Pages

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Tiukka viikko takana

Huh huh, jalat on niin poikki etten jaksa enää seisoa. Silmät vähän väkisillä painuu kiinni, mutta yritän nyt kuitenkin tänne vähän raapustella!

Kuten Heiaheian kuvasta näkyy, olen liikkunut tosi paljon tämän viikon aikana, olisko tuossa nyt 5,5 tuntia aktiivista liikuntaa. Siihen päälle sitten jonkun verran normaalia arkiliikuntaa.

Viime viikolla tein myös aivan valtavan työn ja sain ympäristöoikeuden kurssin harkkatehtävistä kaikki yhtä lukuunottamatta valmiiksi. Se tuntui tosi ylivoimaiselta, mutta niin se vaan siitä eteni kun pääsin alkuun. Huomenna sitten teen sen viimeisenkin tehtävän loppuun. Pitkin viikkoa on mielialat heilahdelleet laidasta laitaan. Tapasin yhtä ystävää ja se piristi niin paljon, että innostuin jopa kodinsisustusprojektiin (näette sitten tai käykää instagramin storiesista katsomassa). Sitten kai väsähdin jossain välissä viikkoa ja kun nämä kotiasiat on mitä on, niin ei sitä aina oikein jaksakaan yrittää. Kaikki lapsiin liittyvät narut on mun käsissä ja välillä sitten unohtelen asioita josta tulee vähän huono omatunto.

Loppuviikosta oli perhekahvilassa Halloween-bileet ja vaikka kuinka sitä hommaa rakastankin, niin kyllä se päivä ja edellinen ilta tarjottavien valmisteluineen vei kyllä kaikki mehut.

Pikkuhiljaa rupean jäämään siitä hommasta pois. Pakko keskittyä keväällä entistä enemmän opiskeluun. Tykkään paljon olla lasten parissa, mutta koska omat alkaa kohta olemaan liian isoja niin parempi antaa tilaa muille. Toki vapaaehtoiset on kiven takana, mutta täytyy yrittää etsiä lisää kiinnostuneita.

Ja on paljon muuta sitten, esikoisen partiohommat ja lasten jalkapallojutut nyt ainakin.

 

 

 

Lupasin näitä ruokakuvia pitkästä aikaa. Kävi sitten niin, että unohtui koko syömiset moneksi päiväksi ja loppuviikosta mies kanto säkkikaupalla irtokarkkeja ja munkkeja kotiin. Oli täysi työ selvitä siitä, ettei kaikkea kaada kupuun. Siis voitteko kuvitella, varmaan pari kiloa irtoakarkkia se raahas kotiin...aivan käsittämätöntä. Siinä saa pitää palopuhetta, ettei anna lapsille!

Meni joo hermo. Mutta eiköhän tämä taas tästä.

Nyt tuntuu vahvasti siltä, että mä en tule koskaan saamaan tuota miestä ruotuun. Niin se vain on. Vaikka kuinka sovitaan, että karkit syödään töissä, ei se sitä sopimusta pidä ollenkaan. Ja jos pitää niin kantaa muita herkkuja. Mä en oikeastaan tiedä, miksi se tekee noin. Enkä ole saanut vastaustakaan oikein, ilmeisesti omat mieliot menee vaan kaiken muun edelle ja ei riitä mässytys töissä vaan pitää kotosallakin tosiaan jatkuvasti herkutella. Jännä juttu, mulle vaan tuhoisa. Pitkään olin ilman irtiksiä, mutta nyt tänä syksynä on tosi haasteellista, väsymykseen ja apeaan mieleen on sokeri ainoa mikä auttaa.

Mutta, paras herkku koskaan on itsetehty. Neiti teki itse oman nimpparikakun ja kutsuttiin sukulaisia sitä syömäänkin.

Näissä jutuissa mä en nipota, musta tämä on ihanaa. Touhuta ja tehdä itse.

Ja tämä tyttö ansaitsee kyllä syödä kakkua. Niin ahkerasti hän liikkuu ja touhuaa. Kolme liikuntaharrastusta viikossa plus päälle liikuntaleikkikerho kaks kertaa, ikinä ei valita, menee innolla ja yrittää parhaansa.

Olen niin ylpeä<3

Vaikka lasten kasvatus on vaikeaa ja odotan kauhulla tyttöjen murrosikää, niin toisaalta se on ihan järjettömän antoisaa. Meillä on ihania hellyyden hetkiä, kun isommatkin tulee syliin halimaan, ja saavatkin tulla. Aina.

Aamupaloihin on palannut kananmunat. Nyt vaan kävi niin, etä friidat pääsi loppumaan ja olen pulassa, meillä kun ei oikein lapsillekaan enää muut munat kelpaa.

Kieltämättä kananmunalla pääsee pitkälle, mutta ehkä ihan vähän on kyllästymistä ilmassa. Kokeilin rahkaa, vatsa ei kestänyt yhtään. Eli pakko vaan munia sitten mussuttaa.

