Pages

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Olla oma itsensä- how to be a body positive?

Monnatreenaa- blogissa oli otsikon asiasta kirjoitus ja keskiviikkona Inhimillinen tekijä- ohjelmassa puhuttiin siitä, että miksi naisen ulkonäkö on niin merkitsevä asia tässä yhteiskunnassa.

Kaksi haastateltavaa kertoivat pitkästä jojoilu-dieetti-historiastaan ja myös siitä, kun havahtuivat lopulta siihen, miten typerää ja tuhoisaa se oli. Ohjelmassa avattiin myös tyypillisiä "lihavalla ei ole itsekuria, miten se töissäkään pärjäisi", "lihavuus altistaa sairauksille ja rasittaa kansantaloutta", "lihava ei jaksa kävellä"- mantroja joista puhutaan paljon. Ja niistä kommenteista, mitä lihaville sanotaan. Aina vakio "sinulla on kauniit kasvot" tai "ole kiitollinen että edes joku huoli sinut".

Puhuttiin naistenlehdistä, jotka sisältävät jatkuvasti pinnallisia laihdutusvinkkejä ja lopulta myös siitä, mitä pitkän linjan jojoilu tekee elimistön hormonitoiminnalle ja energiatasapainolle.
Puhuttiin myös siitä, että suomessa laihtuminen ei ole tiedon puutteesta kiinni, itsekurilla saa aikaan lähinnä jojoilua ja pahimmassa tapauksessa syömishäiriön.

Että mistä se loppujen lopuksi on kiinni ja eikö voisi elää elämäänsä ilman laihduttamiskierrettä. Kuinka paljon siihen laihduttamiseen menee energiaa, sekä elimistön että ajatuksen tasolla. Oletko tyytyväinen 80-vuotiaana, että käytit puolet elämästäsi (jotkut enemmänkin koska laihduttaminen alkaa yhä nuorempana) laihduttamiseen, kalorien laskemiseen, itsevihaan joka kerta astuessa puntarille, makkaroita puristellessa?

Että mitä tämä fitness-kulttuuri antaa nuorille tytöille, jotka juuri aikuisiän kynnyksellä ihmettelevät omaa muuttuvaa vartaloaan. Entäpä some, instagram pyllistely ja muine kiiltokuvakuvineen?

Iso osa suomalaisista on ylipainoisia, joten jotain vikaa terveydenhuollossakin on, usein potilas tietää laihduttamisesta enemmän kuin sitä kehottava lääkäri. Puhuttiin myös siitä, että voiko lihava olla esimerkiksi jossain ammatissa yksinkertaisesti epäuskottava, kuten vaikkapa lääkärinä tai vaikkapa jumppamaikkana? Miten vaikea on saada oikeanlaista kunnollista apua lihavuuteen?

Kuinka moni tunnistaa olevansa tässä jojoilukierteessä ja ajattelevansa lihavista pahaa?

Olen jonkun verran seurannut Instagramissa amerikkalaisia "bodypositive"-liikkeen feministejä edustajia. Aluksi se oli lähinnä stalkkausta ja ihmettelyä, että miksi noin isot ihmiset (kyseiset naiset ovat todellakin isoja, ei mitään 70-80 kiloisia) pukeutuvat noin provosoivasti (siis vartalomyötäisiin ja paljastaviin vaatteisiin) ja miksi niiden täytyy nimenomaan tuoda esille ja esitellä kaikki makkarat ja selluliitit. Yleensähän lihava etsii "istuvia" ja "vartaloa imartelevia" vaatteita. Mietin jopa hiljaa päässäni, että miten noi kehtaa.

