Pages

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Jokohan sitä vihdoin uskaltaisi ponnistaa täältä pohjalta?

Tämmöisin herkuttelukuvin avaan taas blogin.   Rakkaiden ystävien kanssa oltiin sovittu jo kauan sitten, että lähdetään porukalla brunssille vaihtamaan kuulumisia. Ja se päivä koitti viikko sitten, mentiin Turkuun kahvila Fontanan brunssille.

Näen ystäviä, tai yhtä ehkä kerrallaan, kuitenkin lähes viikottain, mutta on selkeästi harvinaisempaa, että mennään koko porukalla. Yksi meistä ei päässyt, mutta me kolme ihanaa kokonaista äitiä nautimme toistemme seurasta ja, kuten kuvista näkyy, aika herkullisesta brunssista. Pisteenä iin päälle Saara Aalto istui samassa ravintolassa. Saara on vähän niinkun meidän perheen naisten idoli ollut jo jonkun aikaa!

Mulle nämä harvinaiset tilanteet edustavat melkoista "vapautumista" arjen ikeestä. Edellisellä kerralla kun oltiin teatterissa, mies kysyi, että eikö me muka mennä jatkoille kapakkaan. Ja vastasin, että kolme pienten lasten äitiä vai....? Me taidetaan olla sen ikäisiä, että kapakkareisut on näetty ja koettu, tehdään sitten kaikkea muuta. Kaikenlaista muuta pientä suunnitelmaa onkin jo ilmassa.

Aikaisemmin ollaan käyty porukalla Aula Cafen jazzbrunssilla, nyt siis vaihtelua. Fontana on ihan Turun keskustassa ja ennen brunssin alkua kävelimme vähän Aurajoen ympäri. Joen varrella oli taas projekti Knit 'n tag koristellut vanhoja suuria puita ja niistäkin oli otettava muutama kuva.

 Mitä mä vielä brunssista sanoisin, no ruokaa oli paljon ja olihan se herkullista. Hinta oli 20 euroa ja olihan se tietysti paljon, mutta toisaalta meni sitte aamupalasta ja lounaasta. Ja käyn ehkä kaksi kertaa vuodessa ulkona syömässä, joten siihen nähden ei minusta ollut paha hinta.

Kevät on jo pitkällä, oikeastaan täällä on ollut nyt kesäistä jo pari viikkoa. Uskalsimme tyttären kanssa laittaa siemenistä istuttamamme kesäkukatkin ulos (tosin ilmeisesti ilmat viilenee niin, että ne on pakko ottaa takaisin sisälle).

Esikoispoikani kärsii kamalasta siitepölyallergiasta, parissa päivässä koivun puhjettua naama on jo ihan verillä kun raapii kutiavaa ihoa, nenä tukossa ja silmät meinaa turvota. Meillä on reseptilääkkeet, mutta kyllähän se on vähän niin, että paremminkin voisi lääkitä. Eilen rupesinkin miettimään, että joko tuon ikäistä voisi siedätyshoidattaa. Vakuutushan meillä on, eli se kattaisi hoidon jopa yksityisellä.

Kasvulaatikoihin ollaan jo laitettu porkkanan, salaatin ja heneiden siemenet. Samoin sain ystävältä paljon raparperin juurakkoja ja nekin on laitettu maahan joten pian saadaan herkullista satoa sieltäkin. Lapset rakastaa raparperimehua, joten sitä sitten keittelen!




Tässä sitten niitä kuvia siitä Knit 'n Tag tapahtumasta.

Blogin otsikko on ollut nyt mielessä jonkun verran. Eihän tässä mitään uutta elämää kirjaimellisesti olla aloittamassa, mutta viime vuoden jälkeen tuntuu, että jotain on tehtävä.

Vaikka, kuten tännekin raapustelen, liikun hyvänmielen liikuntaa viikottain, paino ei ole todellakaan ole lähtenyt laskusuuntaan.  Itse asiassa kun uskaltauduin vaa'alle, tuntui että taas on tullut pari kiloa lisää. Tähän on nyt varmaan tosi monta selitystä enkä mä silleen itselleni näitä perustele, peiliin on vaan pakko katsoa ja samalla eteenpäin.

Pari syytä kuitenkin on hyvä kirjata ylös, osalle voi tehdä jotain, osalle taas ei.

Arkiliikunta: Päivittäinen liikkuminen arjessa on vähentynyt huomattavasti. Muutimme kaksikerroksisesta asunnosta yksikerroksiseen, joten ihan kotonakin ramppaaminen on vähentynyt.

