Pages

lauantai 24. joulukuuta 2016

Jouluaatto

On jo yö, ei uni maista. Masussa vähän kiertää tuo kinkku, jota iltapalaksi innostuin maistelemaan. Taas yksi Joulu mun elämässä takana, ensi jouluna olenkin neljänkymmenen. Tässähän alkaa olemaan siinä tilanteessa jo, että elämän puoliväli on kohta ohitettu.

Jouluaatto meni meillä rauhallisesti. Aamulla katseltiin televisiota lasten kanssa, puoliltapäivin Lumiukko-elokuvan jälkeen joulusaunaan (sitä ennen tein pienen hikitreenin). Olin myös aamuksi ostanut lapsille suklaarasiat, joten nuorimmainen jo oksentelikin täällä ja olin jo vähän stressaantunut ettei se ole vatsatautia. Ei, ei se ollut. Suklaamyrkytys vain.

Semmoista leppoisaa olemista, juteltiin joulupukista ja siitä miten hän ehtii joka paikkaan. Esikoinen selkeästi alkaa jo menettämään uskoaan, mutta jollain satumaisella tavalla vielä haluaa uskoa pukkiin ja onneksi ei ole vielä keksinyt ruveta kiusaamaan pikkusiskojaan asian tiimoilta.

Itse jännitin ihan hirveästi iltaa, sillä mulla on suurinpiiprtein 10 joulun kokemus anopin kännäämisestä Jouluna. Joko julkisesti, tai piilopullon kanssa. Ja muutenkin mietiskelin syntyjä syviä. Hyvä on miettiä elämää. Tietyllä tavalla oli tosi rauhallinen olo, enkä ajatellut arkisia murheita ollenkaan. Ihan vain tätä hetkeä.

Saunan jälkeen lakkasin neitosten kynnet (juu, tuo 1,5v halusi myös kynsilakat, eikä puhettakaan etten olis suostunut), puettiin hienot vaatteet ja lähdettiin hautausmaalle.

Tänne Turkuun on haudattu mieheni äidin isovanhemmat ja heidän haudoille mentiinkin. Itse ehdin tavata miehen papan, isoäiti menehtyi juuri kun olimme alkaneet seurustelemaan enkä tosiaan nähnyt häntä. Me aina samalla kun käydään heille viemässä kynttilät, viedään myös mun isälle vaikka hänet on haudattu Jyväskylään.

Isän kuolemasta on jo lähes 20 vuotta ja mun muistikuvat hänestä on jo haalistuneet. Vanhempien eron vuoksi näin häntä tosi harvoin pitkän aikaa, joten kunnollista yhteyttä ei koskaan syntynyt. Tottakai hän mulle silti oli rakas. Juttelen joskus lapsille heidän toisesta papastaan, mutta onhan se surullista että mun puolella ei ole pappaa eikä mummoa. No näillä mennään, onneksi on tuo anoppi ja appiukko vielä elossa.

Anopin luona odotti jouluateria. Iltapäivällä esikoinen valitteli jo huonoa oloa ja mietin, oliko mun suklaansietokyky muka lapsena noin huono? Esikoinen on kyllä herkkävatsainen ja nuorimmaisella se refluksi...

Mukava syödä jouluateria lähes karppina. Ihan vähän maistoin laatikoita (voi veljet ne maistuikin hyvältä), rosolli ja salaatit kinkun lihan seurana. Jälkkäriksi mutakakkua ja vadelmia (ja pikkuleipiä).

Tuolla isovanhemmilla on ollut aina semmoinen mässytysjoulu, mutta tänä vuonna oli yllättävän siistiä ja ylimääräiset herkut oli vähän jemmassa. Tavallaan se oli tosi hyvä juttu kaikille, erityisesti mulle! Ja miehellekin kyllä, hänkin on lihonut aika paljon tässä viime aikoina.

Joulupukki tuli ajoissa. Tilattiin taas partiopukki ja en kyllä tiedä menikö se täydestä.... Vähän oli nuori ja hoikka tapaus. Ja lapsetkin vähän jännittivät ja eivät kauheasti pukille halunneet edes jutella. Nopeasti se siitä sitten lähtikin. Pukki maksoi 60 euroa, joten kyllä nyt jatkossa on pakko miettiä että vieläkö tilataan, että onko se elämys sen arvoinen. Kai se mene ihan täydestä sekin, että pukki tuo lahjat vaikka saunan aikana ovelle..

Lahjoja tuli paljon. Paljon enemmän mitä luulin. Pukki tyhjensi yhden kassin ja olin jo aika huojentunut jo kunnes pappa kantoi toisen kassin. En edes oikein tiedä mistä ne kaikki tavarat tuli ja siinä vaiheessa iski angsti. Juu ja tiedän, lasten jouluun kuuluu lahjat. Mutta jostain syystä nyt tuntui, että määrä on laatua tärkeämpi ja ne oli oikeasti aika isolla rahalla ostettuja lahjoja. Osa myös aika turhia, eli näki heti mikä kiinnosti ja mikä ei.

Olin lapsilta jo etukäteen tarkkaan kysellyt toiveita, ja ilmoitellut niitä sukulaisille, mutta mukaan tuli kaikkea muutakin. Pakettien auetessa alkoi hirvittää jo esikoisen huoneen tilanpuute (se on aivan täynnä leluja, tyyppi hädintuskin mahtuu itse sisälle).

Tänä joulunahan me osallistuttiin yhden köyhän perheen joululahjojen hankintaan ja mulla kieltämättä iski kaiken tämän rojun keskellä angsti. Kun toisten vanhemmilla on rahaa ostaa hädintuskin yksi lahja, miksi meillä pitää ostaa 10 lahjaa jokaiselle lapselle. Eikö tästäkin olis voinut jokaisen lapsen kohdalla yhden lahjan antaa johonkin toiseen perheeseen? Tarvitseeko meidän poika oikeasti jo kymmenennen tekniikkalegopaketin? Ja tyttö neljännen tai viidennen nuken? Osaako he edes iloita tästä rojumäärästä.

Olen melkoinen ilonpilaaja aina jouluisin, aika tiukkapipokin ja huomaan että lasten isä ostaa salaa näitä leluja. Eli vaikka me ensin yhdessä sovitaan, niin hän käy sitten ostelemassa niitä lisää. Mun iso hankinta oli esikoiselle puhelin, kunnon älypuhelin ja tytär sai toivomansa kylpytakin sekä kaulakorun. Esikoinen oli toivonut nerf-pyssyjä joita sitten sai kaksi kappaletta, siskokin sai omansa. Kaikki muu oli vähän ylimääräistä enkä usko että jaksaa enää koululaista kiinnostaa.

No, mutta nyt on tiedossa raivausta ja kirppisreissu taas keväällä kun pitää vanhoista leluista päästä eroon. Tai sitten pitää muuttaa isompaan taloon.

Kun päästiin kaiken kaman kanssa kotiin, päätin lahja-ahdistustani paeta lenkille ja teinkin tunnin reippaan kävelylenkin. Oli kaunista kävellä pitkin asuinaluettamme ja katsella talojen jouluvaloja, taivaskin oli vähäpilvinen ja tähdet näkyi tosi hyvin. Muutama vastaantulijakin, Hyvät Joulut toivotimme! Ja aion paeta lenkille varmaan joka päivä nyt, lapset on luvannut että meillä on nerf-sotaa tiedossa:-)

Kuinkas teillä muilla meni joulu ja tuliko lahjoja sopivasti? Itse sain kaks hierontalahjakorttia, joten ihan tarpeeseen tuli.

 

torstai 22. joulukuuta 2016

Kohta on Joulu <3

Sieltä se joulu tulee ja aika pian. Aika rennosti tässä on otettu, lasten kanssa leivottu ja touhuttu, mutta muuten en ole paljoa joulua valmistellut.

Heia Heiasta otettu printti kertoo, että olen aktiivinen ollut ja Polarin mittari kertoo samaa. Päätin tosiaan pari viikkoa sitten, että pyrin tekemään jotain liikuntaa joka päivä, oli se sitten vain vaikka 15 minuuttia mutta niin että sykkeet nousee tai muuten "tuntuu". Askeleita pitäis tulla päivittäin aina yli sen 10 000, mutta toki mielellään enemmän, välillä paukkuu 20 000 yli. Se on vaikeaa koska... Täällä meidän seudulla ei paljoa sitä arkiliikuntaa tule, joka paikkaan melkein on mentävä autolla. Ja lasten ollessa kotona en pääse oikein lenkkeilemäänkään (paitsi jos otan ne mukaan ja se ei oikein ole kovin tehokasta). Mies tekee niin pitkää päivää, että illalla en enää jaksa. Ja aikaa on nyt mennyt opiskeluunkin.

Mutta tämmöistä pientä aktiviteettia on nyt tehty miltei joka päivä. Ja kieltämättä tuntuu ihan hyvältä vaikka samalla on kyllä väsyttänyt ihan pirusti.

Tänään sain isommat muksut isänsä kanssa uimaan ja nappasin juniorin rattaisiin, lähdettiin lenkille. Kevyttä hölkkää meni aika helposti 40 minuuttia.

Tyttö sai ihmetellä upeita jouluvaloja talojen pihoissa ja mä pistin tossua toisen alle.

On muuten Lidlin tossut, noi mitä tossa alakuvassa näkyy. Ei paljoa maksanut ja olen mä kyllä niillä aika paljonkin lenkkeillyt, myös juossut.

Otsalamppu ja ylimääräiset heijastimet on täällä ihan pakolliset, pimeitä pätkiä on joka suunnalla.

Mitään hienoja juoksuvaatteita mulla ei ole, tai en varmaan edes mahdu vanhoihin. Senverran on peppu levinnyt kolmannen raskauden myötä/jälkeen. Että ihan mennään collareilla ja kuoritakilla.

 

Täällä etelä-Suomessa on aika lämpimät ilmat taas. Pakkasia oli jo tuossa viikko-kaksi sitten ja tänne meidän saareenkin jäädytettiin luistelujää. Muksut halusikin samantien luistelemaan ja kaks kertaa ehdittiin käymään. Toivottavasti pian taas päästään luistelemaan ja olisi kyllä mukava päästä hiihtämäänkin. Mutta kieltämättä tuo piha ei kovin talviselta näytä eikä muutenkaan kovin jouluisa fiilis. Onneksi pihoissa olevat jouluvalot valaisee ja kaunistaa!

Mutta kyllä tämä pimeys on raskasta. Sitä itse huomaa, että koko ajan väsyttää. Ja vaikka flunssat meni ohi (söin ab-kuurin lopulta) niin vähän on nuutunut olo. Toki liikunta piristää, mutta sammon perusväsymys on läsnä koko ajan. Ja sen mukana vähän väliä on mielikin matalana. Meillä on kirkasvalolamppu jossain kellarissa, paljoa se sieltä auta. Onneksi tänään(!) on talvipäivänseisaus eli tästä on taas suunta parempaan päin.

Tuleva kevät on siinä mielessä jännä, että mä täytän pyöreitä. Ensimmäistä kertaa. Ja ensimmäistä kertaa huomaan vanhentuneeni (toki myös lihonut olen), näkyy kropassa monessa kohtaa. Sen huomaa myös siitä, että palautuminen kestää pidempään ja ylipäätänsä moni vanhemmuuteen liittyvä asia, jossa joutuu pinnistelemään, tuntuu työläämmältä kuin ennen. Toki tuon juniorin yövalvomisetkin häiritsee, edelleen refluksivaivoja siis. Olen vaan niin "tottunut" siihen, etten edes osaa kuvitella millasta olis nukkua täydet yöunet.

Mutta jospa nyt sais pidettyä tätä liikuntainnostusta ja jossain vaiheessa se rupeais näkymään ja tuottamaan tulosta. Nyt ainakin yhdistettynä väsymykseen se on johtanut "pohjattomaan nälkään". Hassu juttu sekin. Uskon silti, että pikkuhiljaa alkaa myös näkyä kunnossa ja voinnissa. Olen tammikuussa menossa astmakokeisiib, joten jos siltäkin osin selviäisi asioita. Tänään sain hölkkäiltyä yhden avaavan voimin, mikä on aika hyvä juttu.

Rakkaiden kanssa on leivottu pipareita (*2), torttuja, taatelikakkua, pullia. On haettu ja koristeltu joulukuusi, laitettu kotia. Retkeilty, käyty uimassa, askarreltu ja touhuttu.

Olen saanut kotona monta asiaa sisustuspuolella eteenpäin, mutta aina välillä törmään siihen tuttuun seinään, että kannattaako tämä. Että haluanko edes tätä yhteistä kotia. Mutta sitten taas mieli piristyy ja jatkan, jos en itseni niin lasten vuoksi. Kotona ei vanhempien kesken ole helppoa ja välillä tuntuu, että mitä vähemmän olemme tekemisissä, sen helpompaa. Onneks voi sitten olla ihan vaan lastenkin kanssa ja aina välillä tulee niitä hetkiä, että tuntuu perheeltä. Ja kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, jostain ilmestyy enkeli ja tarjoaa apua.

