Pages

lauantai 24. joulukuuta 2016

Jouluaatto

On jo yö, ei uni maista. Masussa vähän kiertää tuo kinkku, jota iltapalaksi innostuin maistelemaan. Taas yksi Joulu mun elämässä takana, ensi jouluna olenkin neljänkymmenen. Tässähän alkaa olemaan siinä tilanteessa jo, että elämän puoliväli on kohta ohitettu.

Jouluaatto meni meillä rauhallisesti. Aamulla katseltiin televisiota lasten kanssa, puoliltapäivin Lumiukko-elokuvan jälkeen joulusaunaan (sitä ennen tein pienen hikitreenin). Olin myös aamuksi ostanut lapsille suklaarasiat, joten nuorimmainen jo oksentelikin täällä ja olin jo vähän stressaantunut ettei se ole vatsatautia. Ei, ei se ollut. Suklaamyrkytys vain.

Semmoista leppoisaa olemista, juteltiin joulupukista ja siitä miten hän ehtii joka paikkaan. Esikoinen selkeästi alkaa jo menettämään uskoaan, mutta jollain satumaisella tavalla vielä haluaa uskoa pukkiin ja onneksi ei ole vielä keksinyt ruveta kiusaamaan pikkusiskojaan asian tiimoilta.

Itse jännitin ihan hirveästi iltaa, sillä mulla on suurinpiiprtein 10 joulun kokemus anopin kännäämisestä Jouluna. Joko julkisesti, tai piilopullon kanssa. Ja muutenkin mietiskelin syntyjä syviä. Hyvä on miettiä elämää. Tietyllä tavalla oli tosi rauhallinen olo, enkä ajatellut arkisia murheita ollenkaan. Ihan vain tätä hetkeä.

Saunan jälkeen lakkasin neitosten kynnet (juu, tuo 1,5v halusi myös kynsilakat, eikä puhettakaan etten olis suostunut), puettiin hienot vaatteet ja lähdettiin hautausmaalle.

Tänne Turkuun on haudattu mieheni äidin isovanhemmat ja heidän haudoille mentiinkin. Itse ehdin tavata miehen papan, isoäiti menehtyi juuri kun olimme alkaneet seurustelemaan enkä tosiaan nähnyt häntä. Me aina samalla kun käydään heille viemässä kynttilät, viedään myös mun isälle vaikka hänet on haudattu Jyväskylään.

Isän kuolemasta on jo lähes 20 vuotta ja mun muistikuvat hänestä on jo haalistuneet. Vanhempien eron vuoksi näin häntä tosi harvoin pitkän aikaa, joten kunnollista yhteyttä ei koskaan syntynyt. Tottakai hän mulle silti oli rakas. Juttelen joskus lapsille heidän toisesta papastaan, mutta onhan se surullista että mun puolella ei ole pappaa eikä mummoa. No näillä mennään, onneksi on tuo anoppi ja appiukko vielä elossa.

Anopin luona odotti jouluateria. Iltapäivällä esikoinen valitteli jo huonoa oloa ja mietin, oliko mun suklaansietokyky muka lapsena noin huono? Esikoinen on kyllä herkkävatsainen ja nuorimmaisella se refluksi...

Mukava syödä jouluateria lähes karppina. Ihan vähän maistoin laatikoita (voi veljet ne maistuikin hyvältä), rosolli ja salaatit kinkun lihan seurana. Jälkkäriksi mutakakkua ja vadelmia (ja pikkuleipiä).

Tuolla isovanhemmilla on ollut aina semmoinen mässytysjoulu, mutta tänä vuonna oli yllättävän siistiä ja ylimääräiset herkut oli vähän jemmassa. Tavallaan se oli tosi hyvä juttu kaikille, erityisesti mulle! Ja miehellekin kyllä, hänkin on lihonut aika paljon tässä viime aikoina.

