Pages

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Vanhemmuudesta

Mä pyörittelen koko ajan päässäni sitä hormonihäitsijä-teemaa blogiin. Tässä vaan kävi niin, että lomamatkan jälkeen päätin osallistua Maantieteen Klimatologian tenttiin 8-9.3 ja siihen on ihan hirvittävä duuni. Luulin että nämä Maantieteen kurssit olisi samanlaista itsepuurtamista ja esseitä, mutta ei. Nämähän on tenttejä eli joudun kohtaamaan nyt ihan uudenlaisen opiskelutavan! Tentin jälkeen olisi tarkoitus tehdä vielä 15.3 Maailman ympäristöongelmien kirjatentti, mutta alkaa ehkä vähän usko tässä nyt ropista...

Ajattelin kuitenkin pikkuisen kirjoittaa Vanhemmuudesta teille, että vähän saisin ajatuksia pois välillä opiskelustakin.

Siitä miten vaikeaa se aina ajoittain on, ja miten tärkeää on, että perheen vanhemmat keskenään ovat samalla puolella.

Meillä kun siis varmaan moni pitkään mua seuranneista lukijoista tietää, asia ei todellakaan ole niin. Isän kanssa on (valitettavasti) alusta asti ollut aivan erilaiset kasvatuskäsitykset, jotka ovat sotkeneet perusarkeamme tosi paljon.

Minulla surkean lapsuuden omaavana ei ollut mitään käsitystä perhe-elämästä ja paljon olen hakenut apua niin ammattilaisilta, netistä kuin ihan vertaistukena eli ystäviltä. On paljon keskusteltu siitä,  kun en ole tiennyt, että mikä on normaalia ja mikä ei. Eräs ystävä juuri tuossa sanoikin, että olen kuulemma hänen mielestään jossain vaiheessa mennyt liikaa "toisten ohjeiden ja suositusten" mukaan enkä ole osannut soveltaaa. Myönsin asian.

Tämä on johtanut aikamoisiin ristiriitoihin tietysti lasten isän kanssa. Erityisesti esikoisen ollessa pieni pidin tiukkaa linjaa. Lasten ja ajan myötä aloin höllätä ja löysätä. Ongelma oli oikeastaan siinä, että lasten isä ei koskaan tullut vastaan, ei ikäänkuin kehittynyt vanhempana oikeastaan mihinkään. Ja monet mun jutuista (rutiinit, makean syömisen kontrolloiminen, lasten huomioiminen) on oikeasti ihan fiksuja joihin kannattaa kiinnittää huomiota.

Asiaa ei ole helpottanut 5 vuotta kestäneet rakennusprojektimme, jolloin päävastuu lapsista oli minulla ja isä sai ikäänkuin ulospääsyn meidän perheestä. Nyt kun ne on ohi ja olemme joutuneet elämään taas tiiviimpänä perheenä, ristiriidat on isoja. Niin meidän aikuisten kesken (saa nähdä mihin se vielä johtaa), kun myös isän ja lasten kesken. Ja ihan varmasti olen itsekin vaikuttanut perheemme dynamiikkaan pitämällä isän joistain asioista ulkona näiden erimielisyyksien vuoksi.

Johdattelen asiaa... Mutta siis. Tämä johti lopulta siihen, että esikoisemme joka on siis nyt koululainen, on ollut  niin ikänsä puolesta kuin myös perheemme muiden ristiriitojen vuoksi, erittäin vaikea. Enkä puhu nyt sisarusten välisestä tappelusta, vaan muusta käytöksestä.

Puhutaan nyt vaikkapa nukkumaanmenosta tai siskon synttäreistä. Jännitys ja muut tunteet valtaavat hänet niin, että on täysin mahdoton ja hallitsematon. Siskon synttäreillä sai kauhean huutorimpuilukohtauksen ja vieraat katsoivat silmät pyöreänä kun kannoin hänet lopulta huoneeseen. Siis MIKÄÄN puhe tai rauhoittelu ei tehonnut, kun ei vaan halunnut/kyennyt kuuntelemaan.

Tottakai meillä aina puhumalla ensin yritetään selvittää asiat, synttäreitä ennenkin. Käymällä tilanteita läpi etukäteen, sopimalla etukäteen ja siis... no tosi monia keinoja aina yritän. Mutta ilmeisesti jännitys ja jotkut tunteet kun vievät vallan, niin jäbästä tulee ihan mahdoton. Ja on iso poika jo, ei 25 kiloa enää kanneta samalla tavalla kuin kiukuttelevaa taaperoa. Niin ja koulussa käyttäytyy melko hyvin, ei siellä tämmöistä ole. Kavereiden kanssa vasta harjoitellaan yhteistoimintaa, eli kiukkupurkauksia kyllä tulee. Poika on samaan aikaan reipas ja arka. Kovin näpsäkkä on suustaan, mutta jos pitäisi tikkari hakea ärrältä niin että äiti on 5 metrin päässä, se ei onnistu kun taas 5v siskolta se onnistuu. Nekin on haastavia tilanteita, kun aina en voi kädestä pitää.