Sitten rupesin vasta lukemaan ja kuuntelemaan, mitä näillä naisilla on sanottavana. Kyse ei ole siitä, että jokaisen pitää lihava. Ei, kyse ei ole siitäkään, että lihava olisi jotenkin parempi tai tasa-arvoisempi. Kyse on eniten siitä, että ihmisellä on oikeus olla minkälainen haluaa ja se on jokaisen ikioma oikeus eikä kenenkään pidä sitä kiistää. Se on ihan perusoikeus myös pukeutua miten haluaa ja olla minkälainen haluaa. Lihava voi nauttia ruumistaan ja sen toiminnoista ihan yhtä lailla kuin laihakin. Lihava voi elää terveellistä ja hyvää elämää siinä kuin kuka tahansa muukin.

Nämä on tosi vaikeita asioita. Minunkin, pitkän linjan kroppaongelmaisena, on ollut vaikea hyväksyä itseäni ja tietyllä tavalla sen hyväksynnän työntäminen kaiken laihdutusjutun taakse piiloon, on tuonut kai jonkunlaista turvaakin. Kuten Inhimillisessä tekijässä puhunut sanoi, maailma on kaoottinen paikka ja usein oma kroppa on oikeastaan ainoa asia, mihin elämässä voi kunnolla vaikuttaa. Vanhemmuuttakin ohjelmassa sivuttiin ja siinä hyvä mieleeni jäänyt kommentti oli, että ei siitä ole mitään iloa miten opettaa lapselle tervettä ja hyvää itsetuntoa, jos itse kohtelee omaa itseänsä huonosti. Niin....

Mitä jos sitä vaan pyrkisi opettelemaan rakastamaan omaa itseään? Hoitaisi ne itsetuntoasiat, jotka siellä taustalla kuitenkin pyörii, pois ja hakisi apua niihin ongelmiin mihin laihdutus on johtanut?

Seuraavan kerran kirjoitan siitä, mihin se laihdutus ja jojoilu voi pahimmillaan johtaa.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Tässä on nyt niin monenlaista

Tuntuu, etten saa yhtään aikaiseksi kirjoitella tänne. Toisaalta ei ole paljoa kirjoitettavaa, väännän 10-12 sivun pituista esseetä tuulivoimasta, ja väsymys vaivaa koko ajan. Mielessä pyörii edellisen postauksen asiat ja vähän mietityttää myös töihin palaaminen ensi syksynä. Miten saan sovitettua työnteon, perheen ja opiskelun yhteen.

Sossuasiat on jotenkin edenneet. Mies kävi juttelemassa, mun vuoro on muutaman viikon päästä. Tänään kävin perheneuvolassa myös juttelemassa ja avautumassa, miten tästä pääsisi eteenpäin. Välillä on ihan pirteä ja toiveikas olo, mutta sitten taas lamaannun. Taisin olla todella uupunut vuodenvaihteessa, näin jälkeenpäin muistellen ihme, että jaksoin tallata eteenpäin. Tämä valitettavasti näkyi taas painossa joka napsahti pari kiloa ylöspäin.

Mutta se siitä, elämässä on nyt vähän muutakin. Pistin ruokavaliota taas parempaan kuosiin. Paastosokereita mittaillessa ei näyttänyt kovin hyvältä ja oli pakko tiputella niitä hiilareita pois. Entinen syömishäiriöinen saa olla kyllä todella tarkkana, että ei mene liiallisuuksiin. Nyt on sitten popsittu munia ja proteiinia ja jätetty pastat ja perunat lopullisesti pois. Mun puoli tuntia liikuntaa päivässä- tavoitteeni muuttui lennossa tuon urheilukellon myötä 100% aktiivisuus tavoitteeseen. Asetuksista laitoin vielä tavoitteeksi vähän normaalia aktiivisemman elämäntavan, joten kyllä siinä saa töitä tehdä että se tulee täyteen. Eikä aina tulekaan.

Kotona olen tanssahdellut ja vähän olen funtsinut, että hommaisin body pump- tankosetin tänne kotiin. Mulla on yks vanha painotankosetti, mökillä varastossa, mutta siinä  kierrelukot ja tosi hankala käyttää. Tuliskohan sitä pumppailtua kotona? Kuntosalille ei tahdo millään enää ehtiä, senverran haastavaksi on menneet aikataulut. Lapset saisin luovutettua isälleen joskus 18-19 välillä useimpina viikonpäivinä, enkä sen jälkeen vaan enää jaksa.  Tietysti olisi vaihtoehto ostaa jäsenyys lapsiparkilliselle salille, mutta sinne on yli 10 km ajomatkaa eikä siinä ole mitään järkeä.