Ja onhan se tosi helppo tehdä. Usein likallekin teen lounaaksi munakkaan leivän kanssa ja lautaselle vihanneksia. En aina jaksa meille kolmelle tehdä kunnon ruokaa vaan se odottaa kun isoveli tulee kotiin.

 

 

Minäkin hairahduin muumimukeihin. Löysin tosi hyvää inkiväärisitruunateetä jostain kaupasta (seuraan yhtä amerikkalaista playinghousewholetime bloggaria instassa ja hän tämän vinkkasi), jota usein juon aamuisin. Muumimukista. Kuka arvaa, miksi juuri tämä muki on mulle rakas?

Niin no kyllähän mä ehkä vähän näen itseni tuossa. Jos olisin saanut lapset aikaisemmin ja minulla olisi suurperhemyönteisempi mies, niin luulenpa että olisi isompi katras mulla tässä helmoissa. Ison perheen kanssa on vaan se, että molempien vanhempien pitää sitoutua kunnolla lapsiin ja perhe-elämään. Ja vanhempien sitoutua toisinsakin aivan eri tavalla.

Ja kyllähän mulla aika monta vuotta oli tuo nutturakin:-)

Ja tuo tee, se on tosi tosi voimakasta, mutta tosi hyvää! Monesti juon sen aamulla jo ennen aamupalaakin. Tiedättekö sen hetken kun on hiljaista ennen lasten heräämistä:)

 

 

 

 

Tuossa mun murmeli on kentällä. Ihan mieletön <3 <3

Tulen niin hyvälle tuulelle tästä jalkapallohommasta, että itsekin tekisi mieli kokeilla. Mutta sitä ennen mun on laihdutettava. Ja paljon. Nyt olen tajunnut yhtäkkiä, että lihavuus oikeasti ekaa kertaa elämässä rajoittaa mua. Jotkut tanssiliikkeet on vaikeita kun on liian paksut jalat. Venyttely on vaikeaa kun on maha tiellä. Ja hengästyn, tosi helposti, veikkaan että ylipainolla on siihenkin iso merkitys.

Tietyllä tavalla mulla on hirveä sisu yrittää ja taas välillä tekisi mieli luovuttaa koko asia. Kuten ekasta kuvasta näkee, liikun kohtuullisesti, mutta se syöminen. Voi kun mä voisin täysin päättää itse, mitä kotiin ostetaan. Ne karkkipussit on vaan liian suuri haaste minulle. Välillä heitän ne jopa roskiin (siis miehen ostamat) kun suututtaa niin.

Mutta tämä syksy, ja tämä masennus. Kun on niin paljon hetkiä, jolloin tuntuu, etten vaan selviä. Ahdistavat ajatukset velloo päässä, katselen Oikotieltä itselleni ja lapsille asuntoa. Sitten taas tulee joku hyvä juttu, kiva keskustelu kaverin kanssa tai lasten peli, ja on taas hetken aikaa hyvä fiilis. Hyvää fiilistä ei tule siis parisuhteesta tai mistään kommunikoimisesta kotona ja olen pikkuhiljaa vähentänyt tietoisesti omista asioista puhumista. Rämmin eteenpäin ja odottelen taas ensi kevättä. Aina nämä syksyt on olleet yhtä vaikeita.

Olen arvioinut, että 20 kiloa olisi se määrä painoa, mikä pitäisi ehdottomasti saada pois. Painan nyt enemmän kuin koskaan (paitsi raskaana), talonremppaprojekti stresseineen toi mulle melkein 10 kiloa viimeisen raskauden jälkeen ja se on ihan hirveä määrä. Tietoa ja osaamista olisi, mutta pitäisi jostain saada vaan voimaa ja jaksamista pistää vihdoin ne syömiset ruotuun. Tein jo jonkunlaisen alustavan rukavaliosuunnitelmankin fitfarmiin pohjautuen, mutta sen noudattaminen on vaikeaa. Tai lähinnä se, että muistan syödä tarpeeksi ja toisaalta se, että jaksan niitä kasviksia itselleni valmistaa. Kun saisi jostain sen innon, mikä oli keväällä ja alkukesästä.

Mutta on mulla vakaa aikomus päästä taas elämänsyrjään kiinni, vaikka se vaatisi isoja muutoksia elämässä niin kai se oma terveys on kuitenkin tärkeintä. Työstän tätä nyt koko ajan päässäni, jossain vaiheessa varmasti löytyy joku hyvä ratkaisu tähän jos en yksin jatka ja tarvitsen ehdottomasti jonkun tähän rinnalle tsemppaamaan.