Asunnon sijainti muuttui senverran syrjäisemmäksi, että perus rattailla perhekerhoihin ja kauppoihin kulkeminen muuttui autoiluksi (mainittakoon että vanhassa kodissa etäisyys keskustaan oli noin 1,5 km eli se tuli aina kuljettua jalan/pörällä). Pahinta tässä on se, että epäilen vahvasti, pystynkö työmatkoja ensi syksynä myöskään kulkemaan pyörällä (työmatkan pituus muuttuu 8 km -> 11-12 km ja siihen tulee menemään liika aikaa).

Työmatkapyöräily on ollut semmoinen superliikunta ja henkireikä tähän asti, eikä sitä oikein voi korvata millään. Vaikka koen, että olen elänyt ruuhkavuosia, niin nyt ne taitaa töihinpaluun myötä vasta alkaa. Ja siis ei mitenkään negatiivisessa mielessä, tykkään tosi paljon tästä elämäntilanteesta jos ajatellaan lasten kautta.

Ja on siis muutakin. Perheen ja parisuhteen totaalinen uupumus, joka johti siihen, että vuodenvaihteessa olin katkeamispisteessä ja käytännössä jo päättänyt erota. Remonttivuosi 2015 koliikkisen vauvan kanssa ja yh-vuosi 2016 neljänkympin kriisiä potevan miehen kanssa, juu en suosittele kenellekään. Ja samalla 2016 aloitin ne opinnot, jotka nyt kyllä ovat hyvällä mallilla eli satsaaminen on kannattanut. Mutta vei nekin aika paljon voimia viime syksynä, samaan syssyyn kun tuli ne muutokset kuntamme puistotoiminnassa eli suunnittelemani opiskelurytmi ei toteutunutkaan.

Monta asiaa olisi varmaan pitänyt tehdä toisin. Oli sulaa hulluutta ottaa personal trainer syksyllä 2015, pistää rahaa satoja euroja kun ei itse pystynyt satsaamaan siihen. Ehkä se oli jotain viimeistä ripettä siitä, että kuvittelin pystyväni vaikuttamaan vielä kropan tilanteeseen (joka oli muuten paljon parempi silloin verrattuna nykyhetkeen).

No mutta näin nyt sitten kävi, piti kai käydä ihan pohjalla, jotta sieltä voi ponnistaa johonkin?

Kotiasiat ovat edelleenkin ihan solmussa, ja tosi paljon on vaikeuksia. Sossuasia on täysin kesken,mutta olen onnistunut itse luikertelemaan siitä vähän ulos, koska he tietävät että olen paininut lasten isän kanssa näistä asioista jo vuosikausia. Sekin on hurjan iso asia, että pystyin sanomaan hänelle, että selvittäköön ihan itse ongelmansa.

Väsyneinä ja heikkoina hetkinä itken kuitenkin edelleen tosi vuolaasti ja katkerasti. Onneksi en surffaile enää vapaita asuntoja, joten jonkunlainen harppaus kai sekin on. Joka tapauksessa suuri stressi, uniongelmat ja väsymys on varmasti isoja tekijöitä siihen, että mun kropan hormonitoiminta on (ehkä) ihan sekaisin, itkeskelen paljon  ja makeaa uppoaa suuhun . Hyvänä esimerkkinä on se, että varmaan 2 kuukautta olen päättänyt olematta kännykkä kourassa iltaisin. Ja silti vaan olen ollut, joten en saa sitten unta ja nukun levottomasti. Että tiedän itse mitä teen väärin, mutta väsymys ja ahdistus aiheuttaa tämmöisiä sijaistekemisiä.

Semmoinen poukkoilu on mun osaltani vähentynyt ja pikkuhiljaa olen talven aikana onnistunut keskittymään opiskeluasioihin yhä paremmin. Tottakai se johtuu myös siitä, että opinnot ovat edenneet ja tietämys lisääntynyt.  Monenlaisia ajatuksia opinnoista on syntynyt, viimeisimpänä kotitarveviljely. Tulevaisuus on täysin avoin, suunnitelmat maisteriohjelmasta vai ehkä kuitenkin haaveet oman työpaikan sisällä toisesta suuntautumisesta. Yksi vaihtoehto on myös suorittaa pedagogiset opinnot, jolloin voisin tehdä opettajan hommia (mulla pätevyys jo viiteen opetettavaan aineeseen tämän jälkeen). Ajatuksia on myös yhdistys/järjestömaailmaan suuntautumisesta.