Tuossa tuli 40 täyteen kuukausi sitten, sekin pisti miettimään monia asioita. Että mun elämäni tässä alkaa olemaan yli puolenvälin. Siihen kun yhdistää vähän ympäristöasioita ja maantieteellisiä juttuja niin saattaapa potea välillä melkoista maailmantuskaa. Jos olisin ollut näin avartunut parikymppisenä, musta olisi tullut varmaan kovan linjan ympäristöaktivisti. Nyt lähinnä  väsynyt perheenäiti, joka murehtii vähän välia maailman asioita. Tieto lisää tuskaa - toteutuu konkreettisesti jos opiskelee ympäristötiedettä. Mutta silti suosittelen opiskelemaan, on näin aikuisiällä todella antoisaa ja aivot saa hyvää aktiivisuutta!

Pari viikkoa sitten alkoi taas jazz-tanssi pitkäksi venyneen joulutauon jälkeen (oikeasti opettaja oli jossain etelä-amerikassa reppureissaamassa...) ja voi että kun nautin siitä! Nyt me ruvettiin tekemään ihan erillaista loppusarjaa, mitä viime syksynä ja siihen kuuluu myös useita liikkeitä lattiatasossa ja ylösnousuja. Eilen huomasin, että pääsen melkein jo ylös vatsalihasten voimilla ilman pissavahinkoja (kolmen synnytyksen jälkeen voi käydä niinkin...) eli pientä toipumista on jo tapahtunut. Ja siis se oli vaan niin hienoa, tykkäsin tosi paljon!! Kotona olen zumbaillut välillä ja kuunnellut Marc Anthonyä, joka saa jalat vispaamaan!

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Vanhemmuudesta

Mä pyörittelen koko ajan päässäni sitä hormonihäitsijä-teemaa blogiin. Tässä vaan kävi niin, että lomamatkan jälkeen päätin osallistua Maantieteen Klimatologian tenttiin 8-9.3 ja siihen on ihan hirvittävä duuni. Luulin että nämä Maantieteen kurssit olisi samanlaista itsepuurtamista ja esseitä, mutta ei. Nämähän on tenttejä eli joudun kohtaamaan nyt ihan uudenlaisen opiskelutavan! Tentin jälkeen olisi tarkoitus tehdä vielä 15.3 Maailman ympäristöongelmien kirjatentti, mutta alkaa ehkä vähän usko tässä nyt ropista...

Ajattelin kuitenkin pikkuisen kirjoittaa Vanhemmuudesta teille, että vähän saisin ajatuksia pois välillä opiskelustakin.

Siitä miten vaikeaa se aina ajoittain on, ja miten tärkeää on, että perheen vanhemmat keskenään ovat samalla puolella.

Meillä kun siis varmaan moni pitkään mua seuranneista lukijoista tietää, asia ei todellakaan ole niin. Isän kanssa on (valitettavasti) alusta asti ollut aivan erilaiset kasvatuskäsitykset, jotka ovat sotkeneet perusarkeamme tosi paljon.

Minulla surkean lapsuuden omaavana ei ollut mitään käsitystä perhe-elämästä ja paljon olen hakenut apua niin ammattilaisilta, netistä kuin ihan vertaistukena eli ystäviltä. On paljon keskusteltu siitä,  kun en ole tiennyt, että mikä on normaalia ja mikä ei. Eräs ystävä juuri tuossa sanoikin, että olen kuulemma hänen mielestään jossain vaiheessa mennyt liikaa "toisten ohjeiden ja suositusten" mukaan enkä ole osannut soveltaaa. Myönsin asian.