Nyt sitten Saara Aaltoa tsemppaamaan, monen muun suomalaisen tavoin jännitän hänen puolestaan ihan tosi paljon! Niin ja psst... Instagram storiesista iiris_jss. Mielestäni olen saanut ihan hyviäkin pätkiä sinne, mutta jos mua ei jakseta seurata niin en mä sitten niitä kyllä jatkossa enää tee. Itse olen ihan koukussa sinne ja snapchattiinkin, moni blogi jäänyt ihan paitsioon sen vuoksi kun kivampi seurata bloggaajan elämää ikäänkuin livenä!

 

maanantai 24. lokakuuta 2016

Syksyn pimeys

Pahoittelen aluksi heti kahta asiaa. Kuvia ei ole koska kännykkäni on huollossa, eli tämän uuden iPhonen akku tyhjenee hetkessä joten se lähti huoltoon ja saamallani varapuhelimella en osaa ottaa kuvia. Toinen juttu on se, että treenipostauksia on vähemmän. Liikunta kulkee tässä mukana, mutta arki on tällä hetkiä an tajuttoman hektistä ja rimpuilevaa joten en oikein ole pystynyt keskittymään niihin treenijuttuihin. Mutta siis treenailen kyllä, salilla sen 1-2 kertaa viikossa plus tanssit ja pilatekset. Tällä hetkellä ei oikein aika tahdo riittää edes vaunulenkeille, mutta tilanne toivottavasti muuttuu vuoden alusta kun vanhempi tyttö menee päiväkotiin.

Meillä on siis tosiaan se tilanne nyt päällä, että lasten puistoilujen ja muiden asioiden vuoksi on tosi rikkonaisesta arkea ja yritän jokaisen pienen hetkenkin käyttää opintoihin, jotka juuri nyt etenevät mielestäni vähän liian hitaasti. Samaan aikaan syksyn pimeys pamahti päälle ja mä jotenkin romahdin (tai ehkä väsähtäminen on oikeampi termi) aika radikaalisti. Ainahan mä olen syysmelankolisti ollut ja reagoinut pimeyteen, mutta tämä iski aivan puun takaa ja kunnolla kerralla. Kaikki perusoireet, väsymys, uniongelmat, surumielisyys, lyhytpinnaisuus ja ärtyneisyys, huono muisti. Rämmin nyt menemään ja otin taas möllereitä käyttöön ja kaivan kirkasvalolampun jostain esiin. Lääkärissähän mä kävin ja olen menossa nyt verikokeisiin, sydänkäyrään ja keuhkokuviin. Lääkäri oli sitä mieltä tästä mun oikean puolen tiukkuudesta ja siihen liittyvästä hengittämisen vaikeudesta, että olisi syytä kuvata myös keuhkot.

En ole paljoa oikein ehtinyt ystäviäkään tavata, vaikka ehkä juuri tässä tilanteessa olis syytä. Toisaalta eipä ole yhtydenottoja sieltäkään päin juuri ollut. Toisaalta opiskelu on nyt ykkösprioriteetilla just näiden aikatauluongelmien kanssa. Ja tässä on pari teatterireissua tulossa ystävien kanssa. Yksi ystävä löytyikin uudestaan, semmoinen jonka kanssa tiet oli vähän erkaantunetkin. Joskus vaan jonkun kanssa synkkaa niin täysillä, kannattaa pitää silloin kiinni!

Koska meidän epäsäännöllinen arki tämän puistomuutoksen myötä on osoittautunut sietämättömäksi, tytöllä on päikkypaikka haussa tammikuusta. Ja hei, onhan hän sitten jo 5-vuotias. Tällä hetkellä harjoittele lukemaan, joten varmasti pärjää päiväkodissa hyvin, itsekin jo valittaa kotipäitinä kuinka tylsää on. Tämä tarkoittaa minulle enemmän aikaa opiskeluun. Nuorempi jää vielä kotiin, mutta koska hän nukkuu päiväunet iltapäivällä ja käy puistossa sitten aamupäivällä, niin mulle jää aikaa ihan eri tavalla keskittyä opiskeluun. Pian pitääkin päättää, mitä opiskelen kevään. Mulla on pyhä tarkoitus saada nämä perusopinnot vuoden loppuun mennessä valmiiksi. Nyt on viittävaille 14op suoritettu 25op:sta eli varmaan koko joulu menee kirjoittaessa.

Mutta tämmöistä tämä on, vaihtelevaa. Toisena päivänä jaksan vaikka mitä ja toisena päivänä haluaisin vaan nukkua. Lisää viherjuomia ja lisäravinteita naamaan, ulkoilua ja valohoitoa. Herätän bloginkin kunnolla henkiin kun itse nousen tästä suosta ylös.

maanantai 17. lokakuuta 2016

jalkatreeni maanantaille

Kun puhutaan surkeasta painonhallinnasta, enkä mä ehdi/jaksa edes syöttää ruokia laskureihin, niin päätin kokeilla kuvata mun syömiset. Teen aina yhdestä päivästä kollaasin, saatte sitten arvostella:)
Mutta tämän päivän saldo oli aika ärhäkkä jalkatreeni. Olin eilisen jäljiltä aika jumissa ja kipeä (seisoin siis purjeveneessä 5 tuntia putkeen) ja hieman epävarma edes, että jaksanko liikkua. Onneks sain potkun persuuksiin ja lähdin salille likan akrobatiatunnin ajaksi.