No mutta se siitä. Tosiaan pari aika raskasta asiaa on vaikuttanut menneeseen elämäntilanteeseen ja siihen, kuka sieltä peilistä katsoo. Lastenhoidon olen onnistunut tekemään hyvin ja lapsukaiset on mielestäni pärjänneet kohtuullisen hyvin. Tytär on vallan innostunut nyt jalkapallosta ja muutenkin tosi liikunnallinen tapaus (mikään ei riitä), joten sitä kautta olen päässyt vähän itsekin palloiluliikuntaan mukaan.

Syksy tuo mukanaan aivan uudenlaisia ja varmasti myös stressiä, koska töiden ohella opintoja on pakko jatkaa. Olen anonut osittaista hoitovapaata ja aion tehdä kolmepäiväistä työviikkoa koko ensi talven, toivottavasti saan opintoja edistettyä edes jonkun verran.Vaatiihan se venymistä koko perheeltä, kuten nyt on nähty

Ulkonäkö peilissä ei ihastuta, vaakalukema pelästytti. Terveys on nyt ensisijainen asia, paastosokerit ovat koholla ja öisin saan outoja levottomuuskohtauksia. Jopa lantionpohjanlihasten treenaus kolmannen synnytyksen jälkeen on jäänyt hunningolle ja olen vaan sietänyt niitä oireita. Olisiko aika nyt olla vähän itsekäs?


Ollaan pari kertaa nyt päästy pelaamaan tyttöjen kanssa jalkapalloa ja olen tykännyt siitä tosi paljon.
Jopa niin paljon, että voisin johonkin aikuisten hupijoukkueeseen lähteä mukaan.

Meillä on täällä kotikunnassa MLL:n perustama äitien palloiluryhmä ja olen ajatellut siihen liittyväni heti kun tästä flunssa (olen ollut kipeä siis käytännössä toukokuun) tästä paranee.

Kuntosalille tuskin palaan tai jos palaan niin se on jotain kerta viikossa rytmiä, jotenkin olen saanut siitä niin tarpeekseni. Bodypumpit varmasti jatkuvat tavalla tai toisella ja kotijumpat, koska niitä on vaan pakko tehdä kun tätä perus arkiliikuntaa ei ole.

Mun ihana tyttäreni tuossa kuvassa sitäpaitsi kyselee joka ikinen päivä mua lähikentälle potkimaan palloa ja pojankin kanssa on tarkoitus mennä pelailemaan korista. Jospa sitten näin?




Ruokavalio on mennyt tämän kuvan mukaisesti koko ajan, mutta tuntuu että olen syönyt liian vähän ja sitten sitä makeaa korvaavana ehkä...

Hiilareita en syö juuri ollenkaan eli periaatteessa se lautasen koostumus on ollut ihan ok. Mutta se epäsäännöllisyys.

Tässä on tuo aviopuolisokin päässyt jonkun verran lihomaan viime vuoden aikana ja aloittanut hänkin
ruokavalion kohentamista, joten yritän päästä siihen mukaan. Meillä on tietysti ihan erilaiset tavat tiputtaa painoa (hänellä vähärasvainen runsassokerinen ja mulla vähäsokerinen rasvaisempi).

Kaikenlaisia ruokavalio-ohjeita löytyy koneen kiintolevyltä ja netti on pullollaan, kaivoin kuitenkin vanhat superdieetin ohjeet esiin.

Niissä on hyvää ateriarytmi, annoskoot ja selkeät ohjeet. Huonoa on tietysti se maitorahkan määrä, se täytyy korvata. Yritän nyt saada ateriarytmin kuntoon ja punnita mun lautasen sisältö, että näen onko tässä aikaisemmat määrät olleet oikean suuntaiset ja päästä semmoseen selkeän syömisen rytmiin takaisin. Stressinaiheuttajista poistin puhelimesta kokonaan selaimen, että illalla ei tule turhaan pyörittyä netissä ja pistän pään tyynyyn taaperon kanssa samaan aikaan. Vapaaehtoistyössäni mun osuuteni loppuu nyt, joten siinäkin yksi stressin aihe jää vähemmälle. Eli ruokavalio ja kesästä nauttiminen olis nyt se suurin tahtotila.