Tämä on johtanut aikamoisiin ristiriitoihin tietysti lasten isän kanssa. Erityisesti esikoisen ollessa pieni pidin tiukkaa linjaa. Lasten ja ajan myötä aloin höllätä ja löysätä. Ongelma oli oikeastaan siinä, että lasten isä ei koskaan tullut vastaan, ei ikäänkuin kehittynyt vanhempana oikeastaan mihinkään. Ja monet mun jutuista (rutiinit, makean syömisen kontrolloiminen, lasten huomioiminen) on oikeasti ihan fiksuja joihin kannattaa kiinnittää huomiota.

Asiaa ei ole helpottanut 5 vuotta kestäneet rakennusprojektimme, jolloin päävastuu lapsista oli minulla ja isä sai ikäänkuin ulospääsyn meidän perheestä. Nyt kun ne on ohi ja olemme joutuneet elämään taas tiiviimpänä perheenä, ristiriidat on isoja. Niin meidän aikuisten kesken (saa nähdä mihin se vielä johtaa), kun myös isän ja lasten kesken. Ja ihan varmasti olen itsekin vaikuttanut perheemme dynamiikkaan pitämällä isän joistain asioista ulkona näiden erimielisyyksien vuoksi.

Johdattelen asiaa... Mutta siis. Tämä johti lopulta siihen, että esikoisemme joka on siis nyt koululainen, on ollut  niin ikänsä puolesta kuin myös perheemme muiden ristiriitojen vuoksi, erittäin vaikea. Enkä puhu nyt sisarusten välisestä tappelusta, vaan muusta käytöksestä.

Puhutaan nyt vaikkapa nukkumaanmenosta tai siskon synttäreistä. Jännitys ja muut tunteet valtaavat hänet niin, että on täysin mahdoton ja hallitsematon. Siskon synttäreillä sai kauhean huutorimpuilukohtauksen ja vieraat katsoivat silmät pyöreänä kun kannoin hänet lopulta huoneeseen. Siis MIKÄÄN puhe tai rauhoittelu ei tehonnut, kun ei vaan halunnut/kyennyt kuuntelemaan.

Tottakai meillä aina puhumalla ensin yritetään selvittää asiat, synttäreitä ennenkin. Käymällä tilanteita läpi etukäteen, sopimalla etukäteen ja siis... no tosi monia keinoja aina yritän. Mutta ilmeisesti jännitys ja jotkut tunteet kun vievät vallan, niin jäbästä tulee ihan mahdoton. Ja on iso poika jo, ei 25 kiloa enää kanneta samalla tavalla kuin kiukuttelevaa taaperoa. Niin ja koulussa käyttäytyy melko hyvin, ei siellä tämmöistä ole. Kavereiden kanssa vasta harjoitellaan yhteistoimintaa, eli kiukkupurkauksia kyllä tulee. Poika on samaan aikaan reipas ja arka. Kovin näpsäkkä on suustaan, mutta jos pitäisi tikkari hakea ärrältä niin että äiti on 5 metrin päässä, se ei onnistu kun taas 5v siskolta se onnistuu. Nekin on haastavia tilanteita, kun aina en voi kädestä pitää.

Joskus asiat toimii paremmin, kun on vain yksi vanhempi ja siitä päättelen, että ehkä lapsi on myös vaistonnut meidän vanhempien väliset ongelmat. Ja siis vielä, olen hakenut pojan käytökseen monta kertaa apua, ja olen taas hakenut perheneuvolasta apua jonne menemme maaliskuussa (toki pojan ja lasten isän käytöstä siellä puidaan koska eniten hän temppuilee nyt isälleen), on ollut perhetyöntekijää ja vaikka mitä.

Kuka muistaa viime tammikuun täällä blogissani? Kun vauvan (10kk) jalka murtui siskon häntä kantaessa ja kaatuessa vahingossa päälle. Ja mitä siitä seurasi. Mikä lopulta päättyi onnellisesti. Mutta oli hirveä hirveä pitkä painajainen.