Joulupukki tuli ajoissa. Tilattiin taas partiopukki ja en kyllä tiedä menikö se täydestä.... Vähän oli nuori ja hoikka tapaus. Ja lapsetkin vähän jännittivät ja eivät kauheasti pukille halunneet edes jutella. Nopeasti se siitä sitten lähtikin. Pukki maksoi 60 euroa, joten kyllä nyt jatkossa on pakko miettiä että vieläkö tilataan, että onko se elämys sen arvoinen. Kai se mene ihan täydestä sekin, että pukki tuo lahjat vaikka saunan aikana ovelle..

Lahjoja tuli paljon. Paljon enemmän mitä luulin. Pukki tyhjensi yhden kassin ja olin jo aika huojentunut jo kunnes pappa kantoi toisen kassin. En edes oikein tiedä mistä ne kaikki tavarat tuli ja siinä vaiheessa iski angsti. Juu ja tiedän, lasten jouluun kuuluu lahjat. Mutta jostain syystä nyt tuntui, että määrä on laatua tärkeämpi ja ne oli oikeasti aika isolla rahalla ostettuja lahjoja. Osa myös aika turhia, eli näki heti mikä kiinnosti ja mikä ei.

Olin lapsilta jo etukäteen tarkkaan kysellyt toiveita, ja ilmoitellut niitä sukulaisille, mutta mukaan tuli kaikkea muutakin. Pakettien auetessa alkoi hirvittää jo esikoisen huoneen tilanpuute (se on aivan täynnä leluja, tyyppi hädintuskin mahtuu itse sisälle).

Tänä joulunahan me osallistuttiin yhden köyhän perheen joululahjojen hankintaan ja mulla kieltämättä iski kaiken tämän rojun keskellä angsti. Kun toisten vanhemmilla on rahaa ostaa hädintuskin yksi lahja, miksi meillä pitää ostaa 10 lahjaa jokaiselle lapselle. Eikö tästäkin olis voinut jokaisen lapsen kohdalla yhden lahjan antaa johonkin toiseen perheeseen? Tarvitseeko meidän poika oikeasti jo kymmenennen tekniikkalegopaketin? Ja tyttö neljännen tai viidennen nuken? Osaako he edes iloita tästä rojumäärästä.

Olen melkoinen ilonpilaaja aina jouluisin, aika tiukkapipokin ja huomaan että lasten isä ostaa salaa näitä leluja. Eli vaikka me ensin yhdessä sovitaan, niin hän käy sitten ostelemassa niitä lisää. Mun iso hankinta oli esikoiselle puhelin, kunnon älypuhelin ja tytär sai toivomansa kylpytakin sekä kaulakorun. Esikoinen oli toivonut nerf-pyssyjä joita sitten sai kaksi kappaletta, siskokin sai omansa. Kaikki muu oli vähän ylimääräistä enkä usko että jaksaa enää koululaista kiinnostaa.

No, mutta nyt on tiedossa raivausta ja kirppisreissu taas keväällä kun pitää vanhoista leluista päästä eroon. Tai sitten pitää muuttaa isompaan taloon.

Kun päästiin kaiken kaman kanssa kotiin, päätin lahja-ahdistustani paeta lenkille ja teinkin tunnin reippaan kävelylenkin. Oli kaunista kävellä pitkin asuinaluettamme ja katsella talojen jouluvaloja, taivaskin oli vähäpilvinen ja tähdet näkyi tosi hyvin. Muutama vastaantulijakin, Hyvät Joulut toivotimme! Ja aion paeta lenkille varmaan joka päivä nyt, lapset on luvannut että meillä on nerf-sotaa tiedossa:-)

Kuinkas teillä muilla meni joulu ja tuliko lahjoja sopivasti? Itse sain kaks hierontalahjakorttia, joten ihan tarpeeseen tuli.

 

torstai 22. joulukuuta 2016

Kohta on Joulu <3

Sieltä se joulu tulee ja aika pian. Aika rennosti tässä on otettu, lasten kanssa leivottu ja touhuttu, mutta muuten en ole paljoa joulua valmistellut.