En nyt osaa sanoa, kuinka paljon tänne blogiin tästä tulen kirjoittamaan, on tosi haasteellista saada aikaa tälle kirjoittamiselle tälläkään hetkellä. Mutta jollain tasolla varmasti palaan kertomaan, kuinka menee ja kuinka lopulta kävi. Aika huonosti olen viime viikkoina enää muidenkaan blogeja seurannut, mutta silloin tällöin tottakai.

Arkikuulumisia sinne instagramiin edelleen päivittelen siltä osin kuin jaksan. Tämänkin kuvan laitoin sinne, arvaatteko kukaan että mikä tää on?

Oikein ihanaa alkukesää kaikille lukijoille, kiitos kun olette jaksaneet tätä matkaa seurata!




keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Vihdoin se on ohi, kuulumisia!




Vihdoinkin se tentti on ohi. Tämä oli mun ensimmäinen "kirjatentti" koko tämän opiskeluvuoden aikana ja jännitin sitä tosissani.

Tähän mennessä siis olen tehnyt esseitä, tai moodle-tenttejä (kotona koneella tehtävät tentit, joissa saa aineisto olla mukana), tämä oli ihan eri juttu. Kirjan luin kahteen kertaan (nuorempana luin aina vain kerran), koska tiesin että mun aineessa on aika ankara arvostelu. Halusin olla varma, että osasin asiat. Kirjoitin lähes 6 sivua käsin, kylläpä pakottaa kättä!

Ja kyllä mä ne taisin osata. Kolmesta kysymyksestä pari oli helpompaa, yksi vaikea (Ympäristö ja moraali), mutta siitäkin taisin muistaa oleelliset asiat oikein. Kesäkuussa mulla on viimeinen ympäristötieteen tentti ja perusopinnot on sitten vihdoinkin ohi ja saan sen kokonaisuusmerkinnän!

Tuo viimeinen tentti onkin ympäristökasvatuksesta, joka on todella kiinnostava juttu, sillä olen miettinyt välillä että jos kuitenkin tekisin ne pedagogiset opinnot, saisin opettajankin pätevyyden. Ei hullumpi idea, laitan ideajonoon sen odottamaan hautumista....:)

Kuten tuosta kuvasta näkyykin, elämässä on ollut aika paljon muutakin haipakkaa. Tytön futisjoukkue on aiheuttanut kaikenlaisia vaihtelevia ajatuksia pelaamiseen liittyvän käytännön hässäkän johdollakin. Neiti kuitenkin itse tykkää käydä treeneissä ja nyt kun älysin himmata vähän pelien määrässä, niin on taas niihinkin tykännyt mennä.

Lyhyesti siis vain, että joukkueessa on kaks eri vuosikertaa ja osa lapsista on melkein 2 vuotta mun tyttöä vanhempia, jolloin tietysti mun pikkuinen (mutta valtavan sitkeä) sissityttöni ei oikein aina pärjää ja jää jälkeen.

Mutta toisaalta meillä on kyllä mahtavat valmentajat, joilla itsekin pieniä, tykkään heistä ja katsotaan nyt miten tämä menee. Ja aikaa on kulunut, kentän laidalla, mokkapaloja myytäessä ja touhutessa. Whatsappikin huutaa!
'

Miten se oma jaksaminen sitten on? Kirjoittelin tänne, että sain ne bodypump-vehkeet ja pari kertaa ehdinkin treenata ahkerasti, kunnes sain flunssan. Se kyllä kiersi koko perhettä, mutta silti tuntui siltä että mun reipas treenirykäisy aiheutti sen. Näin kun on käynyt ennenkin. Päivät vaihtelee, oli pari parempaa päivää ja kävin hölköttelemäsä 4 km (tosin kahdessa erässä), välillä teen pilatesta (nyt vihdoin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja hoitaa nämä vatsalihakset kuntoon).

Eli todella vaihtelevaa on nämä mun treenit, ja lyhyetkin tauot tuntuvat pitkiltä. jollain tasolla liikunta kuitenkin kulkee mukana koko ajan. Pidän huolta, että aktiivisuusrakkenneeseen tulee 100% täyteen (mulla on asetuksissa muistaakseni että liikun kohtalaisesti, eli se vaatiikin vähän touhuamista) ja joka päivään ainakin kävelyä/pyöräilyä, sitte pari kertaa viikossa muutakin.

Innostukset tulee ja menee, mutta jotenkin saan liikunnan pysymään mukana menossa jotenkuten... Kunto on todella huono, hölkkälenkillä sen huomasin ja tämä vuoden aikana kertynyt lisäpaino ei helpota asiaa ollenkaan, polvet kipeytyvät ja nivelet kipuilevat.