Ajattelin, että katson sitten salilla miten on tilaa ja päätän sen mukaan treenin. Tänään vapaapainopuolella olikin hyvin tilaa ja aloitin prässäämällä 100 kilolla (tää on tämmönen pystyprässi eli 100 kiloa on jo kohtalaisesti). Tein välissä askelkyykkyjä pelkän tangon kanssa ja prässiä painoja vähentäen kunnes tuntui, että kelkka tipahtaa pian päälle. Siitä siirryin sitten takareisiä pumppailemaan.
Taas pikkuhiljaa painoja nostaen ja lopulta vähentäen. Tämän jälkeen tein seuraavaa laitetta odottaessa niitä loitontajia (se naisten kehuttu "lehtienlukulaite") ja viimeisenä sitten etureidet laitteessa. Tekemättä jäi maastavedot ja pohkeet, pakarapotku olisi voinut olla tehokkaampi myös mutten halunnut mennä varailemaan taljaa itselleni tänään.

Saa nähdä pääsenkö huomenna sängystä ylös. Vasemmassa polvessa oli myös vähän kipuilua.

Kotiintullessa odotti mukava yllätys. Esikoinen oli kastellut puutarhaletkulla kaverinsa läpimäräksi (niiden ei edes pitänyt olla meillä). Taas tuntui siltä, että lasta ei hetkeksikään voi jättää eikä luottaa toiseen. Ja pojalla on just nyt tämä "esitän kovista kavereiden edessä ja kaikki mitä äiti sanoo on joko ihan sama tai heko heko, en ainakaan tottele". Juu että vähän joudun nyt pohdiskelemaan seuraavia peliliikkeitä... mutta treeni oli hyvä alku viikolle!

perjantai 14. lokakuuta 2016

Hyvä vai paha vanhempi, kun lasten liikunta- ja ruokailutottumuksista puhutaan

Tämä kuva on meidän perheen leffaillasta. Aina ei mennä näin, mutta edes joskus..Otsikon ajatus on pyörinyt ajatuksissani jo pidempään, oikeastaan siitä asti kun kirjoitin tänne postauksen positiivisuudesta. Mutta en ole saanut puettua ajatuksia sanoiksi. Äsken luin erään seuraamani bloggarin vanhaa (aika rasistista) kirjoitusta lihavista aikuisista ja lihavista lapsista. Linkki tässä, psst. älä lue jos vähänkin tiedät provosoituvasi.

Kuten kaikki lukijat varmaan jo tietää, meidän perheessä on suuri ongelma lasten syöminen. Iso ongelma on se, että ne ei syö mitään (on tosi pieniä ja laihoja) ja toinen ongelma on lasten isän ja hänen sukulaisten ruokailutottumukset. Nyt tilanne on taas vähän päässyt lapasesta ja mun on varmaan reagoitava jotenkin. Vai miltä kuullostaa, että lapset syö 3-4 kertaa viikossa (ei nyt joka viikko, mutta pahimmillaan) pikaruokaa tai tänään mummolla hoidossa ollut esikoinen oli saanut ruoaksi hampurilaisaterian lounaaksi ja pizzaa päivälliseksi? Nyt siis joka ikinen kerta kun lapset menee sinne tai kun ne pääsee isänsä kanssa ostoksille (ilman mua), saldo on pikaruokaa plus päälle munkkeja ja muuta makeaa. Ja kun en malta oikein kieltääkään lapsia menemästä koska mummi ja pappa ja koska äidin oma hetki. Jep. Nyt ne on pieniä ja laihoja, mutta valitettavasti alipaino ei takaa tervettä lasta ja tuolla ruokavaliolla kohta näkyy veriarvoissakin. Mun mielestä usea kerta viikossa ei ole "silloin tällöin" tai "kohtuudella". Samat isovanhemmat syöttävät myös 1,5 vuotiaalle daim-keksejä ja suklaamunia. Arvatkaa kaks kertaa kielsinkö sen. No mutta siis, asiasta kukkaruukkuun. Miehen suvussa ei siis ole varsinaista lihavuutta, mutta elintasosairaudet näkyy varsinkin miehillä jenkkakahvoina ja muina naismaisina muotoina. Oletettavasti tämä geeni siirtynee myös lapsille, elleivät ole mun komeaa geeniperimää saaneet ja liho tasaisesti joka puolelta. Lohdutonta? Ehkä ei sittenkään...

