Pages

tiistai 19. syyskuuta 2017

Kuulumisia

Taas on viikko vierähtänyt edellisestä postauksesta. Mielialat heittelehtivät, yleensä on 2-3 hyvää päivää ja sitten taas tulee romahdus. Ilmeisesti aika normaali etenemisvauhti näin erotilanteessa... 

Lasten piti mennä viikonlopuksi isälleen ja koko homma meni ihan hassuksi. Milloinkahan tulee niitä viikonloppuja, ettei tule mitään turhaa ylimääräistä draamaa?

Esikoinen oli pyytänyt isäänsä, että he olisivat keskenään viikonlopun ja näin oli isä hänelle luvannut jo etukäteen.  Mulla ei ollut osaa eikä arpaa siihen, mutta 8v selkeästi jo ymmärtää asioiden päälle, että naisen ollessa paikalla isän huomio häviää lapsista samantien. 5v ei sitä vielä tajua, mutta eiköhän se hänellekin valkene pian. Joka tapauksessa poika pyysi isältään että viettäisivät viikonlopun ilman naista.

No ensimmäisen yön he olivat viettäneet keskenään ja sitten esikoinen kertoikin lauantaina aamulla mulle, että nainen on tulossa heidän kanssaan kylpylään ja hän haluaa tulla kotiin mun luokse. Ei siinä auttanut muuta kun ottaa lapsi kotiin. Eli se siitä pojan isäviikonlopusta.

Loppujen lopuksi ainoastaan meidän keskimmäinen, joka muutenkin on isän lellikki, oli isällään... tai siis olivat olleet naisen kotona koko loppuviikonlopun. Tyttö tuli kotiin lahjakassit pursuten ja jopa H:n leipomat pullat mukana!! Oli tottakai onnesta sykkyrällään, kun oli saanut kaiken isän ja naisen huomion ja kertoi kuinka ihana nainen on. 

Itse olen aivan romuna, että isä tekee näin lapsilleen ja minkälainen nainen tukee häntä tässä??? Luulisi viidenkympin ikään kertyneen jo sitä elämänkokemusta sen verran, että osaisi vetäytyä ja käskeä miestä laittamaan lapset etusijalle, varsinkin kun itselläkin on niitä lapsia kahdesta eri liitosta. Ja koska saa miehen kanssa olla arkisin, niin antaisi edes viikonloput lapsille.

Kaiken lisäksi lapset olivat valvoneet viikonloppuna puolilleöin ja tätä 5v neitiä oli keskellä yötä kuskattu viellä mökiltä sängystä naisen luokse, joten ne on nyt alkuviikon olleet todella väsyneitä.  

Sanoin lasten isälle, että esikoiselta pitää pyytää anteeksi mutta ei kykene pyytämään. Arvatkaa pyysikö? 

Esikoinen nyt sanoo, ettei suostu menemään ollenkaan enää naisen luokse. 

Minusta nyt rehellisesti sanottuna tuntuu siltä, että kaikki yhteisen menneisyyden ongelmat kertautuu. Mies ei tietenkään enää kuuntele mitään minun kommentteja tai sanomisia eikä välitä mielipiteistäni vaan tekee kuten parhaaksi näkee, joten mulla ei ole mitään "valtaa" vaikuttaa siihen miten hän kohtelee lapsiaan. Ja lapset todellakin tästä loppukädessä kärsivät. .

Minä varmasti toivun aikani tuskailtuani, mutta lapsille tämmöinen kohtelu näin pienenä jättää ikuisen arven ja varsinkin esikoiselle hylkäämisen tunteen. Yritän tottakai paikata asiaa, mutta isäksi en voi muuttua.

Oksensin koko tarinan sekä esikoisen opettajalle, että perheneuvolan psykologille. Toivottavasti saan jotain apua tai neuvoja. Yksi ystävä puhui jopa lastensuojeluilmoituksen tekemisestä, mutta itse en halua semmoista tehdä. Joku ammattilainen saa arvioida onko siihen perusteitakaan.

Lasten isä asuu virallisesti mökillä, siis postiosoite on sinne. Kirjoja sinne ei voi siirtää, joten käytännössä maistraatissa hän on "vailla vakituista asuntoa". Oikeassa käytännössä asuu naisen luona. 

Viikonlopun aikana kuulin, että odottaa eron hakemisen kanssa jotain, seuraavana päivänä sanoi minulle, että on hakenut eroa aikapäiviä sitten. Lopulta soitin käräjäoikeuteen kysyäkseni, että onko hakemus tullut vai ei... ei ollut tullut. Varmaan tuo virallisen osoitteenkin puuttuminen vaikeuttaa virallisten asioiden etenemistä. Tai sitten vaan säätää jotain...

Minä olen hänelle jo heinäkuussa ehdottanut, että vuokraisi oikean asunnon ja hoitaisi asiat silleen aikuisten oikeesti asiallisesti kuntoon. 

En tiedä onko hän jotenkin puun ja kuoren välissä, painostaako nainen häntä vai mistä ihmeestä on kysymys tämmöisessä touhussa, mutta toisaalta mun jaksamisen kannalta on parempi olla edes pohtimatta näitä asioita. Edessä on kuitenkin isoja neuvotteluja, huoltajuus, tapaamiset, elatukset, ositukset... varmasti meille molemmille on hyvä hengähtää ennen sen rumban aloittamista. Ja varmasti asiat alkavat etenemään kun nainen saa eronsa käsiteltyä loppuun, ehkä tässä vaan odotetaankin sitä. Who knows?

Mä en kuuna päivänä olisi uskonut, että näin pitkän liiton päätteeksi käy näin. Varmasti miehen neljänkympin kriisin ohella on ollut kipeitä asioita, kasvatuserimielisyyksiä, ruuhkavuodet ja monta muuta asiaa, mutta että niitä on lähdetty ratkomaan näin. Itsellä on aina ollut tapana hakea apua kaikkiin asioihin, niin jotenkin olen kuvitellut että mieskin hakisi apua tai avauisi edes asioista. Teki sitten toisenlaisen päätöksen...

Sorry poukkoileva teksti, kirjoitan monessa pätkässä. Aika poukkoilevaa on ollut viikonvaihdekin. Onneksi mun pikkuveli tyttöystävineen tuli meille kylään, muuten olisin joutunut kestämään tämän kaiken taas ihan yksin.

Toivon ja odotan kovasti, että miehen sekoilut alkaisivat loppua ja järki palaisi takaisin sinne päähän. Ei me saada tätä eroa koskaan hoidettua kunnialla jos hänen touhunsa on tämmöstä säätämistä.  

Saa jättää kommentteja ja vertaistukea! Oon niin paljon puhunut mun ystäville, että alkavat varmaan jo kyllästyä! Ja kun tilanne on käytännön asioiden osalta edelleen ihan yhtä kesken kuin kuukausi sitten.

Täällä ollaan kuitenkin, perjantaina jopa zumbasin ja tällä viikolla menen tanssitunnille. Kaikki sykettä nostava liikunta tässä vaan aiheuttaa noita sydänongelmia niin olen aika varovainen. Paino on laskenut myös viitisen kiloa, että jotain on tapahtunut.


keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Heikko vai vahva

Olen paljon jutellut muutaman ystäväni kanssa tästä kriisistä. Olen niin onnellinen, että todellakin ympärillä on 3-4 hyvää ystävää jotka ovat jaksaneet vastailla mun viesteihin jopa puoliltaöin kun olen ollut itkun tai raivon vallassa. Yksi hyvä äitikaveri sanoi minulle suoraan, että me naiset olemme vahvoja. Ja me äidit eritoten. Sitä olenkin nyt paljon miettinyt. Eilen mieheni kanssa puhuimme vielä kotona ja sanoin, että en ymmärrä miksi minua pitää kohdella kuin saastaa kun mitään pahaa en ole hänelle tehnyt. Mieheni tokaisi sinisin silmin, että hänkään ei ole mitään pahaa minulle tehnyt. Se jäi kyllä mieleen. Kysyin kyllä perään, että miksi sitä sitten piti salailla jos ei se mitään pahaa tai väärää ollut enkä vastausta saanut.

Mutta jos ajattelee näin jälkeenpäin, ensinnäkin hänellä on todennäköisesti ollut näitä nettisäätöjä tai jotain säätöjä jo 2016 vuoden puolella. Se tapa miten hän minua kohteli ja valitti koko ajan vapauden puutteesta ja kaikesta muusta, viittaa siihen että jotain muutakin siellä tapahtui.Ja ne baarireissut, leffaillat kaverin luona, uudenvuoden aatto jolloin ei ollut yötä kotona...  Ja siitä on yli vuosi jo aikaa kun tämä alkoi. Olin kyllä sinisilmäinen, enkä ymmärtänyt vaan yritin auttaa, antaa tilaa ja aikaa ja samalla uuvuttaa itseni.

Mutta sitten kun mies lopulta sai revittyä itsensä irti suhteesta, hän pitää itseään hyvin rohkeana. Minulle (ja muille) se ei tietenkään näyttäydy rohkeutena vaan pelkuruutena. Tottakai, kun olen istunut aikanaan 3 vuotta terapiassa, mulle avun hakeminen eri tilanteisiin ei ole kynnyskysymys ja osaan kyllä myös katsoa peiliin ja tiedän mitä asioita minä olen tehnyt viime vuosina väärin. Mutta mikään väärin tekeminen ei oikeuta kuitenkaan tähän, mitä tapahtui varsinkin kun parhaani mukaan olen yrittänyt asioita parantaa.

Minulle tämä näyttää myös siltä, että ne ongelmat mitä meillä oli (kommunikaatio, seksi, vanhemmuuteen kasvaminen ja kasvatuserimielisyydet, ruuhkavuodet ja väsymys jne.) olisivat vaatineet ponnisteluja molemmilta. Ja erityisesti sitä avoimuutta puhua asioista. Me ei olla puhuttu niistä asioista vielläkään kunnolla eikä varmaan koskaan tulla puhumaan. Osan asioista hän on varmaan uudelle naiselleen kertonut, mutta joka tapauksessa pointti on se, että hänellä on luontainen taipumus pistää kaikki maton alle piiloon ja jatkaa eteenpäin. En tiedä, toimiiko se elämässä pitkän päälle. Uusissa suhteissa aina tulee arki ennemmin tai myöhemmin, tulee kriisejä ja ristiriitoja. Jos ei pysty ratkomaan asioita avoimesti, niin loppupeleissä sitä häviää aina itse.