Heia Heiasta otettu printti kertoo, että olen aktiivinen ollut ja Polarin mittari kertoo samaa. Päätin tosiaan pari viikkoa sitten, että pyrin tekemään jotain liikuntaa joka päivä, oli se sitten vain vaikka 15 minuuttia mutta niin että sykkeet nousee tai muuten "tuntuu". Askeleita pitäis tulla päivittäin aina yli sen 10 000, mutta toki mielellään enemmän, välillä paukkuu 20 000 yli. Se on vaikeaa koska... Täällä meidän seudulla ei paljoa sitä arkiliikuntaa tule, joka paikkaan melkein on mentävä autolla. Ja lasten ollessa kotona en pääse oikein lenkkeilemäänkään (paitsi jos otan ne mukaan ja se ei oikein ole kovin tehokasta). Mies tekee niin pitkää päivää, että illalla en enää jaksa. Ja aikaa on nyt mennyt opiskeluunkin.

Mutta tämmöistä pientä aktiviteettia on nyt tehty miltei joka päivä. Ja kieltämättä tuntuu ihan hyvältä vaikka samalla on kyllä väsyttänyt ihan pirusti.

Tänään sain isommat muksut isänsä kanssa uimaan ja nappasin juniorin rattaisiin, lähdettiin lenkille. Kevyttä hölkkää meni aika helposti 40 minuuttia.

Tyttö sai ihmetellä upeita jouluvaloja talojen pihoissa ja mä pistin tossua toisen alle.

On muuten Lidlin tossut, noi mitä tossa alakuvassa näkyy. Ei paljoa maksanut ja olen mä kyllä niillä aika paljonkin lenkkeillyt, myös juossut.

Otsalamppu ja ylimääräiset heijastimet on täällä ihan pakolliset, pimeitä pätkiä on joka suunnalla.

Mitään hienoja juoksuvaatteita mulla ei ole, tai en varmaan edes mahdu vanhoihin. Senverran on peppu levinnyt kolmannen raskauden myötä/jälkeen. Että ihan mennään collareilla ja kuoritakilla.

 

Täällä etelä-Suomessa on aika lämpimät ilmat taas. Pakkasia oli jo tuossa viikko-kaksi sitten ja tänne meidän saareenkin jäädytettiin luistelujää. Muksut halusikin samantien luistelemaan ja kaks kertaa ehdittiin käymään. Toivottavasti pian taas päästään luistelemaan ja olisi kyllä mukava päästä hiihtämäänkin. Mutta kieltämättä tuo piha ei kovin talviselta näytä eikä muutenkaan kovin jouluisa fiilis. Onneksi pihoissa olevat jouluvalot valaisee ja kaunistaa!

Mutta kyllä tämä pimeys on raskasta. Sitä itse huomaa, että koko ajan väsyttää. Ja vaikka flunssat meni ohi (söin ab-kuurin lopulta) niin vähän on nuutunut olo. Toki liikunta piristää, mutta sammon perusväsymys on läsnä koko ajan. Ja sen mukana vähän väliä on mielikin matalana. Meillä on kirkasvalolamppu jossain kellarissa, paljoa se sieltä auta. Onneksi tänään(!) on talvipäivänseisaus eli tästä on taas suunta parempaan päin.

Tuleva kevät on siinä mielessä jännä, että mä täytän pyöreitä. Ensimmäistä kertaa. Ja ensimmäistä kertaa huomaan vanhentuneeni (toki myös lihonut olen), näkyy kropassa monessa kohtaa. Sen huomaa myös siitä, että palautuminen kestää pidempään ja ylipäätänsä moni vanhemmuuteen liittyvä asia, jossa joutuu pinnistelemään, tuntuu työläämmältä kuin ennen. Toki tuon juniorin yövalvomisetkin häiritsee, edelleen refluksivaivoja siis. Olen vaan niin "tottunut" siihen, etten edes osaa kuvitella millasta olis nukkua täydet yöunet.

Mutta jospa nyt sais pidettyä tätä liikuntainnostusta ja jossain vaiheessa se rupeais näkymään ja tuottamaan tulosta. Nyt ainakin yhdistettynä väsymykseen se on johtanut "pohjattomaan nälkään". Hassu juttu sekin. Uskon silti, että pikkuhiljaa alkaa myös näkyä kunnossa ja voinnissa. Olen tammikuussa menossa astmakokeisiib, joten jos siltäkin osin selviäisi asioita. Tänään sain hölkkäiltyä yhden avaavan voimin, mikä on aika hyvä juttu.

