteeni sen suhteen) ja olen katsonut lentoja molempiin. Halvimmalla pääsee kun ostaa lennot ja hotellin erikseen.  Alunperin olin suunnitellut matkaa yksinäni lasten kanssa, mutta aika uhkarohkeaa se kyllä olisi. Ja ukkokultakin innostui asiasta.

Jos joku muistaa viime syksyltä pohdintaani lasten liikunta-asiasta niin monesta eri syystä johtuen mun esikoinen vaihtoi jalkapallon korikseen. Ja olemme tällä hetkellä todella tyytyväisiä asiaan, poikakin lähtee kohtuumielellään sinne ja on saanut sitä kautta uusia kavereita. Tytär on kehittynyt akrobatiassa tosi paljon, seisoo jo käsillä ja päällään seinää vasten. Nyt sitten olis varmaan mun vuoro seuraavaksi:)

Kiitos kun jaksatte käydä täällä! 


tiistai 22. marraskuuta 2016

Flunssa

Ehdin jo vähän iloitakin, että selvittiinpäs me koko syksy sairastamatta. Että olenpas onnistunut vetämään lisäravinteita ja muutenkin huolehtimaan... in your dreams mama!!! Eli saatiin me se flunssa tännekin! Lauantaina aamulla salille lähtiessä oli vähän kröhänen olo, mutta päätin repiä kuitenkin vähän itseäni. Ja illalla käytiin lasten kanssa taas patikoimassa lähilaavulle. Erittäin jyrkkä kiipeäminen ylös tuntui keuhkoissa ja siitä sitten onkin maattu sängyssä viimeiset 2 päivää. Viime yönä nousi kuumekin.

Nuorimmaisella on sama kröhä, ja vanhin lapsista niiskuttaa. Onneks toi keskimmäinen tuntuu ihan terveeltä niin olen häntä edes kuskannut vähän puistoon. Meinaan, kyllä ne seinät kaatuu parin päivän jälkeen jo päälle ja varsinkin mulle sisälläolo tuntuu ihan kamalalta, kuin kala kuivalla maalla eli raitista ilmaa pitäisi saada päivittäin. Olen sitten tepsutellut tuon 300 m puistoon ja takaisin, parempi sekin kun ei mitään.

No täällä on muutenkin vähän asiat sekaisin. Olen katsellut vähän meille (tai mulle ja lapsille nyt...) etelän matkaa joulukuulle (veronpalautukset!!!) ja vähän on ollut sisustusinnostustakin kotosalla vaihtelevasti. Mutta moni asia on kyllä niin hunningolla ihan itsestä huolehtimisesta lähtien. Treenit kulkee, mutta se säännöllinen syöminen. Miksi se on niin vaikeaa? Opiskelumotivaatiokin (yhden kurssin osalta) on ihan kateissa... Toisaalta nyt on jonkun verran muuten saatu arkea rullaamaan.

Pojan jalkapallo saattaa muuttua kuitenkin koripalloksi tässä. Päätimme mennä kokeilemaan korista, mulle kehuttiin tosi paljon valmentajia ja hyväää henkeä. Ekan kerran jälkeen valmentaja tuli samantien kehumaan mua ja poikaa (joka siis juuri päinvastoin mitä jalkiksessa kävi) ja sovimme että käydään nyt jouluun saakka kokeilemassa, että miltä hänestä tuntuu. Poju itse ei oikein vielä osaa sanoa. Hyvä puoli tässä on tietenkin se, että suurin osa muistakin on aloittanut vasta tänä syksynä kun jalkapallojoukkueessahan oli vähän sitä ongelmaa että muut oli  jo harrastaneet useamman vuoden ja tasoero + kaverin osamaattomuudelle nauraminen = vähän paha mieli. Mutta katsotaan. Poika aloitti myös parkourin, mun ehdotuksesta ja tykkää siitä tosi paljon! Arvasin että on ihan hänen juttu!

On tosi vaikea löytää se kultainen keskipiste lasten liikunnan kanssa. Milloin on liikaa, milloin liian vähän. Pelit vetää puoleensa niin paljon, että niistä joutuisi ihan koko ajan vääntämään jos ei iltaisin olis muuta tekemistä. Tosiaalta tykkään leppoisasta kotonaolosta, mutta kun se ei koskaan ole leppoisaa. Vaan tappelua ja vääntöä. Kun ei oikein ole koulukavereitakaan löytynyt, niin sitten vaan painitaan siskon kanssa kaikki illat. Mun pitäis koko ajan järjestää jotain tekemistä lapsille, helpommalla melkein pääsee näin ja voi sitten vaikka viikonloppuisin tehdä juttuja yhdessä.

Blogimotivaatio on just nyt aika nollassa. Teen päivittäin pätkiä sinne instagramiin (instagram stories), mutta ilmeisesti ne ei näy muuta kun mobiililla eli ei voi edes tähän kirjoitukseen linkittää. Mutta instagram tili on iiris_jss ja jos klikkaa mut seurattavaksi pitäis ne storiesitkin näkyä mobiilina. Paljon helpompaa kuvailla kännykän kanssa kun kirjoittaa pitkiä tekstejä:)

Mukavaa marraskuun loppua tänne kaikille! Palailen tästä taas blogin pariin kunhan toivun ja löydän motivaatiota taas vähän lisää!








maanantai 14. marraskuuta 2016

Täällä ollaan, hormonihöyryjen ja väsymyksen keskellä...