Mutta näillä mennään, pikkuhiljaa laitan kotia nyt tällä hetkellä ja eiköhän tästä nyt jotain tule.

Loppuun ihan vaan fiilistelykuvia. Ihanaa Joulua!

Mun nuorin <3

 

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Enkeleitä oikeasti olemassa?

Mun on ihan pakko blogata tästä asiasta, sattui niin ihana asia mun vähän väsähtäneeseen elämään juurikin eilen, että ihan itku tuli.

Vanha naapuri, josta tuli mulle ystävä, mutta jonka kanssa tiemme hieman erosivat tuossa vuosi sitten mutta jonka kanssa on nyt syksyllä pari kertaa kuitenkin taas nähty, otti yhteyttä taas. Hänellä on, kuten mullakin, kolme lasta, he vaan muuttivat sieltä meidän vanhasta rivarista kaupunkiin kerrostaloon kun me taas tänne saareen omakotitaloon.

Tiesi, että mulla on rankkaa joten tarjoutui ottamaan mun lapset eilisillaksi ja vielä toiseksi illaksi, että saan vähän omaa aikaa ja rauhaa.

Syksy on ollut rankka, lasten puistokuviot ja muut on olleet tosi sekavat kaupungin toimesta ja nyt sitten keskimmäinen aloittaakin hoidon tammikuussa. Vai miltä kuullostaa, että lähipuisto on auki joka toinen viikko ma-ke-pe ja joka toinen viikko ti-to? Sen lisäksi kyseisinä päivinä ollaan auki sekä aamupäivällä, että iltapäivällä kun ennen oltiin auki joka päivä aamupäivisin. Samantien puistopäivät väheni puoleen ja kun tytöllä on näitä harrastuksia (jotka on tietenkin joka viikko samaan aikaan), väheni puistopäivät muutenkin. Ei siinä mitään, pienemmän kohdalla asia ei ole ongelma, mutta yhtäkkiä oli tilanne jossa piti 5-vuotiaalle keksiä ohjelmaa, eihän se kotona viihdy noin paljoa täysiä päiviä (puistohan on 2-3 tuntia).

Ja koska päivät on hajautettu noin, niin porukkaakin on hajautunut eli montaa vanhoista kavereista näkyy tosi harvoin. Lastenhoidossa aina puhutaan säännöllisesti rytmistä ja rutiineista, tämä on kyllä niistä kaukana ja meidän viikot on olleet koko syksyn sekavia plus että joka välissä yritän opiskella. Niin ja tietenkin se, tätä lasten isä tekee pitkää päivää ja ei kyllä viime aikoina kovin läsnä ole kotonakaan. Kertaakaan ei ole lapsia ottanut niin, että mä saisin hetken rauhaa. Mähän teen tätä aika paljonkin että vaikka viikonloppuna otan koko katraan kanssani. Että joo, hieman väsähdin. Ja siis meillä niitä turvaverkkoja ei ole, jos joku sitä ihmettelee. Miehen suku asuu lähiseudulla, mutta niitä ei kiinnosta, lähimmät sukulaiset ei ole nähneet edes meidän pienintä. Anoppi ja appiukko nykyään on tosi kiireisiä, aika harvoin lapset (tai lapsi lähinnä, esikoinen) siellä enää käy, toki joskus kuitenkin, kerran parissa kuussa.

Muksut sitten lähti kaverille ja itkuhan siinä tuli. Ei noin ystävällinen voi olla. Tein Pilatesta, venyttelin hyvin (selkä tosi kipeä), imuroin ja pesin lattiat ja vielä kävin kaupassa. Ihan luksusta! Kiitos <3 <3 Että on niitä enkeleitä oikeasti olemassa!

Jouluun ei ole enää montaa päivää. Me vietetään jouluaatto anopin ja appiukon luona, muuten kotona keskenämme. Miehellä ei ole lomaa. Kotona olen vähän koristellut ja laittanut, mutta joulukuusi haetaan tänään. Ennen on aina haettu se perinteisesti aattona, mutta nyt haluan sen vähän aikaisemmin että voi sitten heivata myöskin sen aikaisemmin pois.

Muuten tässä ollaan, kaikki lasten harrastukset on jääneet joulutauolle ja illat on kotona oleilemista. Koulun joulujuhla vielä jäljellä.

Viikko siten otin mun vanhan aktiviteettirannekkeen käyttöön taas uudelleen. Ai, että miksi?

Asia oli pyörinyt mielessä jo viikon ja lopulta löysin muuton jäljiltä rannekkeen ja latauskaapelin. Mullahan on siis tämä Polar Loop- ranneke. Kyse oli siis siitä, että kolmen viikon sairasteluputken jälkeen koko kroppa oli taas ihan jumissa ja kipeänä. Siis ihan kaikki paikat sattui ja tuntui että takapuoli on liimattuna sohvaan. Mittari ranteeseen ja samantien aloin jotenkin alitajuisesti touhuamaan enemmän. Yllättävän paljon sitä tulee touhuttua, askeleita tulee joka päivä 10000-20000 ja on pikkasen jumppailtukin joka ilta. Ajattelin, että jos tekisin joka ilta edes jotain pientä niin ehkä olokin paranisi ja kunto nousisi. Ja mieli on ainakin ihan hyvä, kun noita lukemia katsoo.

Mun viimeinen aloitus Jenny ja läskimyytinmurtajat fb-ryhmässä koski aktiivisuusranneketta ja sitä, että voisiko se muuttaa omaa arkiliikkumisen tasoa pysyvästi. Ja siitä se asia jäi kutkuttamaan, kunnes kaivoin sen esille.

Niin se fb-ryhmä. Mä läksin sieltä pois ja se oli iso juttu. Minusta koko ryhmän tarkoitus katosi johonkin. Joka toinen aloitus liittyi dieetteihin ja jatkuvasti silmiini pompsahti normaalipainoisten hyväkuntoisten (vilahti sixpack yms.) kommentteja, siis näitä jotka joko laihduttavat normaalipainon sisällä tai olivat onnistuneet laihduttamisessa ja olivat kovia sporttaajia. Hyvin paljon myös lievästi ylipainoisten ihmisten kommentteja. Lopulta en enää nähnyt meitä isommin ylipainoisia aloituksissa enkä kommenteissakaan. Mua ihan rehellisesti rupesi korpeamaan koska mun aktiivisuusrannekekyselyynkin vastanneista moni oli aivan eri tilanteessa. Tottakai tunsin syyllisyyttä, mikä mä olen määräämään kuka tai mitä, mutta kun normaalipainoisen ja minun elämä vaan on aivan kun yö ja päivä. Se näkyy ihan kaikissa arkijutuissa. Jos me puhutaan molemmat lihavuudesta, me puhutaan ihan eri asiasta. Mutta harmillinen juttu se, toisaalta aikaa kuluu netissä nykyään vähemmän, mikä onkin hyvä asia.

Yogaiaan otin nyt sitten puolen vuoden sopparin. Eilen aloitin sillä Pilateksellä. Kovasti kaipaan kyllä lisää ryhmäliikuntatunteja, voi olla että keväällä ilmoittaudun johonkin uudelle tunnille.

Tiistaina tyttö menee tutustumaan päiväkotiin samalla kun isoveikalla on koulussa joulujuhla aamulla. Pienimmän vien siksi aikaa puistoon. Kaikkia jännittää. Tyttö itse odottaa kovin päiväkotia mutta samalla harmitteli kun joutuu lopettamaan kaupungin liikuntakerhon (on tarkoitettu vain kotihoidossa oleville) jossa maailman parhaimmat vetäjät. Ja jännittää myös kyllä, että saako uusia kavereita ja muutenkin sitä päiväkotia vaikka tuttu paikka kyllä on.

Lahjat on melkein sitten jo kaikki ostettu. Joulun viettoon vaan! Rauhallista Joulunodotusta kaikille lukijoille!

lauantai 3. joulukuuta 2016

Still here..

 
Tämän kauniin kuvan kera pahoittelen, etten ole bloggaillut tänne mitään. Jaksamiseni on ollut aivan kortilla ja tänään sain lääkäriltä sitten oikein diagnoosin ja antibiootit käteen. Pari viikkoa kestänyt (plus viikon sitä ennen jo väsyttänyt) flunssa vei meidän perheen kaikki naispuoliset sänkylepoon, nuorimmaisen korvatulehdukseen ja mulle keuhko/poskiontelontulehdukseen.  En siis vitsaile kun sanon olleeni niin puhki, että olisin vaan jaksanut maata sängyssä. En ole edes jaksanut opiskella. 

Ollaan oltu lasten kanssa käytännössä neljän seinän sisällä ja onni onnettomuudessa, että hekin on olleet kipeinä niin ei ole tarvinnut olla välienselvittäjänä koko aikaa. Samaan aikaan vanhin sai pari uutta kaveria, joista olen todella iloinen kun vanhan ainokaisen kaverin kanssa on ollut jatkuvasti riitoja. On mukava ottaa kylään lapsia ilman, että koko ajan pitää olla puimassa ja setvimässä sanaharkkaa (ja pahempaakin).

Ja tässä on pieni stressikin ollut. Järjestelin marraskuussa perhekahvilaamme pop up-  joulukorttikuvausta ja sekä järjestäminen, että nyt kaikki loppuhässäkkä, voi tsiisus! Yhtään kiitosta en ole saanut, sen sijaan useaan kertaan kritiikkiä joka olisi mun mielestäni pitänyt mennä kuvaajalle ja ylipäätänsä olisi voinut olla antamatta. Ja siis minähän teen tätä vapaaehtoisesti, ilman mitään palkkaa. Kaikkeen yhteydenpitoon, suunnitteluun ja järjestämiseen on mennyt varmaan 10-20 tuntia. Nyt vielä odotamme kuvia jotka eivät ole tulleet ihan ajallaan, toivottavasti ovat onnistuneita. Kun tein aikaisempaa vapaaehtoishommaani eli meripelastusta niin siellä kyllä aina kiiteltiin vuolaasti kaikesta avusta, tämä on ehkä senkin vuoksi ottanut koville.

Iloinen juttu on sen että opinnot on hyvällä mallilla. Mulla puuttuu perusopinnoista enää yksi pakollinen kurssi (on työn alla) ja sitten valinnaisia pitää tehdä joku kirjatentti ja essee. Kevääksi hain lisää koulutustukea ja aion yrittää tehdä maantieteen toiseksi sivuaineeksi  ja sitten sinne Helsingin yliopistoon ympäristötieteen opintoja. Mun oli tarkoitus tehdä kaikki valmiiksi jouluun mennessä, mutta en ole kahteen viikkoon jaksanut enkä oikein pystynytkään (lapset kotona) opiskelemaan joten yritän nyt tän pakollisen saada valmiiksi ennen joulua ja ne pari jää kevään puolelle. Tammikuussa keskimmäinen menee päiväkotiin ja nuorin jää mun kanssa kotiin joten luulen saavani opinnot vielä paremmin etenemään. Elokuussa sitten on vuorossa töihin paluu. Ja se jännittää, tilanne työpaikalla on (kuten aina) muutosaltis ja kai kriisejäkin pukkaa. Toivon tietysti kovasti, että pääsisin pian toisen alan hommiin.

Liikuntaa ei tietenkään ole ollut eikä ruoka ole maistunut. Toivottavasti ab-kuuri auttaa pian että saan elämänvoiman  takaisin.

Veronpalautukset tuli ja jostain syystä tänä vuonna sain enemmän kuin koskaan. Mun kaksi nuorempaa muksua ei ole käynyt koskaan ulkomailla lukuunottamatta Viroa ja olemme lasten isän kanssa nyt miettimässä matkaa johonkin lämpöiseen. Kohtuuedulliseen paikkaan olisi päästävä ja tässä maailmantilanteessa emme Afrikkaan lähde. Nyt on pyöritelty Kanarian saaria ja Dubaita (taidan pyörtää periaatteeni sen suhteen) ja olen katsonut lentoja molempiin. Halvimmalla pääsee kun ostaa lennot ja hotellin erikseen.  Alunperin olin suunnitellut matkaa yksinäni lasten kanssa, mutta aika uhkarohkeaa se kyllä olisi. Ja ukkokultakin innostui asiasta.