Sanotaan myös, että usein kerran pettänyt pettää uudestaan. Luin jonkun artikkelin jossa sanottiin, että juurikin näistä meidän syistä pettänyt on se kaikkein riskialttein ihminen pettämään uudestaan. Että satunnainen kännipano ei sitä riskiä lisää ollenkaan samalla tavalla, kuin itse parisuhdeongelmista syntynyt pettäminen.

Mä olen käynyt tämän asian nyt niin perinpohjin itse läpi, kuin suinkin olen voinut. Olen  hakenut apua, olen kirjoittanut miehelle pitkän viisisivuisen kirjeen, puhunut ystäville, puhunut ja puhunut, päivittänyt instagramia ja blogia. Nyt tuntuu siltä, että mulla ei ole enää  mitään sanottavaa. Ja tietyllä tavalla olen saanut pään sisälle lisää tilaa taas kun ne asiat on käsitelty. Pystyn taas keskittymään elämään, lapsiin ja arjen pyörittämiseen. Töihinkin aivan eri tavalla. Ja se oikeusapu, minkä saan nyt ilmaiseksi, on todella todella tärkeässä asemassa nyt. Että on joku henkilö joka minun puolesta näitä asioita ajaa.

Mutta siis ajatukseni tässä on, että koen olevani tässä vahvempi kuin hän. Olen joutunut kauheimman painajaisen, mitä läheisen kuoleman jälkeen voi tapahtua, kohtaamaan ja silti tulen selviämään. Se ihminen, joka tämän painajaisen aiheutti, ei ole kohdannut demoneitaan eikä varmaan koskaan niitä uskalla kohdata. Ehkä vie ne hautaan mukanaan, who knows?

Enpä olisi uskonut blogia aloittaessani vuonna 2012, että tämmöisiä tekstejä vielä tänne tulen kirjoittamaan. Blogi on kulkenut pitkän matkaa elämässäni mukana ja jatkoa varmasti seuraa jossain muodossa.

"Eteenpäin sanoi mummo lumessa".  Musta tulee varmasti just semmonen mummo!

maanantai 11. syyskuuta 2017

Nyt riitti

Täällä ollaan edelleen. Mielialat vaihtelevat todella paljon, mutta pikkuhiljaa alkaa tasaantumaan päin. Viime viikolla minulla alkoi sydämentykytykset ja verenpaine alkoi nousemaan, työterveyslääkäri kertoi että on stressiperäistä ja antoi siihen lääkkeet. 

Tilanne on ollut helkkarin sekava. Todellakin selvisi, että mieheni asuu siellä sen uuden lumppunsa luona ja ilman mitään lupaa sen naisen aviomieheltä ja tosiaan oli melkein samantien sinne mennyt kun sängyssä vapautui paikka. Valheita valheiden perään ihan koko ajan...


Ja jos kysyy suoraan niin vastaukseksi saa jotain ympäripyöreitä jorinoita. Siinä hän on hyvä, pokan pitämisessä ja jorisemisessa.

Juttelin miehen kanssa puhelimessa eilen ja taas tuli se tunne, että ihan ventovieraan ihmisen kanssa puhun. Mistä on syntynyt niin kova katkeruus, että minua pitää haukkua koko ajan, olla ylimielinen ja todella epäempaattinen. Kuulemma on "vuosia" miettinyt eroa, mutta koskaan ei ole sitä ääneen saanut sanottua. Ja kaikenlaista muutakin sontaa, kuten kehui itseään kuinka rohkea oli kun uskalsi minusta nyt vihdoin erota. Haloo!

Mietin, että huono omatuntoko se siellä laittaa solvaamaan minua. Ehkä. Olen kuitenkin sieltä viime kesästä saakka, kun miehen henkilökohtainen kriisi alkoi, myötäillyt ja yrittänyt parhaani antaa hänelle tilaa ja omaa aikaa. 

Ruoka on tuotu naaman eteen, vaatteet pesty ja uusia ostettu kaupasta. Ainoa mitä sai sanottua syyksi on liian vähäinen seksi, mikä tuossa syksyn uupumisessa loppui joksikin aikaa kokonaan.

Nyt eroilmoituksen jälkeenkin huomaan tehneeni samaa. Olen myötäillyt ja yrittänyt sovinnolla viedä asioita eteenpäin, selvitellä jne.  Hän on kriisiä käynyt vain mielessään läpi ja lopulta toisen naisen kanssa.

Mutta nyt se on loppu. Mulla on nyt selvät suunnitelmat miten etenen. Kaduttaa, että näinkin pitkään olen yrittänyt hakea apua meille ja selvittää asioita, kun toisella ei ole mitään tahtoa tulla edes puolitiehen. Todella töykeästi totesi, että lasten vuoksi voisi tulla maksimissaan yhdelle pariterapiakäynnille. Jos ei ole mitään intressiä eikä halua käydä asioita läpi edes sen vuoksi, että erikseen asuvina vanhempina toimisi meillä kommunikointi paremmin kuin suhteessa, niin enpä sitä lähde yksin asioita edistämään.

Tämä on kyllä ollut pitkä puolitoistakuukautinen. On aika raadollisia asioita paljastunut ja välillä mietinkin, että onko mies vain seksinkipeä vajaaälyinen vai oikea kusipää. Molempia todennäköisesti. 

Edessä tulee olemaan kyllä vaikea ja pitkä syksy, niin lasten asioiden setvimisessä kuin kaikessa muussakin. Kuitenkin olen tietyllä tavalla nyt helpottunut, että pääsin eroon tästä kaikesta. Vaikka tämä kriisi olisi selätetty, todennäköisesti seuraavan kriisin tullen mies tekisi ihan samat temput. Itseasiassa sanoikin näin tekevänsä, jos palaisimme yhteen ja jotain ongelmia tulisi. Hävytöntä, eikö?

I deserve better, eiks vaan?

perjantai 1. syyskuuta 2017

Luin tänään

mielettömän hyvän artikkelin siitä, mitkä tekijät parisuhtessa ajavat uskottomuuteen. Meillähän asiasta ei oikein ole edes pystytty puhumaan. Nyt ymmärrän myös, että miksi.

Tuossa artikkelissa kerrotaan, että suurin syy pettämiseen on ihmisen omat ikä- ja identiteettikriisit. Meillähän lasten isällä se alkoi jo vuosi sitten kun oltiin viimeiset remontit saatu valmiiksi. Minun silmiini se näkyi monin eri tavoin: yhtäkkiä mies alkoi kuuntelemaan heviä, käymään baareissa ja vaati aivan jatkuvasti lisää omaa aikaa. Se oli jotain aivan erillaista kun ennen ja jo silloin tulkitsin sen niin, että neljänkympin kriisi on tulossa. Yritin sitä omaa aikaa antaa, mutta uuvahdin lopulta vuoden lopussa. Tänään sain kuulla eräältä tutulta, että olin noihin aikoihin ollut todella väsyneen näköinen ja oloinen.

Itselläkin oli samaa ikäkriiseilyä, mutta käänsin sen hyödykseni ja rupesin opiskelemaan uutta alaa. Nyt on rokkitukka ja tatska odottaa että saan säästettyä rahat siihen. Ne oli mun uusia juttuja.

Tuolla artikkelissa tosiaan sanotaan, että identiteettikriisiä poteva ihminen nimenomaan hakeutuu toisen samantyyppisen seuraan ja heidän on helppo löytää toisensa. Keskustelu toisen samassa tilanteessa olevan kanssa on antoisaa ja rakastuminen on luonnollinen seuraus siitä. Kuitenkin tässä tilassa ei pysty arvioimaan elämäänsä kaikilta kanteilta, joten usein rakastumisen olotila lopulta menee ohi ja ihminen tajuaa, että mitä ihmettä on mennyt tekemään. Ja koska kaikki tapahtuu hyvin vauhdikkaasti, ympärillä olevat ihmiset vain haukkovat henkeään ja ihmettelevät.

Meillähän kaikki todellakin tapahtui nopeasti. Mies oli tuntenut naisen lähteestä riippuen 1,5-2,5 kuukautta ennenkuin ilmoitti erosta. Esikoiselle nainen oli esitelty kuukautta aikaisemmin kuin minä edes tiesin asiasta. Kaikille lapsille nainen esiteltiin 5 päivää sen jälkeen kun mies oli muuttanut kotoa ja lapset eivät oikein vielä edes tienneet kunnolla, että ero on tulossa. Todella suuria muutoksia on siis tapahtunut muutamassa kuukaudessa joka tarkoittaa sitä, että taustalla on oltava todella suuria ja voimakkaita tunteita.

Mutta oli miten oli, tuo ylläoleva teksti oli minulle todella lohdullinen. Ymmärrän nyt monta asiaa paremmin, vaikka menneisyyttä ei takaisin saa. Että on tiettyjä elämänvaiheita, joissa nimenomaan oma päänsisäinen kriisi voi ajaa hyvinkin outoihin ratkaisuihin. Nyt kun näitä tiedostan, niin ehkä itse säästyn moisten tempauksien tekemiseltä. 

torstai 31. elokuuta 2017

Viimeisimmät mietteet!

Nyt on mennyt jo reilu kuukausi, kun kuulin tämän hirveän uutisen. Mies taitaa punkata jo uuden naisen sängyssä.


Asiat ovat alkaneet edetä. Lastenvalvojalle sain ajan syyskuun loppuun. Pankkiin ensi viikolle lainaneuvotteluajan että pystynkö edes saamaan niin isoa lainaa että saisin tämän asunnon lunastettua. Ilokseni sain myös oikeusaputoimistosta itselleni ilmaiseksi lakiavustajan.

Mies olisi halunnut tehdä omaisuuden osituksen ihan keskenämme, mutta koska luotto häneen on aivan nolla, niin hain tämmöistä avustajaa. Ja sen sain vieäpä ilmaiseksi! Aion vaatia itselleni kyllä kaiken mikä minulle kuuluu! Se oli suuri kivi, mikä vierähti sydämeltä. Muuten olisi pitänyt vaan neuvotella hänen kanssaan ja olisin kaikessa ollut hänen sanansa varassa. Nyt avustaja penkoo ihan kaiken.