Joskus asiat toimii paremmin, kun on vain yksi vanhempi ja siitä päättelen, että ehkä lapsi on myös vaistonnut meidän vanhempien väliset ongelmat. Ja siis vielä, olen hakenut pojan käytökseen monta kertaa apua, ja olen taas hakenut perheneuvolasta apua jonne menemme maaliskuussa (toki pojan ja lasten isän käytöstä siellä puidaan koska eniten hän temppuilee nyt isälleen), on ollut perhetyöntekijää ja vaikka mitä.

Kuka muistaa viime tammikuun täällä blogissani? Kun vauvan (10kk) jalka murtui siskon häntä kantaessa ja kaatuessa vahingossa päälle. Ja mitä siitä seurasi. Mikä lopulta päättyi onnellisesti. Mutta oli hirveä hirveä pitkä painajainen.

No sälli taas tavalleen uskollisena kieltäytyi kaikista iltapuuhista ja isänsä sitten työnsi liukuvaa lattiaa pitkin hänet pesulle kuitenkaan satuttamatta, mutta rimpuilu (ja samalla siskon lyöntiyritys kiukkupäissään) aiheutti sen, että poika teloi itsensä. Ja tottakai meni sitten esittelemään jäljet kouluun (ei ollut mitään semmoista että olisi pitänyt viedä lääkäriin) saatesanoin "isi potki" josta opettaja sitten päätti huolen vuoksi tehdä ilmoituksen. Olen tässä nyt pari päivää ollut taas ihan tolaltani, nyt pikkuhiljaa pää alkaa selvitä ja tässä kirjoittelen.

Tähän liittyy nyt monenlaisia asioita. Ilmeisesti monilapsisessa perheessä monet näistä on ihan tuttujakin ja sukulaiset jaksaa tsempata mua aina että lasten isäkin oli lapsena ihan "kamala". On siis kamala myös mummolassa yms. jos sille päälle sattuu.

Mutta kuitenkin kyseessä on pieni poika. Olen kyllä lukenut, mitä tuonikäisen päässä tapahtuu. Yritän sopeuttaa itseäni siihen, että samalla on pieni ja samalla on iso. Isona haluaa päättää isoista asioista ja pienenä haluaa hirveästi huomiota ja läheisyyttä (mun kainaloa). Hakee hyväksyntää niin vanhemmilta, opettajilta kuin kavereiltakin.

Ja vanhemman tehtävänä on olla siinä kiinteänä tukitolppana, puskutraktorina ja lähellä ottamassa ne tunteenpurkaukset vastaan. Silloin kun on itse levännyt, voi hyvin  ja perheessä ei ole ristiriitoja, sitä jaksaa paljon paremmin olla se turvallinen ja luotettava vanhempi. Mutta jos vanhemmalla itsellään on stressiä ja vaikeuksia, niin omakin käytös on aika aaltoilevaa. Jonain toisena päivänä jaksaa paljon paremmin, toisena päivänä huutaa lapselle omaa väsymystään.

Tottakai pitää olla armollinen itselleen. Ja pitää (pitäisi) saada olla palautumis ja rentoutumisaikaa myös vanhemmalla.

Minulla nyt on ollut se tilanne jo pitkään, ,melkein koko viime vuoden, että miehen väsymyksen,40-kriisin vuoksi olen pitänyt lapsia hyvin paljon ja antanut hänelle toipumisaikaa/omaa aikaa ikäänkuin syöden omia varastojani. Syksyllä iski sitten suuri kriisi, kun itse väsähdin ja ruvettiin pohtimaan ylipäätänsä perheen tulevaisuutta. Eli samaan aikaan pidät lankoja käsissä, yrität huolehtia että perhe pysyy kasassa ja olet äiti lapsillesi. Ai niin, ja opiskelet, mun pitkän tähtäimen haave joka ei voinut enää viivästyä useastakin syystä. Ja kuntoilet ja syöt terveellisesti!

Joskus en vaan jaksa. Olen ihan hirveä äiti. Jos lapsi/lapset osuu kiukuttelemaan semmoisena hetkenä, kun olen itse ihan rikki, kiroilen kuin merimies ja huudan niin, että varmaan kuuluu naapuriin vaikka omakotitalossa asumme. Se raivo on hetkellisesti ihan järjetön, tekee mieli hakata omaa päätä seinään. Lapset lähtee vauhdilla omiin huoneisiin rauhoittumaan, jos ovat tapelleet ja huutaneet. Siinä sitten ollaan. Lapset kirkuu huoneissaan ja äiti ihmettelee, että kuinka siinä taas näin kävi. Onneksi olen fiksu äiti ja rauhoituttuani otan lapset kainaloon, pyydän anteeksi ja kerron että äitillä meni hermot.