Jos joku muistaa viime syksyltä pohdintaani lasten liikunta-asiasta niin monesta eri syystä johtuen mun esikoinen vaihtoi jalkapallon korikseen. Ja olemme tällä hetkellä todella tyytyväisiä asiaan, poikakin lähtee kohtuumielellään sinne ja on saanut sitä kautta uusia kavereita. Tytär on kehittynyt akrobatiassa tosi paljon, seisoo jo käsillä ja päällään seinää vasten. Nyt sitten olis varmaan mun vuoro seuraavaksi:)

Kiitos kun jaksatte käydä täällä! 


tiistai 22. marraskuuta 2016

Flunssa

Ehdin jo vähän iloitakin, että selvittiinpäs me koko syksy sairastamatta. Että olenpas onnistunut vetämään lisäravinteita ja muutenkin huolehtimaan... in your dreams mama!!! Eli saatiin me se flunssa tännekin! Lauantaina aamulla salille lähtiessä oli vähän kröhänen olo, mutta päätin repiä kuitenkin vähän itseäni. Ja illalla käytiin lasten kanssa taas patikoimassa lähilaavulle. Erittäin jyrkkä kiipeäminen ylös tuntui keuhkoissa ja siitä sitten onkin maattu sängyssä viimeiset 2 päivää. Viime yönä nousi kuumekin.

Nuorimmaisella on sama kröhä, ja vanhin lapsista niiskuttaa. Onneks toi keskimmäinen tuntuu ihan terveeltä niin olen häntä edes kuskannut vähän puistoon. Meinaan, kyllä ne seinät kaatuu parin päivän jälkeen jo päälle ja varsinkin mulle sisälläolo tuntuu ihan kamalalta, kuin kala kuivalla maalla eli raitista ilmaa pitäisi saada päivittäin. Olen sitten tepsutellut tuon 300 m puistoon ja takaisin, parempi sekin kun ei mitään.

No täällä on muutenkin vähän asiat sekaisin. Olen katsellut vähän meille (tai mulle ja lapsille nyt...) etelän matkaa joulukuulle (veronpalautukset!!!) ja vähän on ollut sisustusinnostustakin kotosalla vaihtelevasti. Mutta moni asia on kyllä niin hunningolla ihan itsestä huolehtimisesta lähtien. Treenit kulkee, mutta se säännöllinen syöminen. Miksi se on niin vaikeaa? Opiskelumotivaatiokin (yhden kurssin osalta) on ihan kateissa... Toisaalta nyt on jonkun verran muuten saatu arkea rullaamaan.

Pojan jalkapallo saattaa muuttua kuitenkin koripalloksi tässä. Päätimme mennä kokeilemaan korista, mulle kehuttiin tosi paljon valmentajia ja hyväää henkeä. Ekan kerran jälkeen valmentaja tuli samantien kehumaan mua ja poikaa (joka siis juuri päinvastoin mitä jalkiksessa kävi) ja sovimme että käydään nyt jouluun saakka kokeilemassa, että miltä hänestä tuntuu. Poju itse ei oikein vielä osaa sanoa. Hyvä puoli tässä on tietenkin se, että suurin osa muistakin on aloittanut vasta tänä syksynä kun jalkapallojoukkueessahan oli vähän sitä ongelmaa että muut oli  jo harrastaneet useamman vuoden ja tasoero + kaverin osamaattomuudelle nauraminen = vähän paha mieli. Mutta katsotaan. Poika aloitti myös parkourin, mun ehdotuksesta ja tykkää siitä tosi paljon! Arvasin että on ihan hänen juttu!

On tosi vaikea löytää se kultainen keskipiste lasten liikunnan kanssa. Milloin on liikaa, milloin liian vähän. Pelit vetää puoleensa niin paljon, että niistä joutuisi ihan koko ajan vääntämään jos ei iltaisin olis muuta tekemistä. Tosiaalta tykkään leppoisasta kotonaolosta, mutta kun se ei koskaan ole leppoisaa. Vaan tappelua ja vääntöä. Kun ei oikein ole koulukavereitakaan löytynyt, niin sitten vaan painitaan siskon kanssa kaikki illat. Mun pitäis koko ajan järjestää jotain tekemistä lapsille, helpommalla melkein pääsee näin ja voi sitten vaikka viikonloppuisin tehdä juttuja yhdessä.

Blogimotivaatio on just nyt aika nollassa. Teen päivittäin pätkiä sinne instagramiin (instagram stories), mutta ilmeisesti ne ei näy muuta kun mobiililla eli ei voi edes tähän kirjoitukseen linkittää. Mutta instagram tili on iiris_jss ja jos klikkaa mut seurattavaksi pitäis ne storiesitkin näkyä mobiilina. Paljon helpompaa kuvailla kännykän kanssa kun kirjoittaa pitkiä tekstejä:)

Mukavaa marraskuun loppua tänne kaikille! Palailen tästä taas blogin pariin kunhan toivun ja löydän motivaatiota taas vähän lisää!








maanantai 14. marraskuuta 2016

Täällä ollaan, hormonihöyryjen ja väsymyksen keskellä...

Nyt kyllä meni viikko niin humahtaen, että huhheijaa. Paljoa en treenailemaankaan ehtinyt/päässyt/jaksanut. Meidän nuorimmainen tekee kulmahampaita, ja pienten lasten vanhemmat kaikki tietääkin sen, että ne on ne hankalimmat. Jokaista hammasta kohden ainakin pari valvottua yötä. Sitten tämä äkillinen lumi sotki mun hormonitoiminnan jotenkin ihan täysin, nukuin pari yötä kuin tukki ja olin koko päivänkin rättipuhkipoikki. Siis tosi outoa...aivot käy hitaalla!

Mutta siis...lauantaina kävin salilla, ja taisin pari kotijumppaa tehdä kotosalla viikolla. Tarkoitus olisi kaivaa trx-hihnat esiin taas. Olen pitkään miten ne vetäisin tänne kotiin, mutta helpompi vaan laittaa ne oven päälle niin pääsee aloittamaan. Sillä nyt uskallan aloittaa, tadaa!! Nyt kun on näitä pilates-harjotteita tullut tehtyä JA aktiivisesti olen onnistunut nyt lantionpohjaakin treenaamaan (tuloksellisesti!), eli mitään vahinkoja ei pääse enää tapahtumaan, niin uskallan taas palata kunnolla keskikropan pariin! Tietenkään ei istumaannousut vielä ihan onnistu, mutta esimerkiksi syväkyykyt onnistuu nyt hyvin.

Isänpäivä tuli ja meni. Lapset oli askarrelleet vaikka mitä isälleen ja mä tein aamiaisen. Mitään en oikein lahjaksi halunnut ostaa, joku saattaa muistaa toukokuisen äitienpäivän joka päätyi osaltani itkuun, niin ei itsekään huvita paljoa isää juhlia. Isä halusi paljon makeaa ja kermakakun, ne sai tottakai! Lapsetkin onnistui syömään paljon makeaa, ja kaikilla nyt sitten vatsa sekaisin ollut.

Olen nyt ollut aika pitkään tuolla Facebookin Jenny ja Läskimyytinmurtajat- facebook ryhmässä. Kuten näköjään aina, naisvaltaisen ryhmän ollessa kyseessä, alkaa olemaan välillä aika riitainen fiilis. Sinänsä hyvä tarkoitus on ryhmällä, mutta silti. Mua henkilökohtaisesti harmittaa se, että normaalipainoiset siellä hengailee, koska kuitenkin pidän ryhmää nimenomaan ylipainoisten porukkana. On vaikea jakaa samoja ajatuksia (vaikkapa siitä vatsamakkaran tiellä olemisesta venytellessä, tai lentokoneen penkkiin mahtumisen ongelmissa) normaalipainoisten kanssa, vaikka toki ymmärän, että normaalipainoisellakin voi olla vääristynyt kehonkuva ja ajatuksia jotka haluaa purkaa. Sama kun mulla on yks selvästi normaalipainoinen (ja kaunis) ystävä joka harmittelee muutamaa kertynyttä kiloaan aina ajoittain. Se tuntuu tosi pahalta, vaikka harmittelu ei liity minuun mitenkään. Ja kyllähän siellä ryhmässä säännöt on selkeät, kaikki on tervetulleita! Mulle on vaan vähän vaikea paikka tämä.

Toisaalta ryhmä on monelle ylipainoiselle viimeinen turvasatama, jossa kuvittelee, että saa puhua ihan vapaasti. Sitten paikalle hiipii joku fitness-bloggaaja, joka käyttää ryhmässä puhuttuja juttuja pohjana minusta aika läskirasistiselle kirjoitukselleen. Ja kun siitä nousee paskamyrsky, poistuu paikalta eli häipyy ryhmästä eikä edes vaivaudu selittämään tekoaan. Kyllä mä mieleni niin pahoitin, hetkeksi. Luulin jo eläväni suvaitsevaisessa suomessa...

Olen seurannut monia Fitfashionin bloggaajia jonkun aikaa, mutta on mennyt maku aika moneen. Myös TooBigToBeMe-blogia seurasin vuosia, nykyään ei jaksa Annan kirjoitukset enää sytyttää vaikka samassa elämäntilanteessa ollaankin. Uutena on taas tullut Monnatreenaa-blogi, jossa on syntynyt ihana pieni vauveli <3 Vaikka oma elämäntilanne on jo aika vieraantunut tuosta esikoisvauvan äidin elämästä, niin Monnan tarinaa jaksan seurata..Kai se on sitäkin, kun aika on rajallista, niin on tosi tarkkana siitä, kenen teksteihin sitä käyttää.

Apua, mun pitäis suorittaa nyt ympäristöekologian kurssi. Ja siis voi että kun keksin miljoona asiaa sen edelle. Tämäkin bloggaus on selkeästi sijaistekemistä. Tein tossa pari kurssia niin haipakkaa, että nyt tekis mieli vaan olla. Ja tarkoitus olis vielä ennen vuodenvaihdetta saada peri tehtyä. Jopas olen laiska....nyt pientä potkua sieltä lukijoiltakin tänne persuuksiin!:D

perjantai 4. marraskuuta 2016

Labroista ja muuta...

Päivät vaihtelee. Mielialat vaihtelee. Ja tietenkin jaksaminen vaihtelee. Mulla oli taas viikon tiukka opiskelusessio, tai miten tiukka se nyt voi olla kun lapset pyörii jaloissa. Mutta sain taas käsistäni yhden kurssin, eli jonkunlainen saavutus kuitenkin.

psst... Keräsin ihania aurinkokuvia tähän postaukseen, koska musta tuntuu että mä nyt olen vaan niin kesäihminen kun olla voi. Kestän syksynkin vielä, mutta herään keväällä aina henkiin. Mun ei pitäis olla täällä pimeässä kylmässä suomessa. Ehkä olen niitä eläkkeellä espanjaan tyyppejä.

Eilen kävin kurkkaamassa omakannasta, olisko ne mun labrat tulleet ja aika tuttua kauraa. HB oli 139 eli oikein mainio (sitähän vähän epäilin josko se olisi matala), kilpirauhasarvot taas vähän huonommat (tsh 3,5 t4v 11.9) kuten joka syksy. Ja näytti ne muutkin arvot olevan viitteissä, tosin sen enempää en niiden päälle ymmärrä.

Eli labrojen mukaan ihan terve olen. Vielä saan tiedot sydänfilmistä, keuhköröntgenistä ja spirometriasta, josko niillä olis jotain merkitystä. Olen vaan niin lopen kyllästynyt näihin syksyihin kun aina olen vaan väsynyt.

Nyt on taas lisäravinteiden määrää lisätty (b,c,d, omega) mutta en kyllä muista, että ne olisi koskaan mua auttaneet. Ainoastaan nuo viherjauheet on  piristäneet vähän. Kyllästymiseen asti kyllästymistä. Huvittavaa myös se, että kuten joka syksy, kuukautisetkin on jääneet taas pois. Keväällä ja kesällä ne tulee aina ajallaan kun kroppa toimii virkeämmin (ja ne kilpirauhasarvot on paremmat) ja syksyllä ne aina jää pois. Mahtaako olla yleistä, tuskin.


Ja kun väsynyt ja stressaantunut, niin mielialatkin heittelee. Välillä olen täynnä intoa niin liikuntaa, vapaaehtoishommia ja opiskeluja kohtaan ja välillä tekis vaan mieli maata (ja roikkua netissä). Shit. Ja pienikin kritiikki tuntuu hetken aikaa tosi kurjalta. Huomaan heti ajattelevani, olenko hyvä ja että mitä muut minusta ajattelee.

Sitten on niitä hetkiä, kun ei viitsi katsoa edes peilistä itseään. Ahdistaa kaikki omasta kaksoisleuasta alkaen. Ja nyt ihokin on niin kuiva ja ärtynyt koko ajan, huulet rohtuneet. Kun vois vaan nukkua tämän talven yli.

Liikuntaa vaihdellen, viikko oli tosi kova treeniviikko. Tälle viikolle tulee varmaan kolme treeniä ja sen lisäksi todella, todella vähän hyötyliikuntaa. Kotipäivinä mun liikunta hiipuu käytännössä lasten viemiseen ja hakemiseen puistosta, josta kertyy ehkä 1 km yhteensä. Haravoinnit tais onneks osua tälle viikolle, että edes jotain. Ne zumbat on nyt vähän alitajuisesti jääneet. Se, että opettaja ei pysy tahdissa (tai valitsee ihan vääränlaiset biisit ja koreografia t,, jotka ei sovi yhteen) on todella ärsyttävää. Täytyy löytää joku uusi tanssitunti. Ja sitä arkiliikuntaa. Tammikuussa kun likka menee päiväkotiin, pääsen ihan eri tavalla vaunulenkeille. Kun jokaista vapaahetkeä ei ole ihan pakko opiskella, että voi joskus ihan vaan vaikka lenkkeillä tai tehdä muuta hyötyliikuntaa. Tai vaikka tavata ystäviä.