Ja kaikkein parasta on se, että hän hoitaa koko paperihomman puolestani, ei tarvitse kohdata koko ihmistä näiden asioiden tiimoilta. Mies tietenkään ei ollut tyytyväinen, mutta omapa on murheensa.

 

Avioeropaperit kävi keittiön pöydällä, siinä ne odotti kun tulin lasten kanssa lauantai-iltana anopin mökiltä kotiin. Onneksi sain viisaan vinkin facebookista, ettei mun kannata allekirjottaa sillä se maksaa mulle myös satasen. Mies sai paperinsa takaisin ja odottelen että hän laittaa erohakemuksen minusta eteenpäin.

Lasten kanssa tilanne vaihtelee. Nyt mennään niin, että joka toinen viikonloppu ovat olleet isällä paitsi pienin vain päivän. Ensimmäisenä viikonloppuna isä jaksoi lapsia yksinään yhden kokonaisen päivän ja haki jo yöksi ja seuraavaksi päiväksi uuden naisensa sinne auttamaan. Nyt toisena viikonloppuna isä menee lasten kanssa sukulaisten mökille, ei tarvitse sitten yksinään vastata lapsista. Saa nähdä kenet hän taas kahden viikon päästä hankkii lapsenvahdiksi. Arki-iltoja on ottanut aika sovinnollisesti silloin tällöin, helpottaa vähän mun elämää. Mutta toi sitoutuminen on siis käytännössä ihan samaa luokkaa, mitä silloin kun oltiin yhdessä.

Lapset reagoivat vaihtelevasti. Keskimmäinen ikävöi isäänsä ihan hirveästi ja itkien roikkuu jalassa jos iskä edes käy tässä kotona. Koko ajan kyselee että milloin taas näkee isäänsä. Toisaalta taas samaan aikaan myös pyytää minua niihin tilanteisiin jossa isä on mukana (esim. pari jalkapalloturnausta tässä on ollut) eli haluaa myös mun näkevän sen juttuja.

Esikoinen sanoi, että heti uuden naisen tultua mökille ei iskä huomannut häntä enää ollenkaan eikä halua uuden naisen kanssa enää nähdä. Yritän siinä sitten sovittelevasti asiasta puhua ja kertoa, että isä todennäköisesti vielä muuttaa uuden naisen luokse ja että elämä tulee muuttumaan vielä melkoisesti.

Isällä ei siis ole munaa ollut kertoa näistä asioista ollenkaan lapsille, eikä varmaan koskaan tule puhumaankaan. Siellä suvussahan kun ei asioista puhuta (kukahan se muuten sanoi että siirtää vanhat ongelmat uuteen suhteeseen...). Niin ja nuorimmainen ei tajua mitään, aina olisi menossa isälle mielellään, mutta sitten kyllä antaa mulle näkyä sen eroahdistuksen mikä seuraa kun on mun luota pois. Yksi yö riitti sitä rumbaa.

Mun tunteet on heitelleet aika paljon. Aina silloin tällöin tulee surukiukkuja ja annan whatsappin palaa, sitten itken puoli päivää ja sitten on taas seesteisempää.

Eniten minua edelleen kuitenkin suututtaa se, että miehen piti homma hoitaa näin eikä edelleenkään ole ollut rohkeutta puhua asioita selviksi eikä tulla sinne terapiaankaan. Ja se, että minkäänlaista anteeksipyyntöä tai mitään nöyrää ei ole sanonut, ihankuin ei tajuaisi että on mitään väärää tehnyt. Samoin se nainen, täynnä itseään. Huomasin myös tänään, että mies on sormuksenkin ottanut pois, vaikka eropapereita ei edelleenkään ole. Se kiire, millä hän tätä asiaa on edistänyt, on kyllä ollut hurja. Varsinkin kun vertaa siihen, kuinka pitkään olemme olleet yhdessä. Luulisi, että edes sormuksen pois ottaminen olisi semmoinen yhteinen juttu, kun ne aikoinaan olemme kirkossa toistemme sormin laittaneet ja luvanneet. Miehellä on nyt vaan ihan hirveä kiire aloittaa uusi elämä ja jättää meidät taakse. Mihin ihmeeseen sitä oikein on kiire, elämää nelikymppisellä rutkasti vielä edessä...

Mutta näille asioille en kuitenkaan voi mitään ja olen pikkuhiljaa jatkamassa elämääni. Minut jopa yllätti tässä kerran töissä ajatus eräässä tilanteessa, että voin jostakusta aikuisesta miehestä edes ajatella niin että voisin vielä joskus kiinnostua. Avioliitossa olen aina ollut muutamaa ihastumista (jotka eivät koskaan ole johtaneet mihinkään muuta kun omassa päässä hetken aikaa) lukuunottamatta täysin uskollinen ja sitoutunut. Punastuin siis erään ihmisen edessä ja kaadoin kahvit päälleni. No sitä sattuu:-)

Kaikkeni teen, että lapsilla olisi hyvä olla ja että isän kanssa asiat sujuisivat hyvin. Kuitenkin, koska mies on tehnyt tämmöisen ratkaisun ja valinnut itselleen _vapauden_ itseään huomattavasti vanhemman naisen kanssa, epäilen että ajan mittaan kiinnostus omia lapsia kohtaan alkaa vähenemään ja pakottaahan mä en voi.

Toinen vaihtoehto on tietenkin, että vapaus alkaa puuduttamaan, mutta siihen en juuri usko koska sitä vapautta on yli vuoden jo tässä koko ajan hakenut, valittanut ajan puutteesta jne. Ja voihan tuommoinen suurella intohimolla pystytetty laastarisuhde muutenkin arjeksi muuttuessaan ruveta kyllästyttämään, mutta perinteisestihän sanotaan että kun mies pettää kerran, niin seuraavan kerran on jo paljon helpompi lähteä pettämään. Lapsille se olisi kyllä suuri suru, jos äitipuolet alkaa vaihtumaan tiheään tahtiin. Mutta ne asiat ei mun vallassani ole.

Mutta siis, kyllä alan pikkuhiljaa toipumaan. Ja koska tilanne alkaa olemaan siinä pisteessä, ettei paluuta ole, niin voin ruveta katselemaan eteenpäin. Ens viikolla alkaa lattaritunnit siis!


Ja varmaan alkaa riittämään koko miehestä puhuminen, eihän hän mun elämääni enää kuulu.

Että kyllä tämä tästä! Love <3

 

perjantai 25. elokuuta 2017

Elokuu

Kun esikoinen jäi koulusta kesälomalle, en olisi kuuna päivänä uskonut että minkälainen kesä meillä on edessä. Heinäkuun puolessa välissä miehen jäämässä lomalle oli lapset jo niin turhautuneet kotona olemiseen, että ne miehen lomaviikot meni lähinnä jatkuvassa ärinässä ja kiistelyssä.

Itse tajusin kyllä, että syy ei ole meissä vanhemmissa vaan tosiaan enemmänkin siinä, että kaikki lasten koulu/päiväkotikaverit viettivät kesäkuun leireillä/mummolassa/muualla ja yksinkertaisesti seuraa ei löytynyt ja jatkuva oleminen kyllästytti.

Heinäkuussa oli lämpöiset kelit ja käytiin paljon uimarannalla. Miehen lomankin alettua vietettiin aikaa rannalla ja kun ei päästy mihinkään päätökseen kesälomareissusta, niin varasin sitten sen Viron reissun. Reissun jälkeen tipahti sitten se pommi.

Elokuusta en muista mitään. Tai siis aloitin työt ja töissä toki kävin, mua perehdytettiin ja asiat eteni sillä saralla. Mutta kotipäivistä en muista mitään. Kylmän kesän johdosta kaikki terassikukatkin pääsivät kukintaan vasta elokuussa ja nyt huomaan, että kesä meni jo. Kaksi ensimmäistä viikkoa mies asui kotona, sitten heitin hänet ulos ja nyt on kohta menty 2 viikkoa niin että hän punkkaa mökillä. Tänään katselin pelargoneja ja mietin, että vitsit kun nekin kukkivat kauniisti nyt ja kohta on jo syyskuu. Tekisi mieli mennä uimaan.

Eilen päätin tietoisesti taas parin päivän itkemisen jälkeen, että enää en yhteyttä ota. Hän saa itse olla aloitteellinen lasten tapaamisissa jos kiinnostaa. Tällä viikolla oli lasten vanhempainillat ja harrastukset ovat alkaneet, eikä häntä vaan kiinnosta. En rupea pakottamaan jos vaan ei huvita.

Enkä myöskään yritä enää puhua, en selvittää asioita. Varasin ajan lastenvalvojalle mutta mietin että onko sekin nyt turhaa, koska mies ei halua tehdä omaisuuden ositusta (eli hän maksaa edelleen asumiskulumme eikä maksa elareita) niin sitten me sovitaan siellä vain huoltajuudesta (joka on nyt kuitenkin yhteishuoltajuus) sekä tapaamisista (jotka ei näytä kovin paljoa kiinnostavan). Olen yrittänyt hahmotella tapaamissopimusta, mutta en paljoa saa vastakaikua ja ymmärtääkseni se pitäisi lastenvalvojalle mennessä olla mielellään sovittu, siellä se vaan vahvistetaan. Tästä voi päätellä, että keskusteluyhteys on poikki.

Ja rehellisesti sanottuna ei paljoa huvita keskustella kun siellä häärää koko ajan se kolmas osapuoli mielipiteineen. Mun mielestä nämä asiat ovat minun ja miehen välisiä.

Koti on edelleen sen näköinen, että mies asuu täällä. Pikkuhiljaa kerään sen vaatteita ja tavaroita säkkeihin ja siirrän varastoon niin että meille muille tulee lisää tilaa ja saan hänet pois myös silmistäni.

Tänään mietin, että on mennyt kuukausi ja olein vieläkin tosi heikoilla jäillä. Miehen sanojen mukaan hän teki päätöksen n. 1,5 kuukaudessa mikä tuntuu ihan järjettömältä? Mulla voi mennä tässä toipuessa helposti vuosi tai kaksikin.

Mutta olen pieniä askeleita ottanut ja jätän yhteydenpidon nyt tälle mallille, eli pysytään puhtaasti vain lasten asioissa. Mitä sitä päätä hakkaamaan seinään, kun toinen ei millään muotoa ole valmis selvittämään eikä sopimaan asioita. Toivon kyllä, että tulee se päivä, kun mies tajuaa mitä on tehnyt ja pystyy avautumaan minulle, saamme puheyhteyden ja käytyä asiat läpi, ihan lasten vuoksikin se olisi tärkeää etteivät he joudu elämään jännityksen ja ristiriitojen keskellä lapsuuttaan.