Rakkaiden kanssa on leivottu pipareita (*2), torttuja, taatelikakkua, pullia. On haettu ja koristeltu joulukuusi, laitettu kotia. Retkeilty, käyty uimassa, askarreltu ja touhuttu.

Olen saanut kotona monta asiaa sisustuspuolella eteenpäin, mutta aina välillä törmään siihen tuttuun seinään, että kannattaako tämä. Että haluanko edes tätä yhteistä kotia. Mutta sitten taas mieli piristyy ja jatkan, jos en itseni niin lasten vuoksi. Kotona ei vanhempien kesken ole helppoa ja välillä tuntuu, että mitä vähemmän olemme tekemisissä, sen helpompaa. Onneks voi sitten olla ihan vaan lastenkin kanssa ja aina välillä tulee niitä hetkiä, että tuntuu perheeltä. Ja kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, jostain ilmestyy enkeli ja tarjoaa apua.

Mutta näillä mennään, pikkuhiljaa laitan kotia nyt tällä hetkellä ja eiköhän tästä nyt jotain tule.

Loppuun ihan vaan fiilistelykuvia. Ihanaa Joulua!

Mun nuorin <3

 

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Enkeleitä oikeasti olemassa?

Mun on ihan pakko blogata tästä asiasta, sattui niin ihana asia mun vähän väsähtäneeseen elämään juurikin eilen, että ihan itku tuli.

Vanha naapuri, josta tuli mulle ystävä, mutta jonka kanssa tiemme hieman erosivat tuossa vuosi sitten mutta jonka kanssa on nyt syksyllä pari kertaa kuitenkin taas nähty, otti yhteyttä taas. Hänellä on, kuten mullakin, kolme lasta, he vaan muuttivat sieltä meidän vanhasta rivarista kaupunkiin kerrostaloon kun me taas tänne saareen omakotitaloon.

Tiesi, että mulla on rankkaa joten tarjoutui ottamaan mun lapset eilisillaksi ja vielä toiseksi illaksi, että saan vähän omaa aikaa ja rauhaa.

Syksy on ollut rankka, lasten puistokuviot ja muut on olleet tosi sekavat kaupungin toimesta ja nyt sitten keskimmäinen aloittaakin hoidon tammikuussa. Vai miltä kuullostaa, että lähipuisto on auki joka toinen viikko ma-ke-pe ja joka toinen viikko ti-to? Sen lisäksi kyseisinä päivinä ollaan auki sekä aamupäivällä, että iltapäivällä kun ennen oltiin auki joka päivä aamupäivisin. Samantien puistopäivät väheni puoleen ja kun tytöllä on näitä harrastuksia (jotka on tietenkin joka viikko samaan aikaan), väheni puistopäivät muutenkin. Ei siinä mitään, pienemmän kohdalla asia ei ole ongelma, mutta yhtäkkiä oli tilanne jossa piti 5-vuotiaalle keksiä ohjelmaa, eihän se kotona viihdy noin paljoa täysiä päiviä (puistohan on 2-3 tuntia).

Ja koska päivät on hajautettu noin, niin porukkaakin on hajautunut eli montaa vanhoista kavereista näkyy tosi harvoin. Lastenhoidossa aina puhutaan säännöllisesti rytmistä ja rutiineista, tämä on kyllä niistä kaukana ja meidän viikot on olleet koko syksyn sekavia plus että joka välissä yritän opiskella. Niin ja tietenkin se, tätä lasten isä tekee pitkää päivää ja ei kyllä viime aikoina kovin läsnä ole kotonakaan. Kertaakaan ei ole lapsia ottanut niin, että mä saisin hetken rauhaa. Mähän teen tätä aika paljonkin että vaikka viikonloppuna otan koko katraan kanssani. Että joo, hieman väsähdin. Ja siis meillä niitä turvaverkkoja ei ole, jos joku sitä ihmettelee. Miehen suku asuu lähiseudulla, mutta niitä ei kiinnosta, lähimmät sukulaiset ei ole nähneet edes meidän pienintä. Anoppi ja appiukko nykyään on tosi kiireisiä, aika harvoin lapset (tai lapsi lähinnä, esikoinen) siellä enää käy, toki joskus kuitenkin, kerran parissa kuussa.