No sälli taas tavalleen uskollisena kieltäytyi kaikista iltapuuhista ja isänsä sitten työnsi liukuvaa lattiaa pitkin hänet pesulle kuitenkaan satuttamatta, mutta rimpuilu (ja samalla siskon lyöntiyritys kiukkupäissään) aiheutti sen, että poika teloi itsensä. Ja tottakai meni sitten esittelemään jäljet kouluun (ei ollut mitään semmoista että olisi pitänyt viedä lääkäriin) saatesanoin "isi potki" josta opettaja sitten päätti huolen vuoksi tehdä ilmoituksen. Olen tässä nyt pari päivää ollut taas ihan tolaltani, nyt pikkuhiljaa pää alkaa selvitä ja tässä kirjoittelen.

Tähän liittyy nyt monenlaisia asioita. Ilmeisesti monilapsisessa perheessä monet näistä on ihan tuttujakin ja sukulaiset jaksaa tsempata mua aina että lasten isäkin oli lapsena ihan "kamala". On siis kamala myös mummolassa yms. jos sille päälle sattuu.

Mutta kuitenkin kyseessä on pieni poika. Olen kyllä lukenut, mitä tuonikäisen päässä tapahtuu. Yritän sopeuttaa itseäni siihen, että samalla on pieni ja samalla on iso. Isona haluaa päättää isoista asioista ja pienenä haluaa hirveästi huomiota ja läheisyyttä (mun kainaloa). Hakee hyväksyntää niin vanhemmilta, opettajilta kuin kavereiltakin.

Ja vanhemman tehtävänä on olla siinä kiinteänä tukitolppana, puskutraktorina ja lähellä ottamassa ne tunteenpurkaukset vastaan. Silloin kun on itse levännyt, voi hyvin  ja perheessä ei ole ristiriitoja, sitä jaksaa paljon paremmin olla se turvallinen ja luotettava vanhempi. Mutta jos vanhemmalla itsellään on stressiä ja vaikeuksia, niin omakin käytös on aika aaltoilevaa. Jonain toisena päivänä jaksaa paljon paremmin, toisena päivänä huutaa lapselle omaa väsymystään.

Tottakai pitää olla armollinen itselleen. Ja pitää (pitäisi) saada olla palautumis ja rentoutumisaikaa myös vanhemmalla.

Minulla nyt on ollut se tilanne jo pitkään, ,melkein koko viime vuoden, että miehen väsymyksen,40-kriisin vuoksi olen pitänyt lapsia hyvin paljon ja antanut hänelle toipumisaikaa/omaa aikaa ikäänkuin syöden omia varastojani. Syksyllä iski sitten suuri kriisi, kun itse väsähdin ja ruvettiin pohtimaan ylipäätänsä perheen tulevaisuutta. Eli samaan aikaan pidät lankoja käsissä, yrität huolehtia että perhe pysyy kasassa ja olet äiti lapsillesi. Ai niin, ja opiskelet, mun pitkän tähtäimen haave joka ei voinut enää viivästyä useastakin syystä. Ja kuntoilet ja syöt terveellisesti!

Joskus en vaan jaksa. Olen ihan hirveä äiti. Jos lapsi/lapset osuu kiukuttelemaan semmoisena hetkenä, kun olen itse ihan rikki, kiroilen kuin merimies ja huudan niin, että varmaan kuuluu naapuriin vaikka omakotitalossa asumme. Se raivo on hetkellisesti ihan järjetön, tekee mieli hakata omaa päätä seinään. Lapset lähtee vauhdilla omiin huoneisiin rauhoittumaan, jos ovat tapelleet ja huutaneet. Siinä sitten ollaan. Lapset kirkuu huoneissaan ja äiti ihmettelee, että kuinka siinä taas näin kävi. Onneksi olen fiksu äiti ja rauhoituttuani otan lapset kainaloon, pyydän anteeksi ja kerron että äitillä meni hermot.