Elämä voittaa, uskon niin

On ollut kyllä raskasta siirtyä totaaliseen yh-arkeen. Kun kaikki lasten menot ja harrastukset, koulu ja päiväkotiasiat ovat yksin mun vastuulla. Eikä ole illalla kotona ketään, kenen kanssa jakaa päivän tuntemuksia ja ajatuksia, puhumattakaan lasten ongelmista. Onneksi miehen vanhemmat ovat ymmärtäneet, auttaneet ja olleet läsnä todella paljon. Ja ystävät, jaksavat tsempata ja kysellä mitä kuuluu heti kun en ole pariin päivään ollut yhteydessä. Ihan mieletöntä!

Ja tiedän kyllä, että kun saan tämän arjen rullaamaan niin alkaa helpottaa. Vuoden parin päästä 2/3 lapsista on jo koululaisia ja nuorinkin sen verran vanhempi, että uskallan jättää heidät hetkeksi kotiin jos pitää päästä happihyppelylle.  Ja tottakai haave ja toive on, että tähän rinnalle vielä löytyy joskus joku ihminen, jonka kanssa saan jakaa sitten lopun elämäni <3

Olisko tässä ne vastoinkäymiset nyt tältä erää?

maanantai 21. elokuuta 2017

Suunta vihdoin ylöspäin?

Tässä on ollut tyrmäyksiä tyrmäyksien jälkeen, nyt tuntuu että ollaan aivan pohjalla. Eikä tästä enää ole muuta kuin suunta ylöspäin.

Juuri kun aloin toipumaan erouutisesta, "pääsin" puhelinyhteyteen tämän uuden naisen kanssa. Hänen puhetyylinsä kuullosti jotenkin etäisesti tutulta ja hän kuullosti iäkkäältä, ja oikeastaan vasta paljon myöhemmin tajusin, että hän kuullosti aivan äidiltäni. Olen täällä joskus kertonut äidistäni, joten ymmärrätte yskän. Myöhemmin tietyt epäilyni varmistuivat. Ja se, että hän tosiaan on reilusti miestäni vanhempi. 

Mulla ei ole mitään hätää, olen jo nyt ihan tyytyväinen jo nyt että pääsin lasten isästä kaikkine ongelmineen eroon. Ja tiedän että minä ja lapset pidemmällä tähtäimellä selvitään, mies on se joka tässä häviää ja todennäköisesti tulee suremaan pitkään.

Mutta olen huolissani lapsista. Lapset ovat nyt jo ihan rikki erosta, sen lisäksi uusi nainen esiteltiin heille ihan muutama päivä siitä kun isä muutti kotoa ja ovat todella hämmentyneitä. Nuorimmaisella on hirveä eroahdistus päiväkodin aloittamisesta ja tästä kuviosta, keskimmäinen itkee isänsä perään ja vanhin sulkeutuu täysin.

Ja koska tilanne on mitä on, lapsilla on oikeus omaan isäänsä enkä pysty mitenkään tietenkään rajoittamaan oikeutta uuteen äitipuoleen. Itseasiassa hänet on selkäni takana jo esiteltykin ja lapset somasti kertovat kuinka isän "työkaveri" nukkui hänen vieressään mökillä.

Haluan ehdottomasti sopia kaikista asioista mieheni kanssa, mutta luotto häneen on täysin nolla. Olen kuullut liikaa valheita ja kun olen asioita yrittänyt selvittää ja kysyä, minulle ei kerrota enää mitään. Sitä luulisi, että 14 vuoden jälkeen olisi sen verran kunnioitusta edes omien lasten äitiä kohtaan, että pystyisi kertomaan suoraan mitä tapahtui ja milloin. Mutta tämä on todella hankala pattitilanne ja minusta tuntuu välillä, kun saan omituisia viestejä, että miestäni todellakin ohjailee joku muu. Mutta nämä on vain mun epämääräisiä fiiliksiä.

Samaan aikaan mä olen aloittanut töissä pitkän tauon jälkeen ja yritän pitää koko pakkaa kasassa. Sitten on eroon liittyviä käytännönasioita melkoinen määrä hoidettavana. Ilman melatoniinia ja hyviä ystäviä ei tulisi kyllä uni iltaisin.

Hyvä asia on äitikuosiin kannalta se, että mulle ei maistu ruoka yhtään. Ja kun nukunkin miten sattuu, niin palelen ja hikoilen vuoronperään ja kädet vapisee vähän väliä. Eiköhän tästä paino ala laskemaan.

En oikein uskalla tänne enempää tilanteestamme kertoa, koska minulle on annettu ymmärtää että se nainen seuraa "blogejani". Mutta tämmöiset terveiset, kyllä tää tästä alkaa kääntymään nousuun.




torstai 10. elokuuta 2017

Täystyrmäys 6.8.2017

Manna oli kysellyt mitä kuuluu. Edellisestä postauksesta onkin lähes kuukausi. Kesäloma sujui vaihtelevasti, mutta mieheni jäätyä lomalle alkoi esikoinen oireilla ja loma-aika oli aikamoista arpapeliä.

Kävimme kuitenkin perheen kanssa Virossa neljän päivän lomareissulla ja vietimme paljon aikaa uimarannalla.

Tänään on torstai 10 elokuuta ja aloitin työt elokuun alussa. Sunnuntaina 6.8 oli päivämäärä, joka luultavasti jää koko loppuelämäkseni muistiin.

Olimme tyttäremme jalkapalloturnauksessa naapurikunnassa ja siellä yhtäkkiä aviomieheni 10 vuoden ajalta, kolmen lapseni isä, kertoi minulle että hänellä on toinen nainen ja aikoo erota minusta ja muuttaa uuden naisen kanssa yhteen.

Blogini seuraajat tietävät, että alkuvuodesta (tammi/helmikuu) tilanne kärjistyi perheessämme ja mieheni kanssa sovimme puurtavamme yhteisen tulevaisuuden eteen. Kevään aikana tilanne parani, paitsi esikoisen käytöksen osalta (a little I knew). Muutama kuukausi tämän sopimuksen jälkeen mieheni oli etsinyt netistä itsellensä nais/juttu/avautumisseuraa, joka ilmeisesti ajan mittaan oli muuttunut syvemmäksi ja lopulta sitten kai suhteeksi. Nyt mies on muuttamassa tämän naisen luokse. Muutamien kuukausien tuntemisen jälkeen. 

Olen siis petetty ja pian jätetty. Shokissa, kyllä. Katkera, kyllä. Peloissani, kyllä. Tulevaisuudesta en tiedä mitään. Miehellä on senverran vaaleanpunaiset lasit, että jutut ovat aika korkealentoisia. Uusi koti on kaukana täältä ja aluksi hän ehdotti viikko/viikko huoltajuutta. Sitten omaisuudenosituksella ei ollutkaan kiire ja hän haluaisi että jään asumaan tähän nykyiseen (keskeneräiseen) omakotitaloon ja omaisuus jaetaan sitten joskus... keskenkeräisiä asioita on paljon, joten en tiedä mitä tässä on ajettu takaa. Miehen uudella naisella on teini-ikäinen lapsi, jota mies ei ole tavannut. Silti on muuttamassa sinne. Enempää en ole kysellyt, en vaan pysty.

Keskusteluyhteyttä ei ole, omat tunteeni menevät laidasta laitaan ja hänen näkeminenkin ahdistaa. Ajaisin hänet pois kotoa, mutta en halua että vielä menee sen naisen luokse. Miehen vanhemmat ovat onneksi puolellani. Hekin tiesivät ongelmistani ja myös sanoivat luulleensa, että meillä menee paremmin. Eli yhtä hämmästyneitä ovat.

Tämä kertominen ajoittui juuri samaan ajankohtaan kun minulla alkoi työt, lapsilla päiväkoti ja esikoisen koulu ensi viikolla. Eli todella paljon muutoksia. Raskaita asioita.

Keräsin itseni kasaan hyvin nopeasti (kiitos muutaman todella rakkaan ystävän), varasin ajan parisuhdeterapiaan ja ilmoitin että mitään huoltajuuskeskusteluja ei tule ennenkuin tilanne on käsitelty ammattilaisen kanssa. Että en noinvain päästä miestä lähtemään. Terapia on ensi viikolla. Hain myös apua työterveydestä, sieltä saan apua nukkumisongelmiin yms. tarvittaessa. Yhteys on myös perheneuvolaan, käyn siellä puhumassa. Työn aloittaminen on myös ollut terapiaa. On hetkiä, jolloin en ajattele koko asiaa.

Mennyt viikko on ollut aivan hirveä. Kesäkuussa vielä kävimme syömässä ulkona 10v hääpäivän kunniaksi ja katselmme Naantalin rannassa myytäviä veneitä yhdessä. Kuulemma silloin ei vielä ollut varma. Nyt on.

Minä en tiedä tulevasta. Esikoinen on käyttäytynyt todella vaikeasti pitkin kevättä ja kesää, voiko olla että hän on aistinut tämän suhteen? Esikoisen kanssa selvityksiä kesken, syksyllä tulossa jonkunlaista ohjausta. Pelkään että jään tämän kaiken kanssa yksin.

Mies puhuu vapaudesta ja kipinän puuttumisesta, välillä mietin onko tullut hulluksi. Käyttäytyy todella vaihtelevasti, nyt lähinnä todella kylmästi minua kohtaan. Lapsille kuitenkin on samanlainen kuin ennen, lepertelee ja arkiasioissa käyttäytyy ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Olen pistänyt nyt jo kaiken ylimääräisen tauolle. Tuskin päivitän blogiakaan ennenkuin pääsen jaloilleni. Voin sitten kertoa kuinka meni.  Ja anteeksi sekava sepustus. Tekisi mieli vasaroida miehen kallis puhelin, jonka avulla on rikkonut meidän perheemme. Auttaisikohan se?

torstai 13. heinäkuuta 2017

Kesäkuulumisia!





Täällä ollaan, edelleen. Eilen multa loppui vihdoin ja viimein sen 10 päivän penisiliinikuuri jonka sain siis angiinaan (en kurkkupaiseeseen mikä oli se itsediagnoosini, hah). Mulla ei ole koskaan ollut angiinaa (tietääkseni), joten olihan tämä melkoinen yllätys. Myös mieheni sai sen, mutta lapsiin se ei tarttunut.