Muksut sitten lähti kaverille ja itkuhan siinä tuli. Ei noin ystävällinen voi olla. Tein Pilatesta, venyttelin hyvin (selkä tosi kipeä), imuroin ja pesin lattiat ja vielä kävin kaupassa. Ihan luksusta! Kiitos <3 <3 Että on niitä enkeleitä oikeasti olemassa!

Jouluun ei ole enää montaa päivää. Me vietetään jouluaatto anopin ja appiukon luona, muuten kotona keskenämme. Miehellä ei ole lomaa. Kotona olen vähän koristellut ja laittanut, mutta joulukuusi haetaan tänään. Ennen on aina haettu se perinteisesti aattona, mutta nyt haluan sen vähän aikaisemmin että voi sitten heivata myöskin sen aikaisemmin pois.

Muuten tässä ollaan, kaikki lasten harrastukset on jääneet joulutauolle ja illat on kotona oleilemista. Koulun joulujuhla vielä jäljellä.

Viikko siten otin mun vanhan aktiviteettirannekkeen käyttöön taas uudelleen. Ai, että miksi?

Asia oli pyörinyt mielessä jo viikon ja lopulta löysin muuton jäljiltä rannekkeen ja latauskaapelin. Mullahan on siis tämä Polar Loop- ranneke. Kyse oli siis siitä, että kolmen viikon sairasteluputken jälkeen koko kroppa oli taas ihan jumissa ja kipeänä. Siis ihan kaikki paikat sattui ja tuntui että takapuoli on liimattuna sohvaan. Mittari ranteeseen ja samantien aloin jotenkin alitajuisesti touhuamaan enemmän. Yllättävän paljon sitä tulee touhuttua, askeleita tulee joka päivä 10000-20000 ja on pikkasen jumppailtukin joka ilta. Ajattelin, että jos tekisin joka ilta edes jotain pientä niin ehkä olokin paranisi ja kunto nousisi. Ja mieli on ainakin ihan hyvä, kun noita lukemia katsoo.

Mun viimeinen aloitus Jenny ja läskimyytinmurtajat fb-ryhmässä koski aktiivisuusranneketta ja sitä, että voisiko se muuttaa omaa arkiliikkumisen tasoa pysyvästi. Ja siitä se asia jäi kutkuttamaan, kunnes kaivoin sen esille.

Niin se fb-ryhmä. Mä läksin sieltä pois ja se oli iso juttu. Minusta koko ryhmän tarkoitus katosi johonkin. Joka toinen aloitus liittyi dieetteihin ja jatkuvasti silmiini pompsahti normaalipainoisten hyväkuntoisten (vilahti sixpack yms.) kommentteja, siis näitä jotka joko laihduttavat normaalipainon sisällä tai olivat onnistuneet laihduttamisessa ja olivat kovia sporttaajia. Hyvin paljon myös lievästi ylipainoisten ihmisten kommentteja. Lopulta en enää nähnyt meitä isommin ylipainoisia aloituksissa enkä kommenteissakaan. Mua ihan rehellisesti rupesi korpeamaan koska mun aktiivisuusrannekekyselyynkin vastanneista moni oli aivan eri tilanteessa. Tottakai tunsin syyllisyyttä, mikä mä olen määräämään kuka tai mitä, mutta kun normaalipainoisen ja minun elämä vaan on aivan kun yö ja päivä. Se näkyy ihan kaikissa arkijutuissa. Jos me puhutaan molemmat lihavuudesta, me puhutaan ihan eri asiasta. Mutta harmillinen juttu se, toisaalta aikaa kuluu netissä nykyään vähemmän, mikä onkin hyvä asia.

Yogaiaan otin nyt sitten puolen vuoden sopparin. Eilen aloitin sillä Pilateksellä. Kovasti kaipaan kyllä lisää ryhmäliikuntatunteja, voi olla että keväällä ilmoittaudun johonkin uudelle tunnille.