Huomasin jopa ajattelevani tuossa, että hitto kun muutettin omakotitaloon kun on niin paljon pihahommia. Lähinnä siis piti siinä haravoida noita lehtiä ja jotain nurmikkoa olis pitänyt ajaa ja terassia siivota. Ei siinä nyt niin paljoa ollut tekemistä, mutta sekin tuntui liialta työmäärältä. Hassua. Olen kuitenkin koko lapsuuteni melkein asunut ok-talossa ja nää pihahommat on tuttuja.

Mutta, mä olen siis niin kesäihminen kun vaan voi olla. Kesä on lämpöä, iloa, rakkautta, reippautta, valvomista, luontoa, saaristoa, iloisia ja aurinkoisia ihmisiä. Kesää odotellessa siis.'

Nyt on vain ikäänkuin pärjättävä, selvittävä päivä kerrallaan. Mietittävä keinoja, mistä sais vielä ylimääräistä energiaa (paitsi sokerista mikä on kyllä aika huono juttu).

Ja liikuttava. Kiskottava se perse sohvalta ylös. pistettävä sosiaalinen media kiinni. Että semmosta.


Kotona olen saanut jotain sisustusjuttuja tehtyä. Se on tuntunut samalla oudolta, mutta myös hyvältä että mullakin oikeasti on jotain näkemystä koko sisustusjuttuun.

Huono puoli on tietenkin se, että koko maku on muuttunut tässä vuosien varrella ja se a)tulee kalliiksi ja b)miehen maku ei ole muuttunut, joten voi tulla myös vähän sanomista. Mutta pikkuhiljaa, on edes joku asia mistä voi vähän saada inspiraatiota ja ylimääräistä iloa.

Ja saanhan mä tuosta vapaaehtoishommasta tottakai. Ne pienet on vaan niin ihania <3 <3.

Pirteämpiä ja iloisempia aikoja odotellessa....










sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Tiukka viikko takana

Huh huh, jalat on niin poikki etten jaksa enää seisoa. Silmät vähän väkisillä painuu kiinni, mutta yritän nyt kuitenkin tänne vähän raapustella!

Kuten Heiaheian kuvasta näkyy, olen liikkunut tosi paljon tämän viikon aikana, olisko tuossa nyt 5,5 tuntia aktiivista liikuntaa. Siihen päälle sitten jonkun verran normaalia arkiliikuntaa.

Viime viikolla tein myös aivan valtavan työn ja sain ympäristöoikeuden kurssin harkkatehtävistä kaikki yhtä lukuunottamatta valmiiksi. Se tuntui tosi ylivoimaiselta, mutta niin se vaan siitä eteni kun pääsin alkuun. Huomenna sitten teen sen viimeisenkin tehtävän loppuun. Pitkin viikkoa on mielialat heilahdelleet laidasta laitaan. Tapasin yhtä ystävää ja se piristi niin paljon, että innostuin jopa kodinsisustusprojektiin (näette sitten tai käykää instagramin storiesista katsomassa). Sitten kai väsähdin jossain välissä viikkoa ja kun nämä kotiasiat on mitä on, niin ei sitä aina oikein jaksakaan yrittää. Kaikki lapsiin liittyvät narut on mun käsissä ja välillä sitten unohtelen asioita josta tulee vähän huono omatunto.

Loppuviikosta oli perhekahvilassa Halloween-bileet ja vaikka kuinka sitä hommaa rakastankin, niin kyllä se päivä ja edellinen ilta tarjottavien valmisteluineen vei kyllä kaikki mehut.

Pikkuhiljaa rupean jäämään siitä hommasta pois. Pakko keskittyä keväällä entistä enemmän opiskeluun. Tykkään paljon olla lasten parissa, mutta koska omat alkaa kohta olemaan liian isoja niin parempi antaa tilaa muille. Toki vapaaehtoiset on kiven takana, mutta täytyy yrittää etsiä lisää kiinnostuneita.

Ja on paljon muuta sitten, esikoisen partiohommat ja lasten jalkapallojutut nyt ainakin.

 

 

 

Lupasin näitä ruokakuvia pitkästä aikaa. Kävi sitten niin, että unohtui koko syömiset moneksi päiväksi ja loppuviikosta mies kanto säkkikaupalla irtokarkkeja ja munkkeja kotiin. Oli täysi työ selvitä siitä, ettei kaikkea kaada kupuun. Siis voitteko kuvitella, varmaan pari kiloa irtoakarkkia se raahas kotiin...aivan käsittämätöntä. Siinä saa pitää palopuhetta, ettei anna lapsille!

Meni joo hermo. Mutta eiköhän tämä taas tästä.

Nyt tuntuu vahvasti siltä, että mä en tule koskaan saamaan tuota miestä ruotuun. Niin se vain on. Vaikka kuinka sovitaan, että karkit syödään töissä, ei se sitä sopimusta pidä ollenkaan. Ja jos pitää niin kantaa muita herkkuja. Mä en oikeastaan tiedä, miksi se tekee noin. Enkä ole saanut vastaustakaan oikein, ilmeisesti omat mieliot menee vaan kaiken muun edelle ja ei riitä mässytys töissä vaan pitää kotosallakin tosiaan jatkuvasti herkutella. Jännä juttu, mulle vaan tuhoisa. Pitkään olin ilman irtiksiä, mutta nyt tänä syksynä on tosi haasteellista, väsymykseen ja apeaan mieleen on sokeri ainoa mikä auttaa.

Mutta, paras herkku koskaan on itsetehty. Neiti teki itse oman nimpparikakun ja kutsuttiin sukulaisia sitä syömäänkin.

Näissä jutuissa mä en nipota, musta tämä on ihanaa. Touhuta ja tehdä itse.

Ja tämä tyttö ansaitsee kyllä syödä kakkua. Niin ahkerasti hän liikkuu ja touhuaa. Kolme liikuntaharrastusta viikossa plus päälle liikuntaleikkikerho kaks kertaa, ikinä ei valita, menee innolla ja yrittää parhaansa.

Olen niin ylpeä<3

Vaikka lasten kasvatus on vaikeaa ja odotan kauhulla tyttöjen murrosikää, niin toisaalta se on ihan järjettömän antoisaa. Meillä on ihania hellyyden hetkiä, kun isommatkin tulee syliin halimaan, ja saavatkin tulla. Aina.

Aamupaloihin on palannut kananmunat. Nyt vaan kävi niin, etä friidat pääsi loppumaan ja olen pulassa, meillä kun ei oikein lapsillekaan enää muut munat kelpaa.

Kieltämättä kananmunalla pääsee pitkälle, mutta ehkä ihan vähän on kyllästymistä ilmassa. Kokeilin rahkaa, vatsa ei kestänyt yhtään. Eli pakko vaan munia sitten mussuttaa.

Ja onhan se tosi helppo tehdä. Usein likallekin teen lounaaksi munakkaan leivän kanssa ja lautaselle vihanneksia. En aina jaksa meille kolmelle tehdä kunnon ruokaa vaan se odottaa kun isoveli tulee kotiin.

 

 

Minäkin hairahduin muumimukeihin. Löysin tosi hyvää inkiväärisitruunateetä jostain kaupasta (seuraan yhtä amerikkalaista playinghousewholetime bloggaria instassa ja hän tämän vinkkasi), jota usein juon aamuisin. Muumimukista. Kuka arvaa, miksi juuri tämä muki on mulle rakas?

Niin no kyllähän mä ehkä vähän näen itseni tuossa. Jos olisin saanut lapset aikaisemmin ja minulla olisi suurperhemyönteisempi mies, niin luulenpa että olisi isompi katras mulla tässä helmoissa. Ison perheen kanssa on vaan se, että molempien vanhempien pitää sitoutua kunnolla lapsiin ja perhe-elämään. Ja vanhempien sitoutua toisinsakin aivan eri tavalla.

Ja kyllähän mulla aika monta vuotta oli tuo nutturakin:-)

Ja tuo tee, se on tosi tosi voimakasta, mutta tosi hyvää! Monesti juon sen aamulla jo ennen aamupalaakin. Tiedättekö sen hetken kun on hiljaista ennen lasten heräämistä:)

 

 

 

 

Tuossa mun murmeli on kentällä. Ihan mieletön <3 <3

Tulen niin hyvälle tuulelle tästä jalkapallohommasta, että itsekin tekisi mieli kokeilla. Mutta sitä ennen mun on laihdutettava. Ja paljon. Nyt olen tajunnut yhtäkkiä, että lihavuus oikeasti ekaa kertaa elämässä rajoittaa mua. Jotkut tanssiliikkeet on vaikeita kun on liian paksut jalat. Venyttely on vaikeaa kun on maha tiellä. Ja hengästyn, tosi helposti, veikkaan että ylipainolla on siihenkin iso merkitys.

Tietyllä tavalla mulla on hirveä sisu yrittää ja taas välillä tekisi mieli luovuttaa koko asia. Kuten ekasta kuvasta näkee, liikun kohtuullisesti, mutta se syöminen. Voi kun mä voisin täysin päättää itse, mitä kotiin ostetaan. Ne karkkipussit on vaan liian suuri haaste minulle. Välillä heitän ne jopa roskiin (siis miehen ostamat) kun suututtaa niin.

Mutta tämä syksy, ja tämä masennus. Kun on niin paljon hetkiä, jolloin tuntuu, etten vaan selviä. Ahdistavat ajatukset velloo päässä, katselen Oikotieltä itselleni ja lapsille asuntoa. Sitten taas tulee joku hyvä juttu, kiva keskustelu kaverin kanssa tai lasten peli, ja on taas hetken aikaa hyvä fiilis. Hyvää fiilistä ei tule siis parisuhteesta tai mistään kommunikoimisesta kotona ja olen pikkuhiljaa vähentänyt tietoisesti omista asioista puhumista. Rämmin eteenpäin ja odottelen taas ensi kevättä. Aina nämä syksyt on olleet yhtä vaikeita.

Olen arvioinut, että 20 kiloa olisi se määrä painoa, mikä pitäisi ehdottomasti saada pois. Painan nyt enemmän kuin koskaan (paitsi raskaana), talonremppaprojekti stresseineen toi mulle melkein 10 kiloa viimeisen raskauden jälkeen ja se on ihan hirveä määrä. Tietoa ja osaamista olisi, mutta pitäisi jostain saada vaan voimaa ja jaksamista pistää vihdoin ne syömiset ruotuun. Tein jo jonkunlaisen alustavan rukavaliosuunnitelmankin fitfarmiin pohjautuen, mutta sen noudattaminen on vaikeaa. Tai lähinnä se, että muistan syödä tarpeeksi ja toisaalta se, että jaksan niitä kasviksia itselleni valmistaa. Kun saisi jostain sen innon, mikä oli keväällä ja alkukesästä.

Mutta on mulla vakaa aikomus päästä taas elämänsyrjään kiinni, vaikka se vaatisi isoja muutoksia elämässä niin kai se oma terveys on kuitenkin tärkeintä. Työstän tätä nyt koko ajan päässäni, jossain vaiheessa varmasti löytyy joku hyvä ratkaisu tähän jos en yksin jatka ja tarvitsen ehdottomasti jonkun tähän rinnalle tsemppaamaan.

Nyt sitten Saara Aaltoa tsemppaamaan, monen muun suomalaisen tavoin jännitän hänen puolestaan ihan tosi paljon! Niin ja psst... Instagram storiesista iiris_jss. Mielestäni olen saanut ihan hyviäkin pätkiä sinne, mutta jos mua ei jakseta seurata niin en mä sitten niitä kyllä jatkossa enää tee. Itse olen ihan koukussa sinne ja snapchattiinkin, moni blogi jäänyt ihan paitsioon sen vuoksi kun kivampi seurata bloggaajan elämää ikäänkuin livenä!

 

maanantai 24. lokakuuta 2016

Syksyn pimeys

Pahoittelen aluksi heti kahta asiaa. Kuvia ei ole koska kännykkäni on huollossa, eli tämän uuden iPhonen akku tyhjenee hetkessä joten se lähti huoltoon ja saamallani varapuhelimella en osaa ottaa kuvia. Toinen juttu on se, että treenipostauksia on vähemmän. Liikunta kulkee tässä mukana, mutta arki on tällä hetkiä an tajuttoman hektistä ja rimpuilevaa joten en oikein ole pystynyt keskittymään niihin treenijuttuihin. Mutta siis treenailen kyllä, salilla sen 1-2 kertaa viikossa plus tanssit ja pilatekset. Tällä hetkellä ei oikein aika tahdo riittää edes vaunulenkeille, mutta tilanne toivottavasti muuttuu vuoden alusta kun vanhempi tyttö menee päiväkotiin.