Tämä saattaa kuullostaa aika tutulle. Ainakin ystävien kanssa jutellessa joissain perheissä tätä ääntä käytetään paljon enemmän. En tiedä onko huutaminen periytyvää, mutta itse ainakin näen asialla suoran yhteyden omaan tyytyömättömyyteen ja väsymykseen. Hyvinä levättyinä päivinä olen kuin itse muumimamma.

Vanhemmuus on myös jatkuvaa syyllisyyttä. Joko kannat syyllisyyttä imetyksestä, lasten harrastusten määrästä, lasten kiukuttelusta, omasta käytöksestä, työssäkäymisestä/käymättömyydestä, läsnäoloajasta, you name it. Vertaistuki eli ystävät on tässä ihan ehdoton ja suuri apu. Netin palstat taas ovat ihan todella paha juttu. Tällä hetkellä koen syyllisyyttä tosi monesta asiasta: niin meidän perheen tilanteesta, kuin myös siitä etten ole jaksanut olla tarpeeksi kärsivällinen ja rauhallinen äiti, mutta myös siitä, että en ole pystynyt menemään isän ja pojan väliin konfliktitilanteissa ohjaamaan ja puuttumaan. Ja se tässä lasu-asiassa nyt kirpasee. Olisin voinut vaikuttaa etukäteen, vai olisinko?

Oikeasti,positiivisesta näkökulmasta, asiat ovat edenneet pikkuhiljaa. Olen saanut kasvatusapua ja olin menossa hakemaan sitä lisää. Mulla on hyviä ystäviä ja perhetilannekin ehkä oli paranemaan päin. Opinnotkin on edenneet. Pojan kanssa on hyvät ja luottamukselliset välit ja olen yrittänyt kovasti tehdä töitä, että hän saisi uusia kavereita ja pärjäisi koulussa.

Meillä on nyt kuitenkin edessä taas tapaamisia sossujen kanssa. Olen ulkoistanut tällä kertaa itseni niistä, mies saa asian hoitaa koska on siinä asianosainen, minä olin toisessa huoneessa kokonaan opiskelemassa. Taas meidän perheen asioida puidaan. Ja miehen kommenteista päätellen, on parempiki että pysyn pois koska olen taas monesta asiasta eri mieltä. Kertokoot ne tädit hänelle, mun puheita ei ole tähänkään mennessä uskottu.

Tietyllä tavalla olen oikeastaan hyvilläni, että tähän tilanteeseen puuttui nyt joku ulkopuolinen, koska ehkä nyt sitä apua voidaan saada vielä paremmin. Itse olen edelleen menossa sinne perheneuvolaan itsekseni puimaan näitä asioita ja erityisesti mun omaa jaksamista ja pärjäämistä.

Summa summarum: vanhemmuus on todella monimutkaista. Älkää ihmetelkö, blogin hiljaisuutta, tosiaan isoja asioita on tässä vuoden vaihteessa ja ennenkin sitä ollut pinnalla. Toivoisin kovasti, että tästä elämä piristyisi ja saisimme taas hyvän vaihteen päälle eteenpäin ja saisimme apua tosiaan näihin ongelmiin esikoisen kanssa. Mulla on tosi iso into saada liikuntaa lisättyä, tänään alkaisi jazz-tanssikin. Ja ruokahommat menee vaihtelevasti, ennenkaikkea kuitenkin nyt huolehdin perheestäni. Turvaverkkoja meillä ei oikein enää ole, ehkä saadaan apua siihenkin. Mutta tämmöinen mörkö täällä taustalla on, joka on nyt selkeästi vaikuttanut tähän mun bloggaukseen. Tässä on kyllä edessä se tie, että monta asiaa pitää selvittää, ennenkuin olen vapaammalla ja huolettomammalla mielellä.

Pari päivää meni tosiaan ihan poissa tolaltani, nyt alkaa helpottaa. Mun pari tärkeää ystävää jaksoi vastailla tekstiviesteihin ja pitää mut pinnalla, kiitos teille rakkaat <3 taapero eräsi joten kiitos jos jaksoit lukea!