Anyway, provosoiduin tuosta yllämainitusta kirjoituksesta koska siinä syyllistettiin lihavia aikuisia, vanhempia ja jopa lapsia. Olen omien kokemusten perusteella aika lailla eri mieltä. Tottakai ääripäitäkin on, eli lihavia aikuisia jotka syöttävät lapsille pullamössöä ja sokeria, mutta pääsääntöisesti näen normaalin kokoisia aikuisia joilla on kaiken kokoisia lapsia. Tai lihavia aikuisia, joilla kaiken kokoisia lapsia. Mun lasten kavereitakin on vaikka minkä kokoisia, rotevia kovakuntoisia jalkapallonpelaajia tai tanssijoita, pitkiä, pätkiä, laihoja hyvä- ja huonokuntoisia (oma poika taitaa olla aika huonokuntoinen). Jokainen meistä vanhemmista miettii varmasti, mitä olis lapselleen parasta. Jos joka viidennes koululainen on ylipainoinen, ei sekään vielä kerro mitään. Jos on niin ylipainoinen, että se haittaa elämää, siihen pitää tottakai puuttua. Totuus on kuitenkin se, että lapset on erilaisia. Jokaisesta ei mitenkään voi tulla jalkapallotähteä, kilpauimaria tai ballerinaa. Toisia ne asiat ei vaan kiinnosta. Toisia ei kiinnosta mikään hikiliikunta. Se on elämää ja valintoja. Jos joku ulkopuolinen ahdistuu toisen ulkonäöstä tai lapsen ulkonäöstä, on hyvä syy katsoa peiliin.

Liityin jo ajat sitten fb:ssä Jenny ja läskimyytinmurtajat- ryhmään ja törmäsin ihmetyksekseni siihen, että minä en olekaan yksi niistä harvoista aikuisista joiden lihavuus juontaa lapsuudessa oman vanhemman mitätöimiseen ja sekä oman, että lapsen (eli mun) painontarkkailuun. Samoin jo lapsesta asti sain kuulla sitä, kuinka oma äitini arvioi muita ihmisiä ulkonäön perusteella, juuri kun tuo linkkaamani bloggari tuossa kirjoituksessa, eikä sekään ole ainutlaatuista ollenkaan vaan aika yleistäkin lihavien keskuudessa. Ja tottakai kotona arvioitiin ja ihmeteltiin kovaan ääneen, että eikö nuokaan nyt ymmärrä että mihin se lihavuus johtaa, sitähän ne monet äidit ja isät tekevät. Julmaa vallankäyttöä (ja onhan se aikuisellekin itsellekin melkoista itseruoskintaa).

Mutta kas, tämähän onkin todella todella yleistä. Lihavuusongelmat ovat siis osittain sukupolvien isoja ongelmia, eivätkä pelkästään liity roskaruoan mättämiseen. Ja tämä osuu minuun, koska... Lasten ruokavaliot ja syömiset sekä liikkumiset pyörivät mun päässäni edelleenkin aivan liikaa, vaikka pyrin rentouteen ja positiiviseen suhtautumiseen. Eli vaikka tietoisesti teen töitä sen eteen, niin nuo typerät ajatukset pyörivät päässäni. Että kuinka saisin kannustettua kaikki lapset liikkumaan reippaasti ja olemaan pelkäämättä hengästymistä, ja kuinka saisin ruokavalion pysymään mahdollisimman hyvänä ja monipuolisena. On paljon työstettävää nyt tämän asian kanssa.

Meillä on nyt se tilanne, että kahdesta lapsesta toinen harrastaa paljon liikuntaa ja toista ei kiinnosta liikkuminen kannustuksesta huolimatta. Toinen ei pelkää hengästymistä eikä väsymistä ja toinen välttelee sitä. Kysymys on myös luonteesta, toinen ei halua edes yrittää jos tietää olevansa huonompi kun toinen taas ei välitä ja yrittää kaikkensa.

Kannustan, mutta näen samalla kuinka vaikea asia pojalle se liikunta on. Nyt on harrastuksessa käynyt ilmi, että siellä nauretaan huonommille joten tilanne on vielä arkaluonteisempi. Ja poikaparka on käynyt siellä tyyliin 2 kuukautta. Ei ole kovin reilua peliä sekään. Jos tuommoinen meininki jatkuu, loppuu pojan harrastus tuolla ja entistä vaikeampi keksiä jotain uutta liikunnallista. Lähdöt on edelleen ollet tosi vaikeita ja olenkin ottanut nyt uuden lähestymisen siihen. Harrastuspäivät on kotipäiviä eli ei kavereita koulun jälkeen. Muuten on täysi tappelu kun pitää leikki lopettaa harrastuksen vuoksi.

Jos joku miettii, miksi mulle on tärkeää lasten liikunta, niin iso osasyy on myös se, että haluaisin liikunnan astuvan lasten elämään jo pienenä. Olen tosi monelta kuullut, että vaikka tulisi aikuisiällä taukoakin, niin lapsena harrastettu liikunta kantaa hedelmää koko elämän. Keho ja lihakset muistavat. Aikuisiällä on paljon helpompi aloittaa kun on lapsesta saakka tehnyt asioita.