Meillä on siis tosiaan se tilanne nyt päällä, että lasten puistoilujen ja muiden asioiden vuoksi on tosi rikkonaisesta arkea ja yritän jokaisen pienen hetkenkin käyttää opintoihin, jotka juuri nyt etenevät mielestäni vähän liian hitaasti. Samaan aikaan syksyn pimeys pamahti päälle ja mä jotenkin romahdin (tai ehkä väsähtäminen on oikeampi termi) aika radikaalisti. Ainahan mä olen syysmelankolisti ollut ja reagoinut pimeyteen, mutta tämä iski aivan puun takaa ja kunnolla kerralla. Kaikki perusoireet, väsymys, uniongelmat, surumielisyys, lyhytpinnaisuus ja ärtyneisyys, huono muisti. Rämmin nyt menemään ja otin taas möllereitä käyttöön ja kaivan kirkasvalolampun jostain esiin. Lääkärissähän mä kävin ja olen menossa nyt verikokeisiin, sydänkäyrään ja keuhkokuviin. Lääkäri oli sitä mieltä tästä mun oikean puolen tiukkuudesta ja siihen liittyvästä hengittämisen vaikeudesta, että olisi syytä kuvata myös keuhkot.

En ole paljoa oikein ehtinyt ystäviäkään tavata, vaikka ehkä juuri tässä tilanteessa olis syytä. Toisaalta eipä ole yhtydenottoja sieltäkään päin juuri ollut. Toisaalta opiskelu on nyt ykkösprioriteetilla just näiden aikatauluongelmien kanssa. Ja tässä on pari teatterireissua tulossa ystävien kanssa. Yksi ystävä löytyikin uudestaan, semmoinen jonka kanssa tiet oli vähän erkaantunetkin. Joskus vaan jonkun kanssa synkkaa niin täysillä, kannattaa pitää silloin kiinni!

Koska meidän epäsäännöllinen arki tämän puistomuutoksen myötä on osoittautunut sietämättömäksi, tytöllä on päikkypaikka haussa tammikuusta. Ja hei, onhan hän sitten jo 5-vuotias. Tällä hetkellä harjoittele lukemaan, joten varmasti pärjää päiväkodissa hyvin, itsekin jo valittaa kotipäitinä kuinka tylsää on. Tämä tarkoittaa minulle enemmän aikaa opiskeluun. Nuorempi jää vielä kotiin, mutta koska hän nukkuu päiväunet iltapäivällä ja käy puistossa sitten aamupäivällä, niin mulle jää aikaa ihan eri tavalla keskittyä opiskeluun. Pian pitääkin päättää, mitä opiskelen kevään. Mulla on pyhä tarkoitus saada nämä perusopinnot vuoden loppuun mennessä valmiiksi. Nyt on viittävaille 14op suoritettu 25op:sta eli varmaan koko joulu menee kirjoittaessa.

Mutta tämmöistä tämä on, vaihtelevaa. Toisena päivänä jaksan vaikka mitä ja toisena päivänä haluaisin vaan nukkua. Lisää viherjuomia ja lisäravinteita naamaan, ulkoilua ja valohoitoa. Herätän bloginkin kunnolla henkiin kun itse nousen tästä suosta ylös.

maanantai 17. lokakuuta 2016

jalkatreeni maanantaille

Kun puhutaan surkeasta painonhallinnasta, enkä mä ehdi/jaksa edes syöttää ruokia laskureihin, niin päätin kokeilla kuvata mun syömiset. Teen aina yhdestä päivästä kollaasin, saatte sitten arvostella:)
Mutta tämän päivän saldo oli aika ärhäkkä jalkatreeni. Olin eilisen jäljiltä aika jumissa ja kipeä (seisoin siis purjeveneessä 5 tuntia putkeen) ja hieman epävarma edes, että jaksanko liikkua. Onneks sain potkun persuuksiin ja lähdin salille likan akrobatiatunnin ajaksi.

Ajattelin, että katson sitten salilla miten on tilaa ja päätän sen mukaan treenin. Tänään vapaapainopuolella olikin hyvin tilaa ja aloitin prässäämällä 100 kilolla (tää on tämmönen pystyprässi eli 100 kiloa on jo kohtalaisesti). Tein välissä askelkyykkyjä pelkän tangon kanssa ja prässiä painoja vähentäen kunnes tuntui, että kelkka tipahtaa pian päälle. Siitä siirryin sitten takareisiä pumppailemaan.
Taas pikkuhiljaa painoja nostaen ja lopulta vähentäen. Tämän jälkeen tein seuraavaa laitetta odottaessa niitä loitontajia (se naisten kehuttu "lehtienlukulaite") ja viimeisenä sitten etureidet laitteessa. Tekemättä jäi maastavedot ja pohkeet, pakarapotku olisi voinut olla tehokkaampi myös mutten halunnut mennä varailemaan taljaa itselleni tänään.

Saa nähdä pääsenkö huomenna sängystä ylös. Vasemmassa polvessa oli myös vähän kipuilua.

Kotiintullessa odotti mukava yllätys. Esikoinen oli kastellut puutarhaletkulla kaverinsa läpimäräksi (niiden ei edes pitänyt olla meillä). Taas tuntui siltä, että lasta ei hetkeksikään voi jättää eikä luottaa toiseen. Ja pojalla on just nyt tämä "esitän kovista kavereiden edessä ja kaikki mitä äiti sanoo on joko ihan sama tai heko heko, en ainakaan tottele". Juu että vähän joudun nyt pohdiskelemaan seuraavia peliliikkeitä... mutta treeni oli hyvä alku viikolle!

perjantai 14. lokakuuta 2016

Hyvä vai paha vanhempi, kun lasten liikunta- ja ruokailutottumuksista puhutaan

Tämä kuva on meidän perheen leffaillasta. Aina ei mennä näin, mutta edes joskus..Otsikon ajatus on pyörinyt ajatuksissani jo pidempään, oikeastaan siitä asti kun kirjoitin tänne postauksen positiivisuudesta. Mutta en ole saanut puettua ajatuksia sanoiksi. Äsken luin erään seuraamani bloggarin vanhaa (aika rasistista) kirjoitusta lihavista aikuisista ja lihavista lapsista. Linkki tässä, psst. älä lue jos vähänkin tiedät provosoituvasi.

Kuten kaikki lukijat varmaan jo tietää, meidän perheessä on suuri ongelma lasten syöminen. Iso ongelma on se, että ne ei syö mitään (on tosi pieniä ja laihoja) ja toinen ongelma on lasten isän ja hänen sukulaisten ruokailutottumukset. Nyt tilanne on taas vähän päässyt lapasesta ja mun on varmaan reagoitava jotenkin. Vai miltä kuullostaa, että lapset syö 3-4 kertaa viikossa (ei nyt joka viikko, mutta pahimmillaan) pikaruokaa tai tänään mummolla hoidossa ollut esikoinen oli saanut ruoaksi hampurilaisaterian lounaaksi ja pizzaa päivälliseksi? Nyt siis joka ikinen kerta kun lapset menee sinne tai kun ne pääsee isänsä kanssa ostoksille (ilman mua), saldo on pikaruokaa plus päälle munkkeja ja muuta makeaa. Ja kun en malta oikein kieltääkään lapsia menemästä koska mummi ja pappa ja koska äidin oma hetki. Jep. Nyt ne on pieniä ja laihoja, mutta valitettavasti alipaino ei takaa tervettä lasta ja tuolla ruokavaliolla kohta näkyy veriarvoissakin. Mun mielestä usea kerta viikossa ei ole "silloin tällöin" tai "kohtuudella". Samat isovanhemmat syöttävät myös 1,5 vuotiaalle daim-keksejä ja suklaamunia. Arvatkaa kaks kertaa kielsinkö sen. No mutta siis, asiasta kukkaruukkuun. Miehen suvussa ei siis ole varsinaista lihavuutta, mutta elintasosairaudet näkyy varsinkin miehillä jenkkakahvoina ja muina naismaisina muotoina. Oletettavasti tämä geeni siirtynee myös lapsille, elleivät ole mun komeaa geeniperimää saaneet ja liho tasaisesti joka puolelta. Lohdutonta? Ehkä ei sittenkään...

Anyway, provosoiduin tuosta yllämainitusta kirjoituksesta koska siinä syyllistettiin lihavia aikuisia, vanhempia ja jopa lapsia. Olen omien kokemusten perusteella aika lailla eri mieltä. Tottakai ääripäitäkin on, eli lihavia aikuisia jotka syöttävät lapsille pullamössöä ja sokeria, mutta pääsääntöisesti näen normaalin kokoisia aikuisia joilla on kaiken kokoisia lapsia. Tai lihavia aikuisia, joilla kaiken kokoisia lapsia. Mun lasten kavereitakin on vaikka minkä kokoisia, rotevia kovakuntoisia jalkapallonpelaajia tai tanssijoita, pitkiä, pätkiä, laihoja hyvä- ja huonokuntoisia (oma poika taitaa olla aika huonokuntoinen). Jokainen meistä vanhemmista miettii varmasti, mitä olis lapselleen parasta. Jos joka viidennes koululainen on ylipainoinen, ei sekään vielä kerro mitään. Jos on niin ylipainoinen, että se haittaa elämää, siihen pitää tottakai puuttua. Totuus on kuitenkin se, että lapset on erilaisia. Jokaisesta ei mitenkään voi tulla jalkapallotähteä, kilpauimaria tai ballerinaa. Toisia ne asiat ei vaan kiinnosta. Toisia ei kiinnosta mikään hikiliikunta. Se on elämää ja valintoja. Jos joku ulkopuolinen ahdistuu toisen ulkonäöstä tai lapsen ulkonäöstä, on hyvä syy katsoa peiliin.

Liityin jo ajat sitten fb:ssä Jenny ja läskimyytinmurtajat- ryhmään ja törmäsin ihmetyksekseni siihen, että minä en olekaan yksi niistä harvoista aikuisista joiden lihavuus juontaa lapsuudessa oman vanhemman mitätöimiseen ja sekä oman, että lapsen (eli mun) painontarkkailuun. Samoin jo lapsesta asti sain kuulla sitä, kuinka oma äitini arvioi muita ihmisiä ulkonäön perusteella, juuri kun tuo linkkaamani bloggari tuossa kirjoituksessa, eikä sekään ole ainutlaatuista ollenkaan vaan aika yleistäkin lihavien keskuudessa. Ja tottakai kotona arvioitiin ja ihmeteltiin kovaan ääneen, että eikö nuokaan nyt ymmärrä että mihin se lihavuus johtaa, sitähän ne monet äidit ja isät tekevät. Julmaa vallankäyttöä (ja onhan se aikuisellekin itsellekin melkoista itseruoskintaa).

Mutta kas, tämähän onkin todella todella yleistä. Lihavuusongelmat ovat siis osittain sukupolvien isoja ongelmia, eivätkä pelkästään liity roskaruoan mättämiseen. Ja tämä osuu minuun, koska... Lasten ruokavaliot ja syömiset sekä liikkumiset pyörivät mun päässäni edelleenkin aivan liikaa, vaikka pyrin rentouteen ja positiiviseen suhtautumiseen. Eli vaikka tietoisesti teen töitä sen eteen, niin nuo typerät ajatukset pyörivät päässäni. Että kuinka saisin kannustettua kaikki lapset liikkumaan reippaasti ja olemaan pelkäämättä hengästymistä, ja kuinka saisin ruokavalion pysymään mahdollisimman hyvänä ja monipuolisena. On paljon työstettävää nyt tämän asian kanssa.

Meillä on nyt se tilanne, että kahdesta lapsesta toinen harrastaa paljon liikuntaa ja toista ei kiinnosta liikkuminen kannustuksesta huolimatta. Toinen ei pelkää hengästymistä eikä väsymistä ja toinen välttelee sitä. Kysymys on myös luonteesta, toinen ei halua edes yrittää jos tietää olevansa huonompi kun toinen taas ei välitä ja yrittää kaikkensa.

Kannustan, mutta näen samalla kuinka vaikea asia pojalle se liikunta on. Nyt on harrastuksessa käynyt ilmi, että siellä nauretaan huonommille joten tilanne on vielä arkaluonteisempi. Ja poikaparka on käynyt siellä tyyliin 2 kuukautta. Ei ole kovin reilua peliä sekään. Jos tuommoinen meininki jatkuu, loppuu pojan harrastus tuolla ja entistä vaikeampi keksiä jotain uutta liikunnallista. Lähdöt on edelleen ollet tosi vaikeita ja olenkin ottanut nyt uuden lähestymisen siihen. Harrastuspäivät on kotipäiviä eli ei kavereita koulun jälkeen. Muuten on täysi tappelu kun pitää leikki lopettaa harrastuksen vuoksi.