5 kommenttia:

  1. Moikka! Oon joskus sattumalta löytänyt sun blogin ja aina välillä käynyt lueskelemassa. Kiitos kun kirjoitat niin rehellisesti! Ihan tuttuja tunteita täälläkin, etenkin tuo oma väsymys ja käyttäytyminen lapsia kohtaan sekä riittämättömyyden tunne. Väsyneenä on helposti pinna kireällä ja sitä tiuskii lapsille ihan turhaan joka myöhemmin (heti kohta) harmittaa. Mutta ei kai sitä loputtomiin voi itseäkään syyllistää, Tottakai omille lapsille haluaisi vain parasta joka osa-alueella mutta ei sitä vain pysty aina olemaan täydellisen johdonmukainen ja tyyni vanhempi kun hirmuinen väsymys painaa taustalla ja arki tuntuu välillä niin sumuiselta. Todella hyvä että olet kuitenkin hakenut/ottanut vastaan apua. Mulla tuntuu että itsellä ei edes kovin suuria ongelmia ole oikeasti, muuta kuin oma pitkittynyt väsymys mutta oon kyllä ajatellu että haluan jotain keskusteluapua saada omien tunteiden käsittelyyn. Se kuitenkin vaikuttaa niin paljon koko perheen hyvinvointiin miten äiti voi. Mä kyllä mieheltä saan apua ja tukea, mutta eipä puolison kuuluisi toisen terapeutti olla ja toisaalta ulkopuoliselle ammattiauttajalle puhuminen helpottaa eritavalla. Tsemppiä sinne! T. Neljän alle kouluikäisen "vähän" väsynyt äiti

    VastaaPoista
  2. Paljon voimia sinulle! Vaikea tilanne teillä, mutta ehkä tuossa lasussa voi tosiaan olla hyviäkin puolia,saa isäkin tukea ja ulkopuolisia neuvoja vanhrmmuuteensa. Haluaisin ainakin uskoa niin!

    VastaaPoista
  3. Paljon voimia sinulle! Vaikea tilanne teillä, mutta ehkä tuossa lasussa voi tosiaan olla hyviäkin puolia,saa isäkin tukea ja ulkopuolisia neuvoja vanhrmmuuteensa. Haluaisin ainakin uskoa niin!

    VastaaPoista
  4. Kiitos teille ihanaiset! Neljän äiti, juurikin näin. Ei sitä aina pysty olemaan täydellinen. Olen tehnyt ihan valtavasti töitä sen eteen, että olen pystynyt omia ajatuksiani ja tunteitani kyseenalaistamaan ja muokkaamaan käytöstäni. Mutta tosiaan joskus niitä taantumia tulee, varsinkin huonosti nukuttujen öiden jälkeen jos känkkäränkkä alkaa samantien kun silmäni avaan:) Ja lapset myös aistivat paljon, jos asiat vanhempien kesken ei ole ihan kunnossa, niin sekin vaikuttaa ja epäilenkin sen vaikuttaneen meidän esikoisen kohdalla erityisen paljon.

    Idris kiitos myös sinulle! Toivon minäkin, että johtaa johonkin.Mieheni tuntien kyllä olen aika skeptinen, näitä mahdollisuuksia on ollut ennenkin. Ehkä ei ole koskaan ennen vielä ollut näin selkä seinää vasten kuitenkaan.

    Tämä shokki oli mulle aika totaalinen, mutta onneksi se meni sitten vähän jo ohi ja saan taas keskityttyä opiskeluhuommiin.Olen muuten havahtunut lähipiirinis laajetessa, että tässä on paljon eroja ympärillä. Tämä voi olla se vaihe ihan oikeasti, jolloin meidän suhdekin punnitaan. Se on toinen aika iso asia mielen päällä.

    Aurinkoista maaliskuuta teille!

    VastaaPoista
  5. Tsemppistä paljon ja voimia tilanteeseen. Asioilla on tapana järjestyä, suuntaan tai toiseen :-) Ehkä tuo lasu-juttu, niin ikävältä kuin se nyt tuntuukin, osoittautuukin olemaan hyvä juttu, niin perheen asioiden kuin vaikka sinun ja miehenkin erimielisyyksien ratkomisessa :-) On hienoa, että silloin kun itseltä loppuu keinot kesken tai ei vaan jaksa, on saatavilla apua ja joku toinen ihminen ottaa ongelmat hetkeksi kantaakseen / voi antaa vastuun ihan toiselle ihmiselle. Ehkä sitä jaksaa sitten taas. Ja sanoisin kyllä, vaikkei itsellä lapsia vielä ole, että kyllä sillä äidilläkin saa välillä pinna palaa :-) Äitikin on välillä väsynyt ja äitikin on ihminen, virheineen päivineen. Kyllä se siitä <3

    Oot kyllä sitkeä sissi kun perheen ja useamman lapsen ohella opiskelet. Hatunnosto sille! Ja päälle jaksat vielä tuota terveellisempää elämäänkin noudattaa, mikä sekään ei mitään helppoa ole.

    VastaaPoista

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!