Minua lapsena ei kannustettu, en oppinut koskaan luistelemaan kunnolla, en päälläseisontaa enkä oikein mitään muutakaan. Joskus ala-asteen lopulla kateellisena katsoin kun luokan tytöt pelasivat jalkapalloa ja kävivät Ruotsissa asti pelaamassa. Lukiossa kaveri harrasti kilpatanssia. Mulle pallon käsittely on edelleen vaikeaa, samoin luistelu, tanssi sentään tuntuu helpolta.

Olen aika paljon kärsinyt aikuisiällä ja ehkä ennen kaikkea mun on ollut kohtuullisen hankala ottaa uusia lajeja haltuun ja olen vähän pelännytkin kokeilla uusia juttuja. Lapsuudessa alkanut liikuntaharrastus kantaa myös usein nuoruuden yli, ja vaikka se taukoaisi joksikin aikaa, niin usein se jatkuu myöhemmin saman tai toisen lajin parissa. Voi myös tuoda uusia kavereita ja pitää poissa huonoista piireistä. Mitä enemmän harrastuksia ja tervettä tekemistä, uskon että sitä vähemmän notkutaan ostarilla energiajuoma ja sipsipussi kourassa. Noin tyhjentävästi sanottuna. Näitä notkujia näkyy valitettavasti tosi paljon jopa ympäristössä. Ja tottakai ymmärrän, ettei liikaa saa lasta/nuorta rasittaa. Tästä olenkin vähän mietteissäni tyttären kanssa, joka haluaisi koko ajan lisää juttuja.

Mutta siis on sillä liikunnalla paljon hyviä puolia. Ja tasapainoilen itse koko ajan sen kanssa, miten paljon lapsia kannustan ja millaista esimerkkiä itse haluan näyttää. Silti minusta sen liikunnan ilon pitää löytyä sisältä ja esikoisen kanssa nyt yritän saada sitä iloa löytymään. Sopiva laji ja sopiva ryhmä on tärkeimmät asiat. Ja jos lajia ei löydy, jatketaan perheliikunnan parissa (pyöräily, lenkkeily, uiminen, sulkapallo jne.). Koskaan en lasten kuullen puhu ylipainosta enkä liikkumisesta siihen sävyyn, että se liittyisi laihduttamiseen. Hyvästä kunnosta ja vahvuudesta meillä kyllä puhutaan (Peppi pitkätossu ja että jaksaa juosta). Meillä ei myöskään puhuta toisten lasten ulkonäöstä (toki kyselevät ihonväristä jne. joihin vastaan toki rehellisesti) liittyen ylipainoon tai muuhun. Mutta tottakai mä rehellisesti kerron, että liikunta auttaa pysymään terveenä ja hyvinvoivana ja jopa että esimerkiks se auttaa nukkumiseen.

Koululta toivon ja odotan lisää koululiikuntaa ja erityisesti leikkimielistä touhua. Kaks tuntia viikossa on aivan liian vähän, pitäis olla enemmänkin tunti päivässä ja siihen päälle sitten se toinen tunti kotona/vanhempien kanssa/harrastuksessa. Tässä on ympäristössä paljon lapsia, joiden ainut liikunta on pyöräily kaverin luota toisen luo koulupäivän jälkeen. Tämän vuoksi nimenomaan koulussa ja iltapäiväkerhossa pitäisi olla sitä liikuntaa enemmän. Valitettavasti ei riitä, että koulu hommaa liikuntavälineitä pihalle vaan lapsia on kannustettava niiden käyttöön, muuten osalta menee seisoskeluksi ja juoruamiseksi.

Tämmöisiä mietteitä tältä viikolta.

Musta olisi tosi mukava kuulla muiltakin kouluikäisten (miksei pienempienkin) lasten vanhemmilta, miten se kannustus auttaa ja miten se liikunnan ilo löytyy. Ja miten teillä kohtaa roskaruoka perusarjen vai kohtaako ollenkaan?

 

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Voi bloggaus, taukoa piisaa

Mitäköhän tästä bloggaamisesta tulee. Olen niin innostunut tuohon instagramiin ja snapchattiinkin nyt (kun keksin miten ne filtterit saa toimimaan), että sinne tulee melkein päivittäin laitettua jotain. Täällä pitkä hiljaisuus...se on muutenkin hauskempaa kun voi vähän mitä mieleen sattuu sinne laitella:-)

Tänään vihdoin pääsin lääkäriin. Mullahan oli se aika jo kuukausi sitten jonka sitten unohdin. Ja hyvä, että pääsin. Tuli lähete verikokeisiin, sydänfilmiin, keuhkojen röntgeniin ja spirometriaan. Josko vihdoin löytyisi syy tähän jatkuvaan puolikuntoisuuteen. Keuhkoihinkin rupeaa pistämään kun pari vähän reippaampaa juoksuaskelta ottaa... Selvitellään nyt astman tilannetta (johan siitä edellisestä astmapolikäynnistä onkin...reilut 15 vuotta).