Jos joku miettii, miksi mulle on tärkeää lasten liikunta, niin iso osasyy on myös se, että haluaisin liikunnan astuvan lasten elämään jo pienenä. Olen tosi monelta kuullut, että vaikka tulisi aikuisiällä taukoakin, niin lapsena harrastettu liikunta kantaa hedelmää koko elämän. Keho ja lihakset muistavat. Aikuisiällä on paljon helpompi aloittaa kun on lapsesta saakka tehnyt asioita.

Minua lapsena ei kannustettu, en oppinut koskaan luistelemaan kunnolla, en päälläseisontaa enkä oikein mitään muutakaan. Joskus ala-asteen lopulla kateellisena katsoin kun luokan tytöt pelasivat jalkapalloa ja kävivät Ruotsissa asti pelaamassa. Lukiossa kaveri harrasti kilpatanssia. Mulle pallon käsittely on edelleen vaikeaa, samoin luistelu, tanssi sentään tuntuu helpolta.

Olen aika paljon kärsinyt aikuisiällä ja ehkä ennen kaikkea mun on ollut kohtuullisen hankala ottaa uusia lajeja haltuun ja olen vähän pelännytkin kokeilla uusia juttuja. Lapsuudessa alkanut liikuntaharrastus kantaa myös usein nuoruuden yli, ja vaikka se taukoaisi joksikin aikaa, niin usein se jatkuu myöhemmin saman tai toisen lajin parissa. Voi myös tuoda uusia kavereita ja pitää poissa huonoista piireistä. Mitä enemmän harrastuksia ja tervettä tekemistä, uskon että sitä vähemmän notkutaan ostarilla energiajuoma ja sipsipussi kourassa. Noin tyhjentävästi sanottuna. Näitä notkujia näkyy valitettavasti tosi paljon jopa ympäristössä. Ja tottakai ymmärrän, ettei liikaa saa lasta/nuorta rasittaa. Tästä olenkin vähän mietteissäni tyttären kanssa, joka haluaisi koko ajan lisää juttuja.

Mutta siis on sillä liikunnalla paljon hyviä puolia. Ja tasapainoilen itse koko ajan sen kanssa, miten paljon lapsia kannustan ja millaista esimerkkiä itse haluan näyttää. Silti minusta sen liikunnan ilon pitää löytyä sisältä ja esikoisen kanssa nyt yritän saada sitä iloa löytymään. Sopiva laji ja sopiva ryhmä on tärkeimmät asiat. Ja jos lajia ei löydy, jatketaan perheliikunnan parissa (pyöräily, lenkkeily, uiminen, sulkapallo jne.). Koskaan en lasten kuullen puhu ylipainosta enkä liikkumisesta siihen sävyyn, että se liittyisi laihduttamiseen. Hyvästä kunnosta ja vahvuudesta meillä kyllä puhutaan (Peppi pitkätossu ja että jaksaa juosta). Meillä ei myöskään puhuta toisten lasten ulkonäöstä (toki kyselevät ihonväristä jne. joihin vastaan toki rehellisesti) liittyen ylipainoon tai muuhun. Mutta tottakai mä rehellisesti kerron, että liikunta auttaa pysymään terveenä ja hyvinvoivana ja jopa että esimerkiks se auttaa nukkumiseen.

Koululta toivon ja odotan lisää koululiikuntaa ja erityisesti leikkimielistä touhua. Kaks tuntia viikossa on aivan liian vähän, pitäis olla enemmänkin tunti päivässä ja siihen päälle sitten se toinen tunti kotona/vanhempien kanssa/harrastuksessa. Tässä on ympäristössä paljon lapsia, joiden ainut liikunta on pyöräily kaverin luota toisen luo koulupäivän jälkeen. Tämän vuoksi nimenomaan koulussa ja iltapäiväkerhossa pitäisi olla sitä liikuntaa enemmän. Valitettavasti ei riitä, että koulu hommaa liikuntavälineitä pihalle vaan lapsia on kannustettava niiden käyttöön, muuten osalta menee seisoskeluksi ja juoruamiseksi.

Tämmöisiä mietteitä tältä viikolta.

Musta olisi tosi mukava kuulla muiltakin kouluikäisten (miksei pienempienkin) lasten vanhemmilta, miten se kannustus auttaa ja miten se liikunnan ilo löytyy. Ja miten teillä kohtaa roskaruoka perusarjen vai kohtaako ollenkaan?

 

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Voi bloggaus, taukoa piisaa

Mitäköhän tästä bloggaamisesta tulee. Olen niin innostunut tuohon instagramiin ja snapchattiinkin nyt (kun keksin miten ne filtterit saa toimimaan), että sinne tulee melkein päivittäin laitettua jotain. Täällä pitkä hiljaisuus...se on muutenkin hauskempaa kun voi vähän mitä mieleen sattuu sinne laitella:-)

Tänään vihdoin pääsin lääkäriin. Mullahan oli se aika jo kuukausi sitten jonka sitten unohdin. Ja hyvä, että pääsin. Tuli lähete verikokeisiin, sydänfilmiin, keuhkojen röntgeniin ja spirometriaan. Josko vihdoin löytyisi syy tähän jatkuvaan puolikuntoisuuteen. Keuhkoihinkin rupeaa pistämään kun pari vähän reippaampaa juoksuaskelta ottaa... Selvitellään nyt astman tilannetta (johan siitä edellisestä astmapolikäynnistä onkin...reilut 15 vuotta).

Olen nyt taas seuraavat kolme päivää yh:na ja kieltämättä vähän ahdistaa, onneksi isovanhemmat tuli jeesaamaan tänään ja pääsin edes sinne jazztanssitunnille. Maanantaina kävin rehkimässä salilla. Ja kiukuttelun jälkeenpäin kun jouduin koko tunnin kuunteleen äijäsalin kiroilua ja huonoa huumoria. Onko se kuntosali jotenkin se paikka, missä miehet saa olla testosteronimiehiä? Seuraavan kerran otan kyllä omat musat.

Järkyttävä väsymys myös. Oikeastaan taisi alkaa sinä yönä kun illalla selvisi, pääseekö Saara Aalto jatkoon englannin x-factorissa ja perään tuli toinen huono yö. Eilen ja tänään olen tipahdellut pitkin päivää. Nyt tietysti klo 23 ei nukuta yhtään, tanssitreenit yllättäen virkisti. Jos teksti kuullostaa tajunnanvirralta, niin sitä se vähän on. Jazzissa ekaa kertaa tänään osasin koko koreografian! Musta tuntui, etten opi sitä ollenkaan mutta niin se vaan tänään meni. Seuraava vaihe on sitten se, että sen koreografian saa tanssia. Nauttia siitä tanssista ja vetää sen omana luovana itsenään ilman, että koko ajan tarvii katsoa opettajan perään! Siitä olen kyllä kovin iloinen!

Tänään meillä kävi Perhetyöntekijä. Oon jotenkin pitkin syksyä kärsinyt siitä, miten monimutkainen ja sekava arki meillä on kun kenelläkään lapsella ei ole oikein täysin säännöllistä rytmiä. Viikkojen sisällöt vaihtelee ja joka päivä on useita erillisiä muistuttavia asioita (kuten tänään muista koululaisella urheiluvaatteet ja sisälenkkarit, huomenna taas ei lenkkareita ja sen sijaan pyyhe ja tytöillä puistossa eväspäivä jne.). Mulla oli jossain välissä hyvä rytmi koko homman kanssa, kävin ruokakaupassa kerran viikossa säännöllisesti aina samana päivänä ja asiat hoitui. Nyt on tosi sekavaa ja hankalaa eikä vähiten lasten puistotilanteen vuoksi. Pistettiin meidän perheen aikataulua viikkokalenterin muotoon (oli muuten tosi hurjan näköinen), mietittiin mitä vois jättää pois tai ulkoistaa ja jatketaan sen työstämistä. Samoin puhuttiin rajojen asettamisesta vieraiden lapsille (meillä on ollut vähän sitä ongelmaa, että meidän koti tuntuu olevan koko korttelin lapsien hengailupaikka jos vähänkin annan periksi). Tuntui, että kivi vierähti sydämeltä kun sai vihdoin jonkun kanssa puhua näistä asioista. Tykkäsin kympillä!

Ja kyllähän ne muutenkin huolehtii, siitä että ehdinkö syödä ja miten lasten ruokailu. Sekin on kärsinyt, myönnän. Kun oma pää ei jaksa niin lapset syö munakasta ja leipää. Parempi toki sekin kuin moni muu.

Mitta tässä tämä menee. Huomenna en menekään zumbailemaan, varmaan seuraavat treenit on viikonlopulla, vähän tässä kyllä suunnittelen lasten kanssa patikointireissua läheiselle laavulle. Ai niin, likalla oli eilen eka jalkapallomatsi ja voi että mä olin ylpeä! Vaikka he hävisi, niin mun metrinen tyttö pelasi jopa 2-vuotta itseään (ja varmaan 30cm pidempiä) vastaan tosi hyvin. Olin niin ylpeä, miten hän jaksaa aina yrittää! Nyt kun sais valettua samaa yrittämisen tsemppiä poikaankin.

Koulupuolelle sain yhden kurssin taas tehtyä ja nyt yritän keskittyä ympäristölakeihin. Tämä on varmaan koko opintokokonaisuuden tylsin osuus. Toissapäivänä kuuntelin nettilehtiä ja meinasin nukahtaa läppärin näppiksen päälle. Sellaista sattuu harvoin, mutta sattui nyt sitten!

Eli monta rautaa on taas tulessa. Eiköhän tästä selvitä!

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Aktiivinen viikko takana, haastetta vielä edessäpäin


Heippa taas! Viikko on ollut tosi aktiivinen ja olen raportoinut siitä enemmän tosiaan siellä instagramin videoklipeissä. Niitä on vaan niin paljon helpompi tehdä verrattuna tänne kirjoittamiseen. Hassu juttu. Mutta kuvatkin on isolta osin sieltä.

Treenattua on tullut kyllä ihan mukavasti. Keskiviikon jazztanssit jäi väliin koska olin teatterissa tyttäreni ja tuttavan sekä tyttärensä kanssa. Käytiin katsomassa Turun nuoren teatterin esitys "Puluboi", joka oli oikein oiva ja viihdyttävä. Toki meidän viisivuotiaat ei varmaan oivaltaneet ihan kaikkia vitsejä, mutta yllättävän paljon esitys herätti ajatuksia ja tunteita. Torstaina kävin kokeilemassa zumban jälkeen joogaa (tuossa lukee virheellisesti, että Pila es) ja kieltämättä tunti zumbaa ja perään tunti joogaa, olin aikasta poikki. Ja perjantaina kipeä. Liikuin mielestäni paljon ja ehkä vähän väsyinkin, kun en oikein pystynyt palautumaan yövalvomisien vuoksi. Mutta....

Lauantaina oli totuuden aika! Mä käyn noin niinkuin suurinpiirtein 2 kertaa vuodessa kampaajalla ja lopun aikaa yritän huolehtia tukasta erilaisten sävytteiden kanssa. Mutta nyt oli syksyn kampaaja ksienssa. Jo keväällä oli halua leikata tämä pitkä tukka pois. Muutamastakin eri syystä. 1. Raskauksien ja imetyksien myötä olen harmaantunut ja harventunut hiusrajasta sekä ohimoilta. Pitkän tukan pidän aina kiinni joten tämä karmea hiusraja on aina näkyvissä. 2. Mitä iloa pitkästä tukasta on, kun se on aina kiinni? Pari kertaa yritin pitää sitä auki ja oikein ahdisti kun tukka valui pitkin olkapäitä ja takkuuntui. 3.Tykkään tehdä lettejä, mutta nyt tyttären tukka on jo niin pitkä, että voin tehdä hänelle ne letit plus mun turvonnut naama ei oikein sovellu leteille.

Mitäs siinä sitten muuta kun leikkurille! Ja värjäykselle. Johan kevään raidat oli kasvaneet pois ja mun sävytehoitolä olin juurikasvua hillinnyt sekin loppunut. Tukkaa lähti tosi paljon, ja värikin tuli taas tummemmaksi, kuten joka syksy. Ehkä ihan jatkossa en näin tummaa sävyä halua, taidan olla sisäinen blondi. Mutta freshiltä näytän joka tapauksessa ja selvästi sopii mun pärställeni tämä pituus paljon paremmin kuin aikaisempi.

Miltäs tämä nyt näyttää? Kiharat tuli kähertimestä, mutta on mulla vähän itselläkin kihartuvaa ainesta tuo hius.