Penisiliinikuuri aiheutti meille molemmille ihmeellistä väsymystä ja mulle vatsavaivoja. En oikein ole jaksanut touhua muuta kuin välttämättömät, eli siis lasten kanssa kesäpäivän viettämistä ja eineksillä on menty.

Ollaan oltu monena päivänä rannalla alla tai uimalassa, ja käyty puistoissa yms. On ollut pakko järjestää lapsille tekemistä sillä kotipäivät...... on yhtä tappelua, itkua ja kitinää. Lasten kaverit on kaikki lomailemassa ties missä ja lasten isä päivät töissä ja illat kakkostöissä ja noi kupeiden hedelmät kerrassaan vain tylsistyvät!

Heti kun lähdetään johonkin, kaikki ovat aurinkoisia ja viihtyvät hienosti. Itsekin jaksan paremmin biitsillä makoillessa rusketusta keräillessä ja vesipetona lasten kanssa riehuessa vedessä. Joten touhuttu on.

Eilen esikoiseni täytti 8(!!!) vuotta, enkä oikein tahdo itsekään sitä uskoa. Samaan syssyyn mulle soitettiin poliisista, esikoinen menee kuultavaksi lastensuojeluilmoitukseen liittyen. Että olipahan hämmentävä päivä. Itse ei aina tiedä, pitäiskö itkeä vai nauraa. Niin paljon olen tehnyt töitä, etten sitä oman lapsuuteni väkivaltaa periyttäisi omaan perheeseen, niin sitten miehen ja pojan yksi ainoa yhteenotto aiheuttaa melkoisen kierteen. Ja kaikki haluaa hoitaa asiaa minun kanssani vaikka en edes asiaan liity. Murr! Toisaalta kun kerran ongelma on tunnistettu, niin onhan se hyvä selvittää perinpohjin.

Mutta tosiaan poika täytti kahdeksan. Toinen luokka alkaa syksyllä jännittävissä merkeissä. Samaan syssyyn alkaa varmaankin jonkunlaiset selvitykset pojan käytöksestä, joka on ollut viime aikoina vähintäänkin haastavaa. Useampi ulkopuolinenkin on ollut näkemässä, kun poika saa kilarit jostain (yleensä siitä,  että kiellän jotain, esimerkiksi pelaamasta tabletilla) ja saattaa useita tunteja käyttäytyä sen jälkeen todella rumasti ja häiritsevästi, kiusaamista, rumien puhumista jne. Voi olla ihan normaali kehitysvaihe, mutta voi olla myös jotain ongelmaa tunteiden säätelemisessä (toki sitä on minulla ja meidän suvussakin....). Tärkeää on saada apua, koska lopulta meiltä vanhemmilta menee hermot ja itse ainakin koen kokeilleeni vähän kaikkea pojan auttamiseksi. Olenhan jo vuosia hakenut apua näihin asioihin, hassua vain että ensimmäistä kertaa on tullut mieleen, että ehkäpä myös poika voisi saada ulkopuolista apua (enkä pelkästään minä). '

Ja esikoisen lisäksi myös neitiviisivuotias on aloittanut jäätävän draamaitkupotkuraivariuhman ja neiti 2v nyt muuten vaan heittäytyy lattialle ihan jokaisesta asiasta mihin joudun sanomaan ei (sille onneksi jaksan jo hymyillä). Mutta hänpä onkin niin suunnattoman söpö muuten <3

Elokuussa palaan myös itse töihin. Just nyt tuntuu hyvältä, vaikka tiedän kyllä että nopeasti se mieli siellä latistuu. Mulla on onneks uusi lähiesimies joka on fiksu ja aikaansaava nainen!

Mutta ajatukset harhailevat. Tosiaan nyt se kuuri loppui ja tadaa: kaivoin tänään puntit esiin, tein bodypump 98:n!! Tuntui kyllä, että kuolen mutta tein silti. Kroppa on kaivannut liikuntaa ihan hirveästi, öisin kädet ja jalat puutuu ja niskat on ihan jumissa. Käytännössä en ole varmaan kahteen kuukauteen oikein liikkunut, kun koko ajan joku vaivannut! Jospa se lähtisi tästä! Huomenna taas jotain lisää liikuntaa! Pyörä kävi huollossa XXL:ssä joten ehkäpä pyörälenkki?

Ruokavaliokin on nyt ton penisiliinikuurin aikana ollut vähän huonossa hapessa, paino ei ole onneks noussut siitä mitä olen saanut tiputettua. Nyt palaan ruotuun kun se inhottava väsymyskin pikkuhiljaa väistyy.

Että eiköhän taas tule iloisempia bloggauksia, kun sairasteluputki toivottavasti jäi nyt taakse.

Muistakaas Instagramin käyttäjät, että mun instagram stories löytyy tunnarilla iiris_jss. Päivittelen päivittäin sitä!

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Loppuuko kaikki

Mulla oli tuossa muutama päivä sitten hyvä keskustelu erään ystävän, aika samanhenkisen, kanssa. Hän esitti ajatuksen siitä, miksi elämme tämmöisessä kulutusyhteiskunnassa juuri nyt.

Itse olin jo jonkun verran sitä miettinyt, kun kuulin suomen postin ruuhkautuneen kiinapakettien vuoksi. Mikä saa ihmisiä tilailemaan tavaraa toiselta puolelta maailmaa, tavaraa jonka taustoista ei ole mitään tietoa, ei materiaaleista mistä ne on tehty, ei pienten käsien, jotka ne on kasanneet, omistajien iästä. Itsekin olen silloin tällöin tilannut jotain ebaystä, esimerkiksi kännykänkuoret ja suojalasin puhelimeen, ja liityin erääseen aiheeseen liittyvään facebook-ryhmään ihan mielenkiinnosta nähdäkseni, mitä ne syyt ovat ja miksi jotkut sekoavat siinä hommassa täysin. Kun halvalla saa niin tilataan ihan vain huvikseenkin vaikka tarvetta ei olisi?

Ystäväni mietti todella vakuuttavasti, että kun maailmassa (vielä) menee kohtuullisen hyvin, kehittyneet maat ovat edelleen rikkaita ja öljyä vielä saadaan pumpattua maan uumenista (ei tosin kauaa, sadan vuoden päästä sitä ei enää kannata pumpata), niin tavallaan ihmiset elävät ikäänkuin "viimeistä päivää". Otetaan ikäänkuin kaikki irti siitä, mitä nyt saadaan. Matkustetaan enemmän kuin koskaan, ostetaan kaikkea, erityisesti kallista merkkikamaa, heitetään valtavia määriä ruokaa roskiin, syödään lihaa kamalia määriä (karppaus, dieetit) jne. jne.

Minä olen taas lapsiperheiden asioida paljon miettinyt ja seurannut sitä lastenvaatteiden kulutushysteriaa, mikä liittyy lapsiin, ihan ymmälläni välillä. Siis lähinnä siinä mielessä, että onhan se helvetin epäeettistä aina vaan ostaa uutta tavaraa kun kirpputorit on täynnä tavaraa. Käytettyjen lastenvaatteiden tarjonta on niin valtavaa, että mikään keskinvertainen ei tahdo edes mennä kaupaksi.

En halua saarnata, mutta mietityttää itseäni silti. Itse äitinä ajatukset on aika paljon siihen suuntaan, että minkälaisen maapallon jätän lapsilleni ja miksi minun lapseni saa olla erikoisasemassa verrattuna Bangladeshilaiseen lapseen, joka joutuu lastevaatejättien rättejä siellä tehtaissa ompelemaan. Tai että miten ekopuuvillaiset lastenvaatteet voivat olla muka ekoteko kun puuvillan viljely ei ole todellakaan mikään ekoteko. Puuvillaisen t-paidan tekemiseen kuluu että 2700 litraa ja maassa, jossa se yleensä kasvatetaan ja tehdään, on hirveä pula juomakelpoisesta vedestä. Ekopuuvillaa siis tuntuat tekevän monet tällä hetkellä trendikkäät lastenvaatemerkit kuten Nosh ja joku Vimma/Papu?

Ne on isoja epäoikeudenmukaisuuksia ja tietyllä tavalla kun sitä tuijottaa vain omaa napaansa, sitä sokaistuu kaikelle muulle.

Mulla on ystävä, joka sanoo suoraan, että ei halua puhua politiikasta, koska tulee paha mieli. No joo, kieltämättä saatan olla haastava vastapuhuja siinä aiheessa (tai en ehkä politiikasta niin paljoa tiedä), mutta ilman politiikkaa ei olisi mitään tässä ympärillä. Kulutushan on oikeiston kultatermi, ja talouskasvu.

Mutta kun sitä kasvua ei voi olla ikuisesti. Kaikissa ympäristömatskuissa, mitä olen lukenut, on todettu moneen kertaan, että niin kauan kun talouskasvua ei kytketä ympäristöön, se on täysin kestämätön tapa puhua mistään. Talouskasvu ikäänkuin aiheuttaa koko ajan ympäristön tuhoamista.

Ja ikäänkuin jos me ylläpidetään tätä hirveää kulutusta, mitä täällä länsimaissa on, ja kehittyvät Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan maat pyrkivät saavuttamaan koko ajan suurempaa ja parempaa heidän väestölleen, niin millä luonnonvaroilla tämä koko homma kustannetaan? No ei millään tietenkään, maapallohan loppuu kesken. Ja jos ilmastonmuutos ei vielä ole tehnyt tarpeeksi tuhoa, niin maapallon luonnovarojen vähetessä taistelu niistä tulee lisääntymään.

Sitä ei tietenkään kukaan halua ajatella, että kaikki loppuu aikanaan. Öljyn tuotantokustannukset kallistuvat niin paljon, että kenelläkään ei ole varaa ajaa autolla (paitsi sähkö), lentäminen vähenee murto-osaan ja sitä myötä matkustaminen myös. Maatalous järjestään saastuttaa vesistöjä ja Afrikka autioituu ilmastonmuutoksen myötä, pakolaisten määrä täällä kotosuomessakin räjähtää. Elämä ei silloin tule koskaan olemaan enää niin helppoa mitä nykypäivänä. Minä en sitä tietenkään tule näkemään, mutta mun lapset ja lapsenlapset nyt ainakin tulevat näkemään. Että onko se kaiken tämän arvoista, voisiko löytyä hyviä vaihtoehtoja? Vai pitääkö vaan sanoa, kuten lasteni isä, että ei yhden ihmisen tekemiset vaikuta mihinkään?