Olen nyt taas seuraavat kolme päivää yh:na ja kieltämättä vähän ahdistaa, onneksi isovanhemmat tuli jeesaamaan tänään ja pääsin edes sinne jazztanssitunnille. Maanantaina kävin rehkimässä salilla. Ja kiukuttelun jälkeenpäin kun jouduin koko tunnin kuunteleen äijäsalin kiroilua ja huonoa huumoria. Onko se kuntosali jotenkin se paikka, missä miehet saa olla testosteronimiehiä? Seuraavan kerran otan kyllä omat musat.

Järkyttävä väsymys myös. Oikeastaan taisi alkaa sinä yönä kun illalla selvisi, pääseekö Saara Aalto jatkoon englannin x-factorissa ja perään tuli toinen huono yö. Eilen ja tänään olen tipahdellut pitkin päivää. Nyt tietysti klo 23 ei nukuta yhtään, tanssitreenit yllättäen virkisti. Jos teksti kuullostaa tajunnanvirralta, niin sitä se vähän on. Jazzissa ekaa kertaa tänään osasin koko koreografian! Musta tuntui, etten opi sitä ollenkaan mutta niin se vaan tänään meni. Seuraava vaihe on sitten se, että sen koreografian saa tanssia. Nauttia siitä tanssista ja vetää sen omana luovana itsenään ilman, että koko ajan tarvii katsoa opettajan perään! Siitä olen kyllä kovin iloinen!

Tänään meillä kävi Perhetyöntekijä. Oon jotenkin pitkin syksyä kärsinyt siitä, miten monimutkainen ja sekava arki meillä on kun kenelläkään lapsella ei ole oikein täysin säännöllistä rytmiä. Viikkojen sisällöt vaihtelee ja joka päivä on useita erillisiä muistuttavia asioita (kuten tänään muista koululaisella urheiluvaatteet ja sisälenkkarit, huomenna taas ei lenkkareita ja sen sijaan pyyhe ja tytöillä puistossa eväspäivä jne.). Mulla oli jossain välissä hyvä rytmi koko homman kanssa, kävin ruokakaupassa kerran viikossa säännöllisesti aina samana päivänä ja asiat hoitui. Nyt on tosi sekavaa ja hankalaa eikä vähiten lasten puistotilanteen vuoksi. Pistettiin meidän perheen aikataulua viikkokalenterin muotoon (oli muuten tosi hurjan näköinen), mietittiin mitä vois jättää pois tai ulkoistaa ja jatketaan sen työstämistä. Samoin puhuttiin rajojen asettamisesta vieraiden lapsille (meillä on ollut vähän sitä ongelmaa, että meidän koti tuntuu olevan koko korttelin lapsien hengailupaikka jos vähänkin annan periksi). Tuntui, että kivi vierähti sydämeltä kun sai vihdoin jonkun kanssa puhua näistä asioista. Tykkäsin kympillä!

Ja kyllähän ne muutenkin huolehtii, siitä että ehdinkö syödä ja miten lasten ruokailu. Sekin on kärsinyt, myönnän. Kun oma pää ei jaksa niin lapset syö munakasta ja leipää. Parempi toki sekin kuin moni muu.

Mitta tässä tämä menee. Huomenna en menekään zumbailemaan, varmaan seuraavat treenit on viikonlopulla, vähän tässä kyllä suunnittelen lasten kanssa patikointireissua läheiselle laavulle. Ai niin, likalla oli eilen eka jalkapallomatsi ja voi että mä olin ylpeä! Vaikka he hävisi, niin mun metrinen tyttö pelasi jopa 2-vuotta itseään (ja varmaan 30cm pidempiä) vastaan tosi hyvin. Olin niin ylpeä, miten hän jaksaa aina yrittää! Nyt kun sais valettua samaa yrittämisen tsemppiä poikaankin.

Koulupuolelle sain yhden kurssin taas tehtyä ja nyt yritän keskittyä ympäristölakeihin. Tämä on varmaan koko opintokokonaisuuden tylsin osuus. Toissapäivänä kuuntelin nettilehtiä ja meinasin nukahtaa läppärin näppiksen päälle. Sellaista sattuu harvoin, mutta sattui nyt sitten!

Eli monta rautaa on taas tulessa. Eiköhän tästä selvitä!

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Aktiivinen viikko takana, haastetta vielä edessäpäin


Heippa taas! Viikko on ollut tosi aktiivinen ja olen raportoinut siitä enemmän tosiaan siellä instagramin videoklipeissä. Niitä on vaan niin paljon helpompi tehdä verrattuna tänne kirjoittamiseen. Hassu juttu. Mutta kuvatkin on isolta osin sieltä.