Menee ponnarille tukka tarvittaessa,mutta nyt viitsin pitää sitä myös auki <3


Tiukan treenin ja heilumisen lisäksi sain suostuteltua lasten isän meidän kanssa veneretkelle. Kauniit ja kuulaat syyspäivät on merellä parasta mitä tiedän. Meripelastusvuosina tykkäsin aina eniten mennä päivystämään syksyisin, kun vedet on kirkkaat ja saariston puiden lehdet on upeassa ruskassa. Aina joskus pääsi johonkin rantaan saunomaankin ja sieltä pulahtamaan kylmään syksyiseen mereen. Ai että, niitä muistoja vaalii ja toivoo joskus että pääsee uudelleen!

Valkkasimme ihan lähellä olevan paikan, jossa hienot linnan rauniot ja nuotiopaikka rannassa. Tulen sain syttymään (jee, jotain oppinut jo partiossa) ilman sytykkeitä tai paperia. Ihan puita, kaarnaa ja tikkuja vaan. Makkarat ja eväsleivät maistuivat siihen saakka, kunnes nuorimmainen poltti pari sormea. Tai lähinnä kosketti kuumaa teräspataa, jonka sisällä puut paloivat. Pari rakkulaa, kotimatka huutaen. Kyllä se siitä. Nyt neiti on jo melkein oma itsensä ja toivottavasti nyt oppi sitten kerrasta, että tuli on kuumaa (on sitä kyllä hoettu iät ajat jo ennenkin...). Kuitenkin olen tyytyväinen, että mentiin. Kerrankin koko perheen kanssa yhdessä.

Viikolla taas meni monta päivää ravitsemuksellisesti hyvin. Loppuviikosta vähän taas alkoi makea maistumaan, mutta yritän nyt taas parantaa tapani. On ollut paljon katkonaisia öitä ja väsymyksen yhteys makeaan on nyt tunnustettu täälläkin. Perjantaina tarjosimme perhekahvilassa muille väsyneille äideille kasvissosekeittoa ja tämä ehkä oli lopulta viikon suurin ponnistus. Toivottavasti siitä oli paljon iloa. Yksi koulusuoritus taas meni läpi ja uusi kurssi on työn alla. Mukavaa lokakuun viikkoateille kaikille!










sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Ajatuksia ja vähän syvemmältäkin

Mun oikeastaan pitäisi opiskella nyt. Tehtiin diili, että mä vein eilen lapset koko päiväksi ja tänään sitten lapset on isän kanssa. Nipistän kuitenkin pienen hetken tähän, sillä muuten jää bloggaus kyllä kokonaan. Ja mukavahan harrastus tämä on, vaikka tässä kaikessa kiireessä ei aina oikein ehdi eikä jaksakaan.

Tällä viikolla on tullut reipasteltua. Alkuviikosta lasten harrastusten yhteydessä kävin vähän juoksemassa ja treenailemassa (jatkossa maanantaisin on sali), sitten alkoikin viikon tanssitunnit ja pilatesta olen tehnyt. Eilen ei nyt varsinaisesti ollut suokävelyä, mutta tunnin huhkin metsässä 10 kiloinen lapsi selässäni kantorepussa hiestä litimärkänä, joten ainakin lähellä suokävelyä se oli. Heiaheista ei parempaa vastinetta löytynyt. Ruokailujen suhteen on mennyt nyt vähän paremmin. Tuli tuosta torstain tanssista mieleen, että mukava on esikoisen futisvalmentaja kun mä kerroin että käyn samaan aikaan zumbassa niin hän sanoi että se on ihan ok, myöhästyn hakemisesta noin viitisen minuuttia. Hyvällä mielellä pääsen zumbailemaankin. Eikä jotenkin ole yhtään ikävä sitä viime talven salimeininkiä. Kyllä mä edelleen käyn salilla 1-2 kertaa viikossa ja treenaan kyllä voimaa, mutta se ei ole pääasia. Pääasia on liikunnasta saatava ilo.

Ruokailuasiat onkin vaikeampia. 
Myönnän nimittäin repsahtaneeni taas hiilaritilanteeseen jossa sokeri ja hiilarit oli taas osana elämääni. Tietyllä tavalla on tosi vaikea löytää sitä kultaista keskitietä, koska ikäänkuin koko ajan on pidettävä mielessä että jos tänään syöön vähän irtsareita, niin huomenna mulla on kamalat sokerihimot. Eikö olekin hassua, että voi olla näin hiilariherkkä? Olin jo päässyt pahimmista himoista irti, mutta eilen jouduin syömään sattuneesta syystä (kts. alemmat kuvat) spaghettia ja jauhelihakastiketta ja kas kummaa illalla miehen ostaneet irtokarkit (joita hän ei todellakaan piilotellut vaikka näin on sovittu) keittiön pöydällä veti puoleensa. Jäätelötuutinkin kantoi suoraan syliin. 

Mutta siis viikolla alkoi jo menemään paremmin. Parina päivänä jaksoin laittaa noita syömisiäni fatsecret-ohjelmaan, mikä on oikeasti hyvä asia. Monen on vaikea kuvitella, mutta mulla on tosi kiireisiä päivät ja koen huonoa omatuntoa muutenkin kännykän tihrustamisesta niin ruokailun aikana/jälkeen (jolloin olisi luonnosta kirjoittaa syömiset ylös) en todellakaan kännykkää käytä joten kirjaamiset jää sitten iltaan ja teen jos muistan. Ei ne luvut kyllä kovin mieltä ylentäviä ollut, vaikka kuvanmukaisia lounaita söinkin. 

Naamasta olen nähnyt nyt jo, että ihmeellisiä turvotuksia (paitsi ettei ne mitään ihmeellisiä ollut, vaaka kertoo totuuden) on varsinkin poskissa ja kaksoisleukaa. Kaipaan niin jo omia piirteitäni takaisin, varsinkin raskausaikojen kuvissa joissa taisin olla aika kuiva, olen aivan eri näköinen. Ja kyllä nyt kun neljäkymmentä kolkuttaa (eikä enää kolkuta vaan 5 kk päästä täytän), niin kroppa alkaa väsymään kantamaan tätä painoa. Pakko se on myöntää. Että vaikka sokerit on pysyneet aisoissa, niin ei selkä jaksa, ei polvet kestä juoksemista samalla tavalla. Kun sen kymmenen kiloa edes saisin tiputettua, se olisi jo iso saavutus.... silti en ole valmis koko elämää enää laittamaan pelkän laihdutuksen ympärille.
Mulla oli hyvä tsemppi päällä koko kevään ja kesän, mutta kesäloma sitten lopulta sotki asioita ja kyllähän mä olin tajuttoman poikki, pakko se on myöntää. Täytyy vaan pitää siitä tsempistä kiinni huonoina kuin hyvinäkin päivinä. 
Meillä ei ole kotona mennyt kovin hyvin viime aikoina, mutta ehkä jollain tavalla kun olen asiaa nyt prosessoinut, niin pääsen tästä umpikujasta eteenpäin enkä anna niiden negatiivisten asioiden omalla kohdalla (lasten kohdalla olenkin vähän päässyt niistä yli) vaivata. Tai toivon ainakin niin. Saan myös vihdoin kunnalta apua tässä lastenhoito- ja arjenhallinta-asiassa. Huomenna jopa, pitkän odottelun jälkeen! Mulla on kova tsemppi näiden opiskelujen suhteen ja paljon unelmia! Ja opiskelut onkin ehkä ainoa asia tällä hetkellä, mistä tietyllä tavalla tunnen varmuutta ja sitä että pärjään hyvin. 

Oltiin eilen sitten tyttöjen kanssa partioleirillä (poika oli ilman mua vaikka siellä kyllä nähtiin). Aprikoin pitkään, että kumman otan mutta lopulta ajattelin tehdä miehelle (ja itselleni siis) palveluksen ja otin molemmat. Mulla on niin reippaat tytöt, että ne pysyy perässä missä vain. Jopa tuo 1,5 vuotias kulkee tosi hyvin isompien perässä. Tottakai vauhti on hitaampi, mutta tottelee aika hyvin ja tosiaan on siis reipas. Olen niin ylpeä kyllä näistä tytöistä.  Molempia tuntuu tämä partio ja eräjutut kiinnostavan, samoin kuin isoveljeä. 
Ja mehän tosiaan ollaan nyt lasten isää lukuunottamatta kaikki partiossa eli tämä on kyllä nyt meidän perheen yhteinen harrastus. Partio liittyy luontoon, samoin kuin luonnonsuojelu eli opiskelualani, jospa tämä on nyt vaan se mun juttu...  '
Ja meidän poika, koulun alkamisen jälkeen hän on ihan yhtäkkiä kypsynyt ja kasvanut isoksi. Mä olin aluksi oikeasti silleen, että hei meinaatko muka lähteä kahdeksi yöksi leirille ilman meitä vanhempia.... mutta sinne hän meni ja mukavaa näytti olevan! Ihan kyynel vierähtää (taas kerran), miten reipas ja iso mun pienestä on tullut. Ja toivon niin kovin, että tässä on hänellekin harrastus joka pysyy mukana läpi nuoruuden. 


Kuvassa partioveneemme. Siellä ne sudenpennut kävi kokeilemassa. Kyllä sitä jotenkin ajattelee, miten paljon elämäntilanne on muuttunut siitä kun tämän blogin aloitin. Mun lapsethan on kasvaneet isoiksi. Silloin 2012 kun tätä taisin aloitella mun poika oli 3 ja nyt hän on jo ekalla. Ja tytär oli puolivuotias, kohta täyttää 5. Miten blogi on kantanut läpi mun ison elämänmuutoksen ja vielä tämän kolmannen raskauden. Mutta miten siltikään en ole onnistunut itse blogin perustamiseen liittyvässä tärkeimmässä asiassa eli siinä laihtumisessa. 
Miten paljon olen oppinut eri ruokavalioista, rennosta syömisestä. Ja toisaalta taas kokeilinpa superdieettiäkin jonain vuonna (meinasin muuten ratketa siihen tällä viikolla uudestaan kun kävin vaa'alla, kaivelin jo vanhoja ohjeitakin...)



 
Blogi on ikäänkuin kulkenut pitkän matkaa mun elämässäni mukana. Ja olen kirjoittanut tänne paljon henkilökohtaisiakin asioita. Paljon avautumisia väsyneenä, ja toisaalta taas positiivisia pläjäyksiä hormonipöllyissä. Kuvia salilta (pahoittelen kun niitä ei viime aikoina ole ollut, en ole kehdannut paljoa kuvailla itseän). Tykkään tuosta instagramin videoklippijutustata nyt niin paljon, että aion käyttää sitä arjen kuvaamiseen. Siinä on se harmipuoli, että ne kuvat ei automaattisesti tallennu kännykkään enkä jaksa tuplakuvata samoja asioita (kuten esimerkiks mun viimeviikkoisia ulkotreenejä) joten jos mun elämää valokuvien muodossa haluaa seurata, niin instagram on nyt se paikka. Toki mä tännekin niitä otan edelleenkin jonkun verran. Tähän menikin sitten yli tunti, joten nyt pistän pillit pussiin ja alan kuuntelemaan jäteveden puhdistuksen prosesseista. Mukavaa alkavaa syysviikkoa! Kuva kertoo meidän elämästä viime viikolla enemmän kuin tarpeeksi (yhteensä neljä kertaa kentän laidalla olin).


keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Pilates

Joskus aina täällä mun blogissa vilahtaa tämä Pilates asia, eli joskus innostus tekemään pilatestreeniä ja sitten se taas lopahtaa. No nyt on taas se innokas aika.

Kaapissa on vuosia pyörinyt tämä kuva kirja, Method Putkisto ja Pilates. Olen sitä aina välillä kurkkinut, mutta jotenkin todennut vaikeaselkoiseksi ja ylipäätänsä turhaksi kun olen kuitenkin pilates-tunneilla käynyt ja kotitreeniäkin osannut tehdä.

Nyt kuitenkin mietin, että muistankohan mä itse treeniä tehdessäni kuitenkaan niitä hengityksiä oikein ja teenkö siis liikkeitäkään oikein, joten kaivoin tämän kirjan ja tein kirjan ohjelman kertaalleen läpi. Liikkeet toki on tuttuja, mutta oli hyvä palauttaa mieleen jokainen pienikin asia. Sillä nekin ovat tässä lajissa tärkeitä.

Kun luin tarkkaan ohjeet ja tein sitten liikkeitä niiden mukaan, ekalla kerralla hurahti 40 minuuttia. Myöhemmällä kerroilla on mennyt 20-30 minuuttia.

Ja miksi oikeastaan tästä halusin kirjoittaa, oli se, että se toimi! Jo ensimmäisen kerran jälkeen huomasin isoja muutoksia. Mullahan on ollut näitä selkävaivoja pitkin kesää ja syksyä ja juoksin hierojalla ison rahan edestä. Tuntui että vaivat palaa samantien, varsinkin pitkä selkälihas ja alaselkä olivat ihan koko ajan jumissa. Ja nyt kun joudun opiskelemaan (=istumaan), niin sekin alkoi tuntua puuduttavalta. Selkä menee notkolle eikä jaksa pitää ryhtiä, monelle ylipainoiselle varmasti tuttu fiilis, olkapäät valuu eteen ja on tosi vaivalloista yrittää oikaista se selkä, pahimmillaan se kipeytyy siitäkin. Peilistä kun katsoi omaa istumisasentoa, niin olihan se ihan hirveän näköistäkin. Vatsa pönöttää eteen ja yläselkä on kyttyrällä.