Tämä saattaa kuullostaa aika tutulle. Ainakin ystävien kanssa jutellessa joissain perheissä tätä ääntä käytetään paljon enemmän. En tiedä onko huutaminen periytyvää, mutta itse ainakin näen asialla suoran yhteyden omaan tyytyömättömyyteen ja väsymykseen. Hyvinä levättyinä päivinä olen kuin itse muumimamma.

Vanhemmuus on myös jatkuvaa syyllisyyttä. Joko kannat syyllisyyttä imetyksestä, lasten harrastusten määrästä, lasten kiukuttelusta, omasta käytöksestä, työssäkäymisestä/käymättömyydestä, läsnäoloajasta, you name it. Vertaistuki eli ystävät on tässä ihan ehdoton ja suuri apu. Netin palstat taas ovat ihan todella paha juttu. Tällä hetkellä koen syyllisyyttä tosi monesta asiasta: niin meidän perheen tilanteesta, kuin myös siitä etten ole jaksanut olla tarpeeksi kärsivällinen ja rauhallinen äiti, mutta myös siitä, että en ole pystynyt menemään isän ja pojan väliin konfliktitilanteissa ohjaamaan ja puuttumaan. Ja se tässä lasu-asiassa nyt kirpasee. Olisin voinut vaikuttaa etukäteen, vai olisinko?

Oikeasti,positiivisesta näkökulmasta, asiat ovat edenneet pikkuhiljaa. Olen saanut kasvatusapua ja olin menossa hakemaan sitä lisää. Mulla on hyviä ystäviä ja perhetilannekin ehkä oli paranemaan päin. Opinnotkin on edenneet. Pojan kanssa on hyvät ja luottamukselliset välit ja olen yrittänyt kovasti tehdä töitä, että hän saisi uusia kavereita ja pärjäisi koulussa.

Meillä on nyt kuitenkin edessä taas tapaamisia sossujen kanssa. Olen ulkoistanut tällä kertaa itseni niistä, mies saa asian hoitaa koska on siinä asianosainen, minä olin toisessa huoneessa kokonaan opiskelemassa. Taas meidän perheen asioida puidaan. Ja miehen kommenteista päätellen, on parempiki että pysyn pois koska olen taas monesta asiasta eri mieltä. Kertokoot ne tädit hänelle, mun puheita ei ole tähänkään mennessä uskottu.

Tietyllä tavalla olen oikeastaan hyvilläni, että tähän tilanteeseen puuttui nyt joku ulkopuolinen, koska ehkä nyt sitä apua voidaan saada vielä paremmin. Itse olen edelleen menossa sinne perheneuvolaan itsekseni puimaan näitä asioita ja erityisesti mun omaa jaksamista ja pärjäämistä.

Summa summarum: vanhemmuus on todella monimutkaista. Älkää ihmetelkö, blogin hiljaisuutta, tosiaan isoja asioita on tässä vuoden vaihteessa ja ennenkin sitä ollut pinnalla. Toivoisin kovasti, että tästä elämä piristyisi ja saisimme taas hyvän vaihteen päälle eteenpäin ja saisimme apua tosiaan näihin ongelmiin esikoisen kanssa. Mulla on tosi iso into saada liikuntaa lisättyä, tänään alkaisi jazz-tanssikin. Ja ruokahommat menee vaihtelevasti, ennenkaikkea kuitenkin nyt huolehdin perheestäni. Turvaverkkoja meillä ei oikein enää ole, ehkä saadaan apua siihenkin. Mutta tämmöinen mörkö täällä taustalla on, joka on nyt selkeästi vaikuttanut tähän mun bloggaukseen. Tässä on kyllä edessä se tie, että monta asiaa pitää selvittää, ennenkuin olen vapaammalla ja huolettomammalla mielellä.

Pari päivää meni tosiaan ihan poissa tolaltani, nyt alkaa helpottaa. Mun pari tärkeää ystävää jaksoi vastailla tekstiviesteihin ja pitää mut pinnalla, kiitos teille rakkaat <3 taapero eräsi joten kiitos jos jaksoit lukea!