Että tämmöisiä mietin tänään. Aika useinkin, kun näitä alan kirjoja ja artikkeleita luen.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Haaveet

Lueskelin erästä blogia lily.fi-palvelusta ja sieltä vähän vanhemmista bloggauksista löysin yhden kirjoituksen, joka tavallaan kolahti aika paljon. Tai oli ainakin samoja ajatuksia, mitä itselläni.

En tiedä, onko kyse 40 kriisistä vai mistä, mutta yhä useammin jotenkin tunnistan itsessäni sen, että ajaudun haaveilemaan ja muistelemaan menneisyyttä, jopa ehkä vähän vaaleanpunaisin lasein väritettynä.

Kuvittelen, että minkälaista elämä olisi nyt siellä, missä joskus olen ollut. Miten viihtyisin siellä nyt, miten lapseni viihtyisivät siellä. Kaksi esimerkkiä: kotikaupunkini Jyväskylä, sekä opiskelukaupunkini Helsinki.

En ole käynyt enää Jyväskylässä aikoihin, koska sukulaiseni ovat sieltä kaikki muuttaneet pois. Silti siellä käydessä (ajan kanssa), varsinkin kesällä, on niin ihana pulahtaa Jyväsjärveen tai Päijänteeseen uimaan, hurauttaa autolla kotikylääni Kuohulle katsomaan kotitaloa, tavata lapsuudenkavereita ja ennen kaikkea kuvitella, millaista elämä siellä olisi.

Tietysti ehtoina olisi se, että olisi töitä meille aikuisille. Että se meri ei olisikaan tuossa. Että ei olisi purjehdusta eikä meripelastusta (kumpaakaan ei nyt kyllä juuri ole ollut). Että kaikki puhuisivat sitä ihanaa Keski-Suomen murretta ympärilläni. Järviä ja lampia olisi joka paikassa, uimarantoja kymmeniä ja kymmeniä. Olisiko elämä siellä rennompaa ja mukavampaa, ympäristö kauniimpaa? Millaista olisi veneillä järvillä? Olisiko Jyväskylän yliopisto niin ihana ja pieni söpö paikka, miltä se tuntui opiskeluaikana (oletan, että ehkä siellä saisin opiskeltua ympäristötiedettä)? Ja miten lapseni viihtyisivät? Miten he varsinais-suomalaisina tottuisivat keskisuomalaiseen mentaliteettiin?

Ajatus tuntuu niin houkuttelevalta ajoittain, että jopa mietin että jos kotitaloni tulisi myyntiin Kuohulla, saattaisinko ostaa sen? Monet muistot isän kuolemasta ja talon myynnistä kaksikymppisenä isojen velkojen kattamiseksi ovat kurjia, monet muistot hävisivät liian nopeasti.

Mutta sitten on toisaalta opiskelukaupunkini Helsinki. Vuonna 1999 muuttaessani Helsinkiin luulin jääväni sinne asumaan. En todellakaan koskaan kuvitellut tai edes ajatellut päätyväni Turkuun. Asustelin eri asunnoissa kantakaupungissa ja se tietynlainen Helsinkiläisyys, rento tyyli "suurkaupungin" keskellä oli mulle just sopiva juttu. Opinnot ja työt sujuivat siinä opiskelijaelämän sivussa, vähän maailmaakin kierrettiin. Pidin erityisen paljon Helsingissä esimerkiksi Munkkiniemestä, Lauttasaaresta, Alppilasta, Pikku Huopalahdesta, saarista, Vanhasta Vallilasta, Haagasta, Viikin alueesta, Malmin alueesta jne.

Vaikka loppujen lopuksi asuessani Helsingissä en paljoa esimerkiksi korkeakulttuuriin tutustunut, niin kaikenlaisissa kulkueissa ja muista tapahtumissa tuli käytyä. Katajanokalla oli ihana kävellä kesäisin (voisin kuvitella katraani kanssa hengailevani siellä edelleen) ja Suomenlinna oli aivan mielettömän ihana paikka, Korkeasaaren vieressä oleva Mustikkamaa myös.

Tottakai niitä aikoja sumentaa linsseissäni nuoruus ja siihen liittyvä into kaikkeen uuteen, alkoholin (välillä aikamoinenkin) käyttö, humanistipiireissä pyöriminen ja toisaalta myös sitten teknisen alan opiskelijoiden kanssa hengaaminen.

Minulla on paljon odotuksia näihin mun tämänhetkisiin opintoihin. Vaikka vielä mantsan opinnot on kesken enkä ole kauheasti ensi syksyn tilannetta miettinyt, enkä sitä milloin sinne maisteriohjelmaan oikeasti haen, niin toivoisin paljon, että tulevaisuudessa saisin tehdä töitä myös Helsingissä. Tai edes työmatkoja sinne. Vaikka se niin lähellä Turkua onkin, niin käytännössä ainoat käynnit on olleet sinne  muutamaan yhdistyksien kokouksiin ja Viron laivalle välietappina, kaks kertaa Korkeasaareen lasten kanssa.

Että onko se Helsinki niin ihana paikka, mitä muistelen. Todennäköisesti ei. Mutta on paljon ihania muistoja, asuntoja, pitkiä iltoja Suomenlinnan kallioilla, päiviä Hietsun uimarannalla parin muun ihmisen seassa jne. Työ, jossa silloin viihdyin tosi hyvin, ihanat työkaverit ja tottakai silloinen elämäntilanne kun kaikki oli vielä edessä.

Olisko tämä vähän neljänkympin kriisiä? Ehkä:) Vai menetetyn nuoruuden kaipuuta? Ehkä jonkinasteista tyytymättömyyttä nykytilanteeseen ja asuinpaikkaan, sitä kautta haaveilua....?


keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Lapsiperheen kesäloma



Millainen on lapsiperheen kesäloma? Juttelin tänään sekä mieheni, että yhden ystävän kanssa siitä, millaisia kesät oli ennen ja millaisia ne on nykyään. Tiedä siitä, oliko ennen paremmin mutta aika erilaista se oli. Itse olin siis lapsi 80-luvun alkupuolella.

Kesäkuussa koulun loputtua osa kavereista meni mummolaan ja jokunen kaveri pääsi leirille. Iso osa meistä kuitenkin pyöri siellä huudeilla odottamassa vanhempien kesäloman alkamista. Kännyköitähän ei ollut, joten ihan lankapuhelimen varassa oltiin, ehkä äiti tuli lounasaikana käymään kotona varmistamassa että ruoka syötiin tai sitten sovittiin jonkun kaverin kanssa, että tänään syödään siellä. Isompana saattoi saada rahaa johonkin hamppariinkin.

Joka tapauksessa päivät käynnistyi aina niin, että aamupala vauhdilla naamariin ja kaveria hakemaan. Sitten koko päivä oli ulkoilua, uintia, puistossa hengailua, temppuilua, pyöräilyä, pelaamista, mitä sitten mieleen sattuikin. Varmasti tehtiin pahojakin, sitä en kiellä:)

En kyllä muista, että juuri koskaan olisi ollut vaikeuksia keksiä tekemistä ja aina sitä kavereiden kanssa keksittiin. Yhtenä kesänä pääsin tenniskurssille ja loppukesä pelattiin tennistä kotikadulla tai tenniskentän laidalla norkoillen, josko kenttä vapautuisi (rahaahan meillä ei semmoista ollut vuokrata). Pihalla pelattiin myös sulkapalloa, heitettiin frisbeetä jne. Nopeastihan se kesä siinä menikin, vapauden huumassa ja kaikenlaista touhuten.

Myöskin liikkuminen oli melkoisen vapaata. Asuin kakkos ja kolmosluokan ajan Joensuussa ja muistan, että pyörittiin jopa keskustassa, käytiin Pielisjoessa keskenämme uimassa ja ongella, pyörätetket suuntautui vaikka mihin, kaikkea uutta ja kivaa haluttiin kokea. Aika huoletonta ja ihanaa aikaa siis siltä osin.

Nyt kun olen itse vanhempi ja seuraan tätä samaa vähän toisesta vinkkelistä, niin aika paljon on asiat muuttuneet. Aamulla lapset herää ja notkuu kotosalla ennenkuin potkin ne pihalle. Kavereita ei tahdo löytyä vaikka on somet ja kaikki.

Kaverit on joko  sukuloimassa/mökillä/veneilemässä/leireillä/muussa ohjatussa ja valvotussa, mutta juuri kukaan ei tunnu pyörivän huudeilla ja jos ovat, perheet ovat aikatauluttaneet omat tekemisensä niin, että sitä sopivaa leikkihetkeä ei vaan koskaan löydy. Ja jos joku sieltä kännykän kautta löytyy, niin saa soitella ainakin 10 kertaa ja pistää 20 viestiä, koska ne tuntuvat mieluummin näpräävän kännyköitään kotona kuin lähtevän liikkeelle.

Ei myöskään tule kuuloonkaan, että menisivät vaikkapa potkimaan palloa tai heittelemään koulun pihaan korista, vaan sisällä pitää olla ja mieluiten pelata kännykällä. Jos se (onneksi usein näin on) on kiellettyä niin sitten vaan pyöritään muuten vaan, mieluiten sisällä ja jos saa potkittua ulos niin se on silti sitä samaa pyörimistä.

Ostin pihalle kaikenlaisia vermeitä ja pelivehkeitä, mutta nekään ei kiinnosta (ellen kädestä pitäen osallistu eikä aina silloinkaan), hengailu ja pyöräilykään ei kiinnosta, metsään majan rakentaminen ei kiinnosta, temppuilu, tramppis, ei nekään kiinnosta. Sohvalla istuminen olisi kivointa mitä noi isommat keksii. Olen aika vapaamielinen näissä asioissa eli annan isojen poikien pelleillä ja tyhmistellä (en jaksa edes kiroilusta tapella), mutta toivon että olisivat edes ulkona kun nyt kesällä voi olla.