Mun tapauksessa on kysymys tietenkin siitä kolmannesta raskaudesta, joista en oikein ole toipunut. Lantionpohjalihaksia treenaan epäsäännöllisen säännöllisesti ja sekin puoli on vähän vaiheessa. Pilateksesta monet sanoo, että samalla treenautuu lantionpohjakin, joten kovat on mulla odotukset.

No, se ensimmäinen 40 minuuttia oli tuskainen treeni. Mutta kun nousin sen jälkeen lattialta seisomaan tekemään loppurullauksia, tuntui että tämä seisominenhan tuntuu ihan vaivattomalta. Selkä asettui ryhtiin aivan automaattisesti. Siis että ihme on tapahtunut!

Nyt olen tehnyt usean kerran viikossa tätä treeniä, yleensä noin 20 minuuttia kerrallaan vähän liikkeitä ja toistoja vaihdellen ja on muuten ihan eri olo.

Ja mitä se Pilates on? Usein puhutaan syvien lihasten treenaamisesta, mutta syviä lihaksia meillä ei varsinaisesti ole vaan kyse on kehon keskivartalon tukilihaksista. Itse huomasin jopa, että salilla tietyissä liikkeissä, missä keskikroppaa piti pitää jännittyneenä (esimerkiks maastaveto) niin ei oikein jaksanut. Näitä tukilihaksia treenaamalla saavuttaa siis myös salilla etua. Lihakset muuten auttavat kaikissa päivittäisissä toimissa kuten kävelyssä tai kumartelussa.

Eräs tuttavani kommentoi joskus Pilatesta tylsäksi, mutta synnyttäneillä naisilla joilla on raskauden aikana tullut erkaantuma vatsalihaksiin on erityisen tärkeää saada nämä tulikilihakset kuntoon. Tukevat siis palautumista myös raskaudesta. Treeni itsessään on mielenkiintoinen, liikkeitä tehdään 5-8 toistoa ja niissä on tiukasti hengitys mukana (vähän kuin joogassa). Hengitys menee nenän kautta sisään ja suun kautta ulos, hengitykseen liitetään keskivartalon hallinta mukaan eli uloshgityksellä jännitetään vatsalihakset ja ikäänkuin painetaan niillä ilma keuhkoista ulos. Treeni on tosiaan aika nopea koska liikkeitä tehdään vähän per liikesarja. Toki sarjoja voi toistaa oman jaksamisen mukaan, mutta pienelläkin määrällä saavuttaa jo tuloksia.

Treeni vaatii keskittymistä, joten mä en ainakaan voi sitä tehdä jos lapset pyörii jaloissa. Ja tuo 1,5 vuotias typkkää kiipeillä mun päälle kun makaan joten....

Sitä en osaa sanoa, vaikuttaako tänä keskivartalon muotoihin mitenkään. Netin keskustelupalstoilla joku väittää että vaikuttaa, toinen että ei... Tottakai ryhdin korjautuminen vaikuttaa ulkoiseen olemukseen, mutta että oikein senttejä lähtisi... no sitä odotellessa!

Eilen olin jazz-tanssissa ja tuntui että sielläkin sain pidettyä ryhdin vaivattomammin. Toki nyt on pohkeet ihan jumissa, senverran siellä noustiin varpailleen koko ajan...

YouTubesta löytyy muutamia Pilates-jumppia suomenkielisenä ja enemmän sitten englanniksi. Toisin kuin Jooga, Pilateksen englanninkielinen sanasto on helpohkoa joten luulisi että englanninkielistäkin videoita voi hyödyntää. Ja sitten on nämä Yoogaiat sun muut palvelut, sekä kirjat.

Suosittelen lämpimästi!

 

perjantai 16. syyskuuta 2016

Melkein kuin lomalla


Otsikoin postauksen lomaviikoksi, koska siltä tämä on tuntunut. Meiltä on siis lasten isä ja keskimmäinen tyttö reissussa tuolla pohjoisessa, joten mä olen täällä vanhimman ja nuorimman kanssa.

Ei riitelyä eikä nahistelua, olen saanut keskittyä opiskeluunkin pienimmän nukkuessa ja sain jopa valmiiksi kolmannen kurssin tehtävät eli toivottavasti pian napsahtaa sieltä arvosana.

Vaikka paljon on ollut menoja esikoisen harrastusten kanssa ja muutenkin, niin silti on tosi leppoisaa ollut. Hetkittäin jopa tuntuu että rentoudun.

Kuvassa nuori neiti tekee sitä, mitä äitikin. Sama neiti osaa myös tehdä aurinkotervehdyksen (tai ainakin melkein....).

On mukavaa kun on aikaa antaa lapsille myös henkilökohtaista huomiota, tämmöistä pitää jatkossa järjestää useammin. Siitä yhtälöstä puuttuu vain lastenhoitaja. Luulin sitä paitsi ikävöiväni keskimmäistä paljon enemmän (meidän suhde on lähentynyt vanhimman aloitettua koulun), mutta tämä rauha on vaan niin ihanaa...


Jalkapallohommat menee mielestäni ihan hyvin.Paitsi. Eilen eksyin lukemaan netistä jotain juttuja pienten jalkapallovalmennuksesta kuinka epäreilua ja huonoa se on. Yritän nyt unohtaa lukemani. Kehu on auttanut ja selkeästi aina treenin jälkeen pojalla on tosi kova into. Nyt vaan mamman kanssa kentälle potkimaan.

Olen myös reipastellut. Olen tehnyt Pilatestä, käynyt kävelylenkillä ja eilen tämän vuoden ekassa zumbassa. Olin ihan täpinöissäni siitä, että jaksoin.

Itse zumbatunti tuntui oudolta, vai kuvittelenko vain että zumbaohjaaja ei pysynyt rytmissä ollenkaan. Siis vaikka zumba on zumbaa, niin kyllähän sitä pitäisi rytmissä tehdä. Ainakin kun annoin mennä biitin mukaan ja hetken päästä katsoin ohjaajaa niin se meni ihan eri tahdissa eikä siis ollenkaan musan tahdissa, ihankun se olis tehnyt sitä ilman musaa...

No sama se, päätin etten katso ohjaajaa. Tunnin treenistä eka puoli tuntia sattui kylkeen, että niin hyvä aerobinen kunto Iiriksellä on:) Mutta mä selvisin, purin hammasta ja selvisin, jopa vähän jaksoin jammailla!
Jazz-tanssi peruuntui viime hetkellä tältä viikolta, joten odottelen ensi viikkoa. Lauantaina en myöskään pääse salille, jospa sitten sunnuntaina.

Mutta hyvin menee siltä osin!! JEE!:)
Ruokahommat on menneet taas vähän parempaan suuntaan. Tässä älyttömässä syksyn kiirehässäkässä kävi meinaan niin, että mä en taas ehtinyt/muistanut syödä. Ja kun sen unohtaa, se kostautuu kyllä. Samoin olen ollut todella väsynyt ja sekin vaikuttaa. Nyt olen tällä viikolla raapinut itsetuntoani pohjamudista ja ruvennut taas kirjaamaan vähän syömisiä ja yrittänyt taas saada rehut ja proteiinit kohdalleen.

Peilistä ei tuijota nimittäin kovin kaunis näky, parhaiten sen huomaan kun teen noita snappejä tonne instagramiin. En näytä yhtään siltä, miltä luulen tai haluaisin näyttää. Mutta kyllä se siitä. Saan pian vähän tänne perhetyöntekijää avuksi suunnittelemaan ja organisoimaan tätä arkea. Olen meinaan ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa elämässäni, että on kolme lasta josta vanhin koulussa. Aika paljon uutta.

Uus kampaaja-aikakin on varattu parin viikon päähän ihanalle Susannalle! Haluan nyt jotain uutta, olen lopen kyllästynyt tähän tukkaan jota en osaa enää pitää auki. Miks pitää pitkää tukkaa jos se aina vaan on ponnarilla. Toivottavasti tää uhma jatkuu sinne saakka ja uskallan kokeilla jotain ihan uutta!

 Mainitsen imetyksen aina silloin tällöin täällä, antakaa anteeksi, mutta halusin taas laittaa yhden kuvan teille. Tämä on todella tärkeä asia mulle ja tyttärelle ja koska liittyy myös terveyteen, niin ajattelin sen teille jakaa.
Äidinmaidon vaikutuksiahan tutkitaan aika vähän, koska sponsoreita ei juurikaan ole, mutta olen kuitenkin itse nyt Turun yliopistossa järjestettävässä Finnbrain-tutkimuksessa ja siihen liittyvässä äidinmaito-osatutkimuksessa. Kävin juuri antamassa 1,5v äidinmaitoänäytteen ja aion vielä käydä antamassa 2v näytteen jos suinkin sitä vielä silloin irtoaa.

Imetyksen tällä hetkellä tunnettuja etuja on ainakin pienempi riski

diabeteksen ja lihomiseen, tulehdussairauksiin, atoopiseen ihottumaan ja astmaan. Vatsataudin aikana imetetty vauva paranee huomattavasti nopeammin. Äidinmaidosta lapsi saa hyviä maitohappobakteereita suolistoon, mitä pullovauvoilla ei esimerkiksi ole, ja sillä uskotaan olevan vaikutus koko eliniäksi.  Niin ja imetys pienentää riskiä sairastua rintasyöpään, jos halutaan etsiä positiivista vaikutusta äidille.

Pelkkää plussaa ja mä olen paljon tehnyt työtä sen eteen. Mun kolmesta lapsesta esikoinen sai korviketta ihan syntymästään saakka imetyksen ohella ja hänellä on ehdottomasti vaikeimmat allergiat ja atopiat vaikka samat geenit pitäisi olla kaikilla. Uskon vahvasti imetyksen liittyvän tähänkin, toivottavasti tuo tutkimus näyttäisi sen toteen.
Olen imettänyt lapsiani 1,5 ja 2,5 vuotta, tämä typy on nyt 1,5 eikä näytä merkkejä lopettamisesta. Mun periaatteeni on antaa lapsen vieroittaa itse itsensä. Suomessahan suositus on 6 kk täysimetystä, vähintään 1 vuosi imetystä muun ruoan ohella ja kansainvälisesti suositellaan imetystä jatkettavan 2-vuotiaaksi. Katsotaan kuinka käy.

Olen tosi onnellinen, että mun kroppani on onnistunut tuottamaan tätä superfoodia ja että se on sekä riittänyt, että kelvannut lapsille. Ongelmitta se ei tietenkään ole aina mennyt, mutta sitkeydellä olen saanut sen onnistumaan. Ja onhan se ihanaa, parhaita on yöimetykset kun tyyppi äännähtää ja täysunessa paikallistaa maitohanan, mä vaan käännyn kyljelleni ja heitän peittoni tyypin päälle, siellä me lämmitellään toisiamme. Nyt on sitten lasten isän poissaollessa perhepetiin muuttanut esikoinenkin.


Nähdään siellä instan puolella, olen täpinöissäni siitä!! Tunnus olis siis iiris_jss!

torstai 15. syyskuuta 2016

Snapchatin kautta instagramiin

Innostuin alkuviikosta Snapchatista, kun vähän sitä opettelin käyttämään. Nyt kuitenkin on niin, että instagramista löytyy sama ominaisuus joten siirryin snäppäämään sinne samantien kun sitä muutenkin käytän. Mut löytää tunnuksella iiris_jss.

Itse asiassa noita videonpätkiä nyt tehneenä tuntuu ajatus kirjoittamisesta aika raskaalta, varsinkin tässä aika kiireisessä elämäntilanteessa. Mutta aion kyllä jatkaa täälläkin.

Projekti etenee, tänään oli eka zumba - se on positiivista. Negatiivista on se, että tänään oli kuukauden odottamani lääkärinaika jonka muistin väärin vaikka se oli puhelimen kalenterissakin oikein. Käsittämätöntä, itkuhan siinä tuli kun asian huomasin. Olin järjestellyt koko päivän sen mukaan, mitä "muistin" väärin. Tk:sta tulee 52 euron lasku perässä kaiken kukkuraksi. Kaikki lasten eväsretket ja kissanristiäiset kyllä muistan, mutta kun on oma tärkeä asia niin se unohtuu. Kertonee mun prioriteeteista...

Mutta nähdään instassa, kirjoittelen tänne taas heti kun on aikaa, toisinsanoen kun mies palaa matkoilta.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Mun viherjauheet

Tässä nyt pieni pätkä näistä viherjauheista, mitä tilasin iherbistä:-)