Sitäkin suurempi syy yrittää saada kiloja pois. En tietyllä tavalla tunne itseäni, että muka en jaksaisi juosta, että maha on tiellä istuessa (on ihan hirveä kokemus). Milloin tämä tapahtui? Taisi tapahtua samana vuonna kun aloitin opiskelun ja parisuhdekriisimme kärjistyi. Mitenkäs tästä eteenpäin?

Tottakai mä tiesin, että tämä opiskeluaika tulee olemaan tappoa treeneille, mutta ei sitä varmaan vaan halunnut uskoa kuinka hektistä välillä on. Mulla myöskään ei ole osunut aviomiestä, joka millään muotoa omaehtoisesti tukisi mun opiskeluhommaa, eli lähinnä kipuilee oman vapaudenkaipuunsa kanssa. Opiskelut on pakko pyörittää päiväsaikaan, illalla ei kukaan tarjoa että "mä menen lasten kanssa puistoon jotta sä voit lukea". Ja iltaisin sitten olen tietysti rakkaiden lasten seurana, nyt on miehellä ollu työmatkaa ja kaikenlaista.

Hurjalta tuntuua hu ajatus, että miten me selvitään ens syksynä kun mä oikeasti olen töissä. Kuka tekee lapsille ruoat ja huolehtii että arki sujuu, kun nytkin tuntuu etten millään saa kalenteriin laitettua kaikkia miljoonia asioita mitä koulusta, päiväkodista ja puistosta tulee. Ja millon mä ehdin liikkua??? Täytyy vaan luottaa ja uskoa, että asiat selkiytyy. On tuo lasten isäkin tämän vuoden puolella jonkun verran ryhdistäytynyt ja ottanut vastuuta, jospa se jatkuisi!

Mutta jotenkin sitä on selvitty taas yhdestä keväästä. Vähän on semmosta fiilistä nyt ollut, että mieli on levänneempi ja levollisempi. Jos sais tämän kuntoiluhommankin tähän yhdistettyä. Eli on hetkiä, kun tuntuu ihan siltä downshiftaamiselta. Istun terassilla kuuntelemassa lintujen laulua ja arvuuttelen että mikä lintu mikäkin oli.

Jos semmoisen mielen tyyneyden saisi pidettyä töissäkin, paikassa joka stressaa mut hetkessä loppuun todella surkean työn ja johtamisen kulttuurin sekä työntekijöiden puuttuvan motivaation vuoksi. Saisko? Vai pitäiskö tässä mennä vielä johonkin mindfullness-kurssille?

Vai riittääkö nämä pienet jutut, kasvimaa, perheen yhteinen partioharrastus....? Niitä hetkiä kun tuntuu, että kaikki on kohdallaan. Kun tippa jos toinenkin vierähti silmäkulmasta pojan marssiessa tuolla oman porukkansa kanssa. Ja saman koululaisen kaivautuminen kainaloon kotona.

Tyttökin oli kirjoittanut äitienpäiväkorttiin, että äiti on ihana kun se halailee mua (yleensä hän ei anna mun halailla).  Että jotain mä teen oikein.

Ja siis mä rakastan noita pikkuisia vaan niin paljon. Kaikessa maailmantuskassakin ne pelastaa mun päivän, kun pakottavat ajattelemaan jotain muuta kuin maapallon tulevaisuutta (joka tulee olemaan todella huono). Olen varmasti kyllä jonkunmoinen esimerkkikin, ehkä?

Sorry nyt taas maratonpostauksesta, viikot vierii niin nopeasti ja aika on ollut kortilla. Vielä tuonne juhannukseen asti on tämmöistä. Elämä taisi viedä voiton blogista, mutta koitan pitää tämän hengissä.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Ei mulla muuta

kuin, että tentti huomenna. Olen nyt kaks viikkoa tähän lukenut. Joka ikisen vapaahetken.


Kesäkuussa vielä yks kirjatentti ja yks kurssi esseenä/harkkatöinä. Sitten jään kesälomalle! Vihdoin! 36 opintopistettä on saldo, ei hullummin kotiäidiltä joka touhuaa kaikenlaisia vapaaehtoishommiakin tässä lomassa! Mutta aika paljon on siis opiskeltavaa edessä, ens talvena saatan maantiedon pakettiin ja sitten varmaan pitäisikin alkaa harkitsemaan maisteriohjelmaan hakemista vuoden päästä.