Rannalle ei tämmöisiä 8-vuotiaita päästetä todellakaan keskenään, eikä osa vanhemmista päästä edes aikuisen kanssa. Ja todellakaan kukaan ei tarjoudu viemään lapsia rannalle (paitsi minä olen pari kertaa tarjoutunut). Juuri kävi niin, että yksi äiti kertoi ettei hänen tyttärensä saa tulla edes meidän takapihalla olevaan paljuun (kyseessä siis kouluikäinen iso tyttö ja minä valvomassa paljulaisia takapihalla), jossa jopa meidän 2-vuotias saa sisarustensa kanssa uiskennella.

Olen itse ollut nyt tosiaan 2 viikkoa kipeänä ja paria poikkeusta lukuunottamatta en ole jaksanut järjestää ohjattua tekemistä (puisto, biitsi jne.). Tilanne on kerrassaan mielenkiintoinen kun kaikki lapset kököttää kotona ja riitely alkaa heti aamupalan jälkeen (yleensä jo ennen) ja lakkaa 12 tuntia myöhemmin. Minusta tuntuu, että varsinkin esikoiselle tämä loma-aika on todella stressaavaa, hän ei saa mistään kiinni ja on lopulta todella pahalla tuulella.

Muisteltiin miehen kanssa, että niin se viime kesäkin oli aika kamala eli aika samanlainen. Kaaikki helpotti kun lähdettiin purjehtimaan, satamista löytyi kavereita ja jos muuta tekemistä ei keksinyt, aina voi hypätä paatista uimaan. Tänä kesänä vene on telakalla ihan siitä syystä että miestä ei huvita.

Ja siis ei tämä joka paikassa mene näin. Me muutettiin omakotitaloalueelle, jossa on sekä pojan, että minun ollut vaikea tutustua ihmisiin (välillä niin pahasti, että haluaisin jopa muuttaa täältä pois jos ei olisi niin kaunis koti ja piha). Vanhasta kodista  oli kävelymatka rannalle ja sieltä aina löytyi kavereita, samoin vanhassa kodissa oli monta rivaria ja aina pihasta löytyi leikkikavereita, joskus vanhassa vara parempi.

Olen tyttären kavereiden vanhempien kanssa yrittänyt sopia treffejä ja onnistunutkin, mutta koskaan kukaan ei kysy meidän tytärtä. Välillä väsyttää olla aina se aktiivinen osapuoli. Täällä ei ole myöskään esimerkiksi yleistä rantaa jonne voisi mennä ja tavata tuttuja ilman sen enempää sopimista ja koulun pihalla tai puistossa harvoin näkyy ketään eli kaikki pitäisi aina sopia.

Mutta summa summarum, todella todella erilaista on lapsuus kaksikymmentä vuotta sitten ja tänään. Tottakai maailmakin on erilainen, mutta luulisi että lapsen perusominaisuudet ja uteliaisuus luonteenpiirteenä ei olisi hävinnyt mukavuudenhaluisen pelaamisen ja kännykän näpräämisen taakse. Eräs nainen minulle kerran sanoi sen kyllä hyvin, keneltä muulta ne lapset sen oppii kuin meiltä aikuisilta. Voisin olla itsekin parempi esimerkki, myönnän..

Ja olen paljon miettinyt sitäkin, että monet tutkimukset todistaa, että yksinäisyys on periytyvää. Lasten isä on todella yksinäinen (ei kärsi siitä) ja minä olen yksinäinen (kärsin siitä), tuleeko lapsistamme myös yksinäisiä ja miten voisin sen estää?

Tietyllä tavalla tunnen stressiä siitä, että tämä on mun viimeinen oikea kesäloma! Haluaisin antaa lapsille paljon ja nyt sairastelun vuoksi on ollut vaikeuksia. Suunnitteilla olisi ensi viikolla (ehkä) pakata lapset ja vermeet autoon ja lähteä Yyteriin telttailemaan. Tai ehkä tehdä joku pidempikin reissu.

Elokuun alusta palaan töihin ja sen jälkeen lomani ovat aina lyhyempiä, en tiedä kuinka paljon työnantaja suostuu edes antamaan mulle palkattomia vapaita kesäkuulle, toki yritän niitä ottaa. Mutta tavallaan tämä aika mun elämästäni on ohi. Iltaisin klo 21 pään soidessa edelleen odotan innolla töihinpaluuta, mutta aamulla taas toivon että saisin olla lasten kanssa edelleen mahdollisimman paljon. Koska perhe nyt vaan on niin <3 <3 <3

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Epäonnea

Pitkästä aikaa! Ennen juhannusta alkanut raju kesäflunssa järjesti minulle jälkitaudiksi jonkun kurkkupaiseen tai mikä lieneekään... Flunssa on kestänyt kohta 2 viikkoa ja pikkuhiljaa parempaan päin. Kurkku alkoi sattumaan lauantaina ja tänään pääsen vihdoin lääkäriin sen kanssa. Tai en lääkäriin vaan hoitajan vastaanotolle ja labroihin.

Menneet kaksi viikkoa ovat olleet ihan hirveät. Olen ollut tosi kipeänä enkä ole jaksanut lapsille järjestää mitään ohjelmaa, onneksi anoppi ja appiukko ottivat viime viikolla loppuviikosta lapset hoitoon. Mieheni tekee heidän vessaan laatoitusta arki-iltaisin, joten oli se vähintä että ottavat isommat lapset hoitoon tässä tilanteessa.

Oikeastaan mun vapaat alkaa häämöttää loppuaan, palaan töihin elokuun alusta ja miehen loma alkaa vasta heinäkuun puolessa välissä eli emme sitten paljoa yhdessä lomailemaan. En ole yhtään jaksanut panostaa nyt sairastellessa syömisiin, pari viikkoa on mennyt nollalinjasta pudotuksen kanssa. Enkä ole jaksanut liikkumaan edes perus arkiliikuntaa, niin väsynyt olen ollut. Toivottavasti tämä kurkku nyt saadaan kuntoon, niin että pääsen taas liikkumaan ja touhuamaan.

Panacodilla ja Buranalla mennään! Kolmas sairasteluviikko alkakoon!

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Viikko 4 ja Juhannus

Neljännen viikon punnitus oli tänään. Ja saatiin nollatulos, mikä ei ollut kyllä mukavaa, mutta ihan ymmärrettävää.

Olen nyt vissiin jo neljättä päivää kamalassa räkätaudissa, aktiivisuusrannekkeen mukaan päivän aktiivisuudet jää jonnekin 50-60 prosenttiin. Ja sairaana sekä surkeana olen syönyt välillä ruokavalion ohi.

Minua pitkään blogissa seuranneet (jos teitä vielä on) tietävät, että olen astmaatikko ja minulla nämä taudit ovat normaalia rankempia sekä tuppaavat venymään.

Nythän tässä kävi vähän niin, että sairastin toukokuussa viimeksi enkä oikein parantunut tässä välissä kunnolla (jos joku ihmetteli miksen olen treenannut).

Astman lisäksi poskiontelossa on polyyppi jolle kukaan ei halua tehdä mitään (ainakaan terveyskeskuslääkärit) joka tietysti johtaa siihen, että tukkoisuutta on ja poskiontelontulehdukset pitkittyvät (jota vaivaa ei myöskään pääse nykyään enää terveyskeskuksessa hoidattamaan, koska ei ole akuutti). Kerran kävin ihan yleislääkärillä ja sain nenäsumutteita, jotka joskus auttavat, joskus ei.

Tänään, kun tätä kirjoitan, on juhannusaatto. Eilen juttelin miehen kanssa siitä, kuinka me aina vietämme näitä keskenämme. Näitä juhlapyhiä siis. Koko miehen muu täkäläinen suku menee tädin mökille ryyppäämään, enkä tarkoita siis mitään hillittyä tissuttelua, vaan ihan sitä perisuomalaista ryyppäämistä. Olen joutunut ulkoistamaan meidät niistä kuvioista (nykyään onneksi lasten isäkin on jo mun puolella, aikanaan käytiin aika isot riidat asiasta), koska se kännääminen ei ole lasten silmille ollenkaan. Siellä huudetaan, käyttäydytään agressiivisesti jne. Ja muita sukulaisiahan meillä ei ole.

Koska olen nyt tosiaan ollut kipeänä, en ole jaksanut järkätä mitään erikoista enkä kutsua ketään mutta yleensä kaikilla tutuilla on omat suvut ja mökit jossa ne viettää näitä pyhiä. Ja me ollaan keskenämme. Ja mä kärsin kyllä siitä vähän, itse suvuttomana sitä niin toivoo että miehen suku olisi ottanut meidän perheen vastaan. Niillä on nämä "ryypätään kaikki juhlapyhät" niin voimakas perinne, että me ei vaan mahduta sinne niiden kuvioihin.

Mun lapsuuden juhannukset vietettiin kyllä muualla kuin kaupungissa ja kotona. Niitä ikävöin. Mutta ehkä maailma on muuttunut, emme ole ainoa yksinäinen turvaverkoton lapsiperhe. Aika vähän tällä seudulla on kuitenkaan mitään isoja yhteistapahtumiakaan. Joten me kai lämmitetään palju ja grillataan makkaraa ihan näin kotosalla keskenämme. Onneks olen näin flunssassa, muuten harmittaisi varmasti vielä enemmän. Emme kuitekaan ole ilmeisesti aivan yksin tämän asian kanssa, olen ymmärtänyt, että aika paljon lapsiperheet kärsii samasta asiasta?

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Kuulumiset ja pudotus


Taas bloggaustauko vähän venähti, mutta täällä ollaan edelleen! Kuten tuo kuva näyttää, kiireitä on riittänyt. Sain Ympäristökasvatuksen tentin tehtyä jonka jälkeen kävin tämän kukkapenkin kimppuun, nyt se odottaa lähinnä lähimmän kukkaliikkeen alennusmyyntejä.

Toi penkki on kahden kuusen ja yhden männyn katveessa, suunnittelin koko penkin ihan itse (toki kävin siellä liikkeessä pyytämässä apua kasvivalinnoissa), piirsin suunnitelman, keräsin kivet tontilta, tyhjensin kaksi peräkärryllistä multaa jne. Että oli siinä hommaa, muutama päivä meni.
psst... ostin sitten nämä smoothiepurnukat,  pitkän pähkäilyn jälkeen. Nykyään mietin todella tarkkaan jokaisen ostokseni ja mielelläni ostan käytettynä (maailmanpelastaja jee....), mutta nämä sorruin ostamaan Lidlistä kun sai 4 kappaletta 5 eurolla. Lasia onneksi pystyy kierrättämään helposti, toisin kuin esimerkiksi elektronisia vempeleitä.