Nyt kyllä meni viikko niin humahtaen, että huhheijaa. Paljoa en treenailemaankaan ehtinyt/päässyt/jaksanut. Meidän nuorimmainen tekee kulmahampaita, ja pienten lasten vanhemmat kaikki tietääkin sen, että ne on ne hankalimmat. Jokaista hammasta kohden ainakin pari valvottua yötä. Sitten tämä äkillinen lumi sotki mun hormonitoiminnan jotenkin ihan täysin, nukuin pari yötä kuin tukki ja olin koko päivänkin rättipuhkipoikki. Siis tosi outoa...aivot käy hitaalla!

Mutta siis...lauantaina kävin salilla, ja taisin pari kotijumppaa tehdä kotosalla viikolla. Tarkoitus olisi kaivaa trx-hihnat esiin taas. Olen pitkään miten ne vetäisin tänne kotiin, mutta helpompi vaan laittaa ne oven päälle niin pääsee aloittamaan. Sillä nyt uskallan aloittaa, tadaa!! Nyt kun on näitä pilates-harjotteita tullut tehtyä JA aktiivisesti olen onnistunut nyt lantionpohjaakin treenaamaan (tuloksellisesti!), eli mitään vahinkoja ei pääse enää tapahtumaan, niin uskallan taas palata kunnolla keskikropan pariin! Tietenkään ei istumaannousut vielä ihan onnistu, mutta esimerkiksi syväkyykyt onnistuu nyt hyvin.

Isänpäivä tuli ja meni. Lapset oli askarrelleet vaikka mitä isälleen ja mä tein aamiaisen. Mitään en oikein lahjaksi halunnut ostaa, joku saattaa muistaa toukokuisen äitienpäivän joka päätyi osaltani itkuun, niin ei itsekään huvita paljoa isää juhlia. Isä halusi paljon makeaa ja kermakakun, ne sai tottakai! Lapsetkin onnistui syömään paljon makeaa, ja kaikilla nyt sitten vatsa sekaisin ollut.

Olen nyt ollut aika pitkään tuolla Facebookin Jenny ja Läskimyytinmurtajat- facebook ryhmässä. Kuten näköjään aina, naisvaltaisen ryhmän ollessa kyseessä, alkaa olemaan välillä aika riitainen fiilis. Sinänsä hyvä tarkoitus on ryhmällä, mutta silti. Mua henkilökohtaisesti harmittaa se, että normaalipainoiset siellä hengailee, koska kuitenkin pidän ryhmää nimenomaan ylipainoisten porukkana. On vaikea jakaa samoja ajatuksia (vaikkapa siitä vatsamakkaran tiellä olemisesta venytellessä, tai lentokoneen penkkiin mahtumisen ongelmissa) normaalipainoisten kanssa, vaikka toki ymmärän, että normaalipainoisellakin voi olla vääristynyt kehonkuva ja ajatuksia jotka haluaa purkaa. Sama kun mulla on yks selvästi normaalipainoinen (ja kaunis) ystävä joka harmittelee muutamaa kertynyttä kiloaan aina ajoittain. Se tuntuu tosi pahalta, vaikka harmittelu ei liity minuun mitenkään. Ja kyllähän siellä ryhmässä säännöt on selkeät, kaikki on tervetulleita! Mulle on vaan vähän vaikea paikka tämä.

Toisaalta ryhmä on monelle ylipainoiselle viimeinen turvasatama, jossa kuvittelee, että saa puhua ihan vapaasti. Sitten paikalle hiipii joku fitness-bloggaaja, joka käyttää ryhmässä puhuttuja juttuja pohjana minusta aika läskirasistiselle kirjoitukselleen. Ja kun siitä nousee paskamyrsky, poistuu paikalta eli häipyy ryhmästä eikä edes vaivaudu selittämään tekoaan. Kyllä mä mieleni niin pahoitin, hetkeksi. Luulin jo eläväni suvaitsevaisessa suomessa...

Olen seurannut monia Fitfashionin bloggaajia jonkun aikaa, mutta on mennyt maku aika moneen. Myös TooBigToBeMe-blogia seurasin vuosia, nykyään ei jaksa Annan kirjoitukset enää sytyttää vaikka samassa elämäntilanteessa ollaankin. Uutena on taas tullut Monnatreenaa-blogi, jossa on syntynyt ihana pieni vauveli <3 Vaikka oma elämäntilanne on jo aika vieraantunut tuosta esikoisvauvan äidin elämästä, niin Monnan tarinaa jaksan seurata..Kai se on sitäkin, kun aika on rajallista, niin on tosi tarkkana siitä, kenen teksteihin sitä käyttää.

Apua, mun pitäis suorittaa nyt ympäristöekologian kurssi. Ja siis voi että kun keksin miljoona asiaa sen edelle. Tämäkin bloggaus on selkeästi sijaistekemistä. Tein tossa pari kurssia niin haipakkaa, että nyt tekis mieli vaan olla. Ja tarkoitus olis vielä ennen vuodenvaihdetta saada peri tehtyä. Jopas olen laiska....nyt pientä potkua sieltä lukijoiltakin tänne persuuksiin!:D