Treenattua on tullut kyllä ihan mukavasti. Keskiviikon jazztanssit jäi väliin koska olin teatterissa tyttäreni ja tuttavan sekä tyttärensä kanssa. Käytiin katsomassa Turun nuoren teatterin esitys "Puluboi", joka oli oikein oiva ja viihdyttävä. Toki meidän viisivuotiaat ei varmaan oivaltaneet ihan kaikkia vitsejä, mutta yllättävän paljon esitys herätti ajatuksia ja tunteita. Torstaina kävin kokeilemassa zumban jälkeen joogaa (tuossa lukee virheellisesti, että Pila es) ja kieltämättä tunti zumbaa ja perään tunti joogaa, olin aikasta poikki. Ja perjantaina kipeä. Liikuin mielestäni paljon ja ehkä vähän väsyinkin, kun en oikein pystynyt palautumaan yövalvomisien vuoksi. Mutta....

Lauantaina oli totuuden aika! Mä käyn noin niinkuin suurinpiirtein 2 kertaa vuodessa kampaajalla ja lopun aikaa yritän huolehtia tukasta erilaisten sävytteiden kanssa. Mutta nyt oli syksyn kampaaja ksienssa. Jo keväällä oli halua leikata tämä pitkä tukka pois. Muutamastakin eri syystä. 1. Raskauksien ja imetyksien myötä olen harmaantunut ja harventunut hiusrajasta sekä ohimoilta. Pitkän tukan pidän aina kiinni joten tämä karmea hiusraja on aina näkyvissä. 2. Mitä iloa pitkästä tukasta on, kun se on aina kiinni? Pari kertaa yritin pitää sitä auki ja oikein ahdisti kun tukka valui pitkin olkapäitä ja takkuuntui. 3.Tykkään tehdä lettejä, mutta nyt tyttären tukka on jo niin pitkä, että voin tehdä hänelle ne letit plus mun turvonnut naama ei oikein sovellu leteille.

Mitäs siinä sitten muuta kun leikkurille! Ja värjäykselle. Johan kevään raidat oli kasvaneet pois ja mun sävytehoitolä olin juurikasvua hillinnyt sekin loppunut. Tukkaa lähti tosi paljon, ja värikin tuli taas tummemmaksi, kuten joka syksy. Ehkä ihan jatkossa en näin tummaa sävyä halua, taidan olla sisäinen blondi. Mutta freshiltä näytän joka tapauksessa ja selvästi sopii mun pärställeni tämä pituus paljon paremmin kuin aikaisempi.

Miltäs tämä nyt näyttää? Kiharat tuli kähertimestä, mutta on mulla vähän itselläkin kihartuvaa ainesta tuo hius.

Menee ponnarille tukka tarvittaessa,mutta nyt viitsin pitää sitä myös auki <3


Tiukan treenin ja heilumisen lisäksi sain suostuteltua lasten isän meidän kanssa veneretkelle. Kauniit ja kuulaat syyspäivät on merellä parasta mitä tiedän. Meripelastusvuosina tykkäsin aina eniten mennä päivystämään syksyisin, kun vedet on kirkkaat ja saariston puiden lehdet on upeassa ruskassa. Aina joskus pääsi johonkin rantaan saunomaankin ja sieltä pulahtamaan kylmään syksyiseen mereen. Ai että, niitä muistoja vaalii ja toivoo joskus että pääsee uudelleen!

Valkkasimme ihan lähellä olevan paikan, jossa hienot linnan rauniot ja nuotiopaikka rannassa. Tulen sain syttymään (jee, jotain oppinut jo partiossa) ilman sytykkeitä tai paperia. Ihan puita, kaarnaa ja tikkuja vaan. Makkarat ja eväsleivät maistuivat siihen saakka, kunnes nuorimmainen poltti pari sormea. Tai lähinnä kosketti kuumaa teräspataa, jonka sisällä puut paloivat. Pari rakkulaa, kotimatka huutaen. Kyllä se siitä. Nyt neiti on jo melkein oma itsensä ja toivottavasti nyt oppi sitten kerrasta, että tuli on kuumaa (on sitä kyllä hoettu iät ajat jo ennenkin...). Kuitenkin olen tyytyväinen, että mentiin. Kerrankin koko perheen kanssa yhdessä.

Viikolla taas meni monta päivää ravitsemuksellisesti hyvin. Loppuviikosta vähän taas alkoi makea maistumaan, mutta yritän nyt taas parantaa tapani. On ollut paljon katkonaisia öitä ja väsymyksen yhteys makeaan on nyt tunnustettu täälläkin. Perjantaina tarjosimme perhekahvilassa muille väsyneille äideille kasvissosekeittoa ja tämä ehkä oli lopulta viikon suurin ponnistus. Toivottavasti siitä oli paljon iloa. Yksi koulusuoritus taas meni läpi ja uusi kurssi on työn alla. Mukavaa lokakuun viikkoateille kaikille!