Dieetti sujuu hyvin eli alaspäin on koko ajan suunta. Toisella viikolla tiputus oli 1,2 kiloa ja sekin viikko meni aika rennosti. Tai jotenkin, en osaa ottaa ylimääräistä stressiä aiheesta, pysyn ruokavaliossa sen enempää miettimättä (saattaa olla kyllä, että välillä syön liian vähän), eikä ole ollut nälkä.


Niin, se dieetti. Kolmannelle viikolle meillä osui se partioleiri, jossa oli pakko syödä leirillä tarjottavia eväitä jotka ei kyllä olleet minkään dieetin mukaisia. Pääasiassa hiilarmättöä ja lihaa, lähinnä leivän päälle jotain kurkkua ja tomaattia. Leirillä meni pari päivää ja leiriltä kotiutuessa pari päivää (nukuin tosi surkeasti teltassa ja siitä kesti toipua kotona useampi päivä). Leirin jälkeen ainakin päätin hommata kunnon patjan itselleni telttahommiin. Tällä retkellä oli semmoinen itsestääntäyttyvä ja minusta se ei täyttynyt kunnolla, yöllä sitten keksin vasta sitä ruveta puhaltamaan ja sain sen täydemmäksi, paljonpa se enää auttoi ahtaassa teltassa. 
Kotosalla sitten jatkoin pikkuhiljaa takaisin dieetin mukaan, mutta näkyihän se eli kolmannen viikon pudotus oli vain 0,6 kg. Oikeasti se oli ihan hyvä ja jopa yllätyin, että paino oli laskenut sillä keskellä viikkoa väliaikaispunnitus näytti pikemminkin päinvastoin (kyllä, makaroni pöhöttää jne.).

Nyt sitten taas on uusi viikko. Dieetin neljäs viikko, kokonaispudotus on 5 kiloa ja kyllä se oikeasti näkyy jo muutamissa vaatteissa. Semmoiset vanhat vaatteet, jotka on kiristänyt vyötäröltä mahtuu taas paremmin päälle. Ja tottakai mieli on parempi, kun pitkästä aikaa suunta on näin.

Toisaalta kasvot, joista yleensä ensimmäisenä mulla näkyy painon heilahtelut, vaihtelevat ihan päivittäin. Välillä on turvotusta ja tuntuu, että ikinä en saa omia piirteitä takaisin, välillä sitten taas ne piirteet jo vähän vilahtaa sieltä pallonaaman takaa. Eli kyllä se siitä.

Tuossa kuvassa on proteiinipannukakku. Lapset rakastaa pannukakkuja ja bongasin tämmöisen itsellekin sopivan ohjeen. Menee kyllä melkein munakkaaksi, mutta lapsille maistuu. Eli 6 munaa, 2 dl kermaa ja 3 dl maitoa, 2 dl vehnäjauhoja, 1 dl (tai vähemmän) sokeria, vaniljasokeria yms. Sekoita kaikki ainekset keskenään ja kaada pellille. Päälle voi heitellä hieman voilastuja (tosin silloin taikina nousee kuvanmukaisesti tosi oudon näköisesti) tai vaikkapa sulattaa voita vähän taikinan sekaan. Paistoin itse 200 asteessa (kiertoilma 175) kunnes oli mukavan rapsakka ja ruskea. On kyllä hyvää!
Muuten elämä etenee normaalia lapsiperhearkea. Sain sen yhden tentin tosiaan tehtyä ja olisi suuri tavoite saada vielä aluemaantieteen 5 op kurssi tehtyä ennen syksyn töiden alkua, mutta koska lapset jäi nyt kaikki lomille, on ollut tosi haastavaa tarttua kirjaan.

Lasten isällä alkaa loma vasta heinäkuun puolessa välissä ja meillä on yhteistä lomaa vain 2 viikko joten se täytyy käyttää varmaan viisaasti. Mies haluais lähteä automatkalle lappiin ja mä haluaisin purjeveneen veteen, joten vielä on vähän keskustelua että mitä tehdään. Esikoiselle alkaisi olemaan viime hetket lähteä legolandiin joten sitäkin mietitään.

Nyt on sitten päivät vaan oltu. Esikoinen oli ekalla lomaviikolla alkuviikon kotona, sitten meni partioleirille. Toinen viikko hänellä oli semmoisella päiväleirillä kaverin kanssa Turun seikkailupuistossa. Nyt ne on kaikki loppu ja pitäisi keksiä tekemistä. Selvää on se, että jos kaverit on kaikki jossain mökkeilemässä ja leireilemässä, pojalla on todella tylsää. Yritän viihdyttää parhaani mukaan, mutta koska hän on kaiken allergian yms. vuoksi muutenkin huonovointinen, niin aika riitaisaa taas on ollut. Voi voi kun pienen pojan pää ei kestä yhtään kieltoja tai mitään käskyttämistä. Likaiset vaatteet ja astiat jää kaikki muiden siivottavaksi ja nyt viimeisimpänä saan joka aamu pestä vessan pojan jäljiltä (pönttö, seinä, lattia) kun kuseskelee aamu-unisena mihin sattuu. Miehen kanssa on vähän välit parantuneet, ekaa kertaa tuntuu että jotain toivoa ehkä onkin. Ehkä ne isä-poika sossutapaamiset kuitenkin auttavat. Ehkä...

Pojan kanssa on tosiaan taas ollut haasteita. Siitepöly ja heinäallergiat on niin pahat, että hänellä on koko ajan nokka aivan tukossa ja iho, mm. suunpielet, rikki. Lääkitys on, mutta ei se oikein auta. Sitten on pahalla tuulella, heräilee öisin tukkoisuuteen jne.  Toki miehen kanssa muisteltiin, että viime kesänä oli samanlaista, eli pahalla tuulella oli ja paljon.

Järjestän toki ohjelmaa ja tekemistä, mutta ei oikein voi joka päivälle olla ohjattuja juttuja. Kotipäivät menee sitten pelaamiseen tai pelivehkeiden vinkumiseen. Nyt onneks sovittiin, että sadepäivinä saa pelata eikä ole pariin viikkoon satanut!

Elokuussa palaan töihin. Kävin työpaikalla tapaamassa vanhaa esimiestäni ja sain kuulla, että mut on taas siirretty toisiin tehtäviin. Olen saanut tällä kertaa taas "alennuksen" eli joudun samaan porukkaan mun entisten alaisten kanssa. Jos joku epäilee, ettei perhe ja lapset vaikuta työuran kehitykseen, niin olen kyllä siitä todella hyvä esimerkki, että kyllä ne vaikuttaa. Nyt viimeisen vuoden vielä opiskelin (luulis, että työnantaja arvostaisi sitä) ja olen taas tipahtanut hierarkiassa yhden pykälän alaspäin. Ja mä olen kuitenkin joka välissä ollut töissä, sekä palannut kahden ensimmäisen jälkeen tosi nopeasti töihin. No toisaalta onneks palkka säilyy samana, joten sama se kai on. Luulis että tehtävätkin on vähemmän vaativia tässä tapauksessa ja jaksan paremmin panostaa opiskeluun.

Mun työpaikalla on tosi outo johtamissysteemi, hyvä veli-systeemit erittäin voimakkaat ja huono työilmapiiri. Parhaat tyypit on lähteneet ajat sitten, minäkin olen lähtökuopissa jos vain suinkin jotain löydän. Hyvin kuvastaa tätä se, että viimeisin työpätkäni  ennen kuopusta 1,5 vuotta valmistelin ja tein aika laajaa projektia, just ennen äippälomalle jäämistä hoidin vielä kilpailutuksen. Nyt kuulin, että systeemiä ei koskaan otettu käyttöön koska "tarpeet ovat muuttuneet" (ts. johto vaihtui ja sitä myöten sitten ne tarpeetkin....) ja koko homma on aloitettu alusta. Ajatelkaa, tein kollegan kanssa 1,5 vuotta täysin turhaa työtä veronmaksajien rahoilla. Mun päänuppi ei kyllä kestä semmosta, että teen täysin turhaa työtä. Saman ajan olisin voinut käyttää vaikka opiskeluun täydellä palkalla ja edes jotain olisi edennyt. Ihan käsittämätöntä.

Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, joten ymmärrätte kyllä fiilikset palata töihin. Mutta tällä kertaa palaan töihin mentaliteetilla "en yritä parantaa maailmaa, teen vain työni", maailman parantamista on muilla sektoreilla ihan tarpeeksi:)

Ai niin. Liikunta on ollut nyt aika jäissä. Olen panostanut arkiliikuntaan ja aktiivisuusrannekkeen kanssa sadan prosentin saavuttamiseen. Olen sitäpaitsi ollut toukokuusta asti flunssassa, pientä tukkoisuutta koko ajan ja nyt taas eilen kurkku karheana. Ehdin toissapäivänä vihdoin ottaa kahvakuulan ja taas kävi näin. Alaselkäkin on vaivannut ja eilen kävin hierotuttamassa sitä.

Heinäkuussa lähden kaverin kanssa DBTL-festareille, mikä on aika hienoa pitkään aikaan irroitella vähän!!

Mutta dieetti jatkukoon! Milloinkahan toinen 5 kiloa menee rikki? Mietin myös, että pitäisikö tässä ottaa jotain tavotteita, mutta lässähtääkö koko hyvä fiilis sitten siihen. Ehkä voisin mennä sen kauan haavelemani tatskan ottamaan kun paino alkaa pitkästä aikaa kasilla. Jos sinne asti pääsen.

Mietin muuten, että miks tämä nyt on niin helppoa. Miksi kakkosen ja kolmosen välissä monta vuotta jatkunut projektini ei tuottanut mitään tulosta (katso postaukset ja tulokset vuosilta 2012-2014). Aineenvaihdunta oli vissiin aivan sekaisin vuosien dieettaamisesta. Olen päätellyt, että nyt kun on löysäilty aika pitkään, olisko se aineenvaihduntakin jotenkin käynnistynyt ja unohtanut sen säästöliekin? Meinaan taisin säästöliekillä kyllä junnata aika pahasti silloin. Missäköhän lukemassa se säästöliekki taas iskee vastaan? Jääkö pudotus taas samoihin lukemiin, kuin aikaisemmin? Fiilikset on nyt kuitekin tosi hyvät!