Tiistaina tyttö menee tutustumaan päiväkotiin samalla kun isoveikalla on koulussa joulujuhla aamulla. Pienimmän vien siksi aikaa puistoon. Kaikkia jännittää. Tyttö itse odottaa kovin päiväkotia mutta samalla harmitteli kun joutuu lopettamaan kaupungin liikuntakerhon (on tarkoitettu vain kotihoidossa oleville) jossa maailman parhaimmat vetäjät. Ja jännittää myös kyllä, että saako uusia kavereita ja muutenkin sitä päiväkotia vaikka tuttu paikka kyllä on.

Lahjat on melkein sitten jo kaikki ostettu. Joulun viettoon vaan! Rauhallista Joulunodotusta kaikille lukijoille!

lauantai 3. joulukuuta 2016

Still here..

 
Tämän kauniin kuvan kera pahoittelen, etten ole bloggaillut tänne mitään. Jaksamiseni on ollut aivan kortilla ja tänään sain lääkäriltä sitten oikein diagnoosin ja antibiootit käteen. Pari viikkoa kestänyt (plus viikon sitä ennen jo väsyttänyt) flunssa vei meidän perheen kaikki naispuoliset sänkylepoon, nuorimmaisen korvatulehdukseen ja mulle keuhko/poskiontelontulehdukseen.  En siis vitsaile kun sanon olleeni niin puhki, että olisin vaan jaksanut maata sängyssä. En ole edes jaksanut opiskella. 

Ollaan oltu lasten kanssa käytännössä neljän seinän sisällä ja onni onnettomuudessa, että hekin on olleet kipeinä niin ei ole tarvinnut olla välienselvittäjänä koko aikaa. Samaan aikaan vanhin sai pari uutta kaveria, joista olen todella iloinen kun vanhan ainokaisen kaverin kanssa on ollut jatkuvasti riitoja. On mukava ottaa kylään lapsia ilman, että koko ajan pitää olla puimassa ja setvimässä sanaharkkaa (ja pahempaakin).

Ja tässä on pieni stressikin ollut. Järjestelin marraskuussa perhekahvilaamme pop up-  joulukorttikuvausta ja sekä järjestäminen, että nyt kaikki loppuhässäkkä, voi tsiisus! Yhtään kiitosta en ole saanut, sen sijaan useaan kertaan kritiikkiä joka olisi mun mielestäni pitänyt mennä kuvaajalle ja ylipäätänsä olisi voinut olla antamatta. Ja siis minähän teen tätä vapaaehtoisesti, ilman mitään palkkaa. Kaikkeen yhteydenpitoon, suunnitteluun ja järjestämiseen on mennyt varmaan 10-20 tuntia. Nyt vielä odotamme kuvia jotka eivät ole tulleet ihan ajallaan, toivottavasti ovat onnistuneita. Kun tein aikaisempaa vapaaehtoishommaani eli meripelastusta niin siellä kyllä aina kiiteltiin vuolaasti kaikesta avusta, tämä on ehkä senkin vuoksi ottanut koville.

Iloinen juttu on sen että opinnot on hyvällä mallilla. Mulla puuttuu perusopinnoista enää yksi pakollinen kurssi (on työn alla) ja sitten valinnaisia pitää tehdä joku kirjatentti ja essee. Kevääksi hain lisää koulutustukea ja aion yrittää tehdä maantieteen toiseksi sivuaineeksi  ja sitten sinne Helsingin yliopistoon ympäristötieteen opintoja. Mun oli tarkoitus tehdä kaikki valmiiksi jouluun mennessä, mutta en ole kahteen viikkoon jaksanut enkä oikein pystynytkään (lapset kotona) opiskelemaan joten yritän nyt tän pakollisen saada valmiiksi ennen joulua ja ne pari jää kevään puolelle. Tammikuussa keskimmäinen menee päiväkotiin ja nuorin jää mun kanssa kotiin joten luulen saavani opinnot vielä paremmin etenemään. Elokuussa sitten on vuorossa töihin paluu. Ja se jännittää, tilanne työpaikalla on (kuten aina) muutosaltis ja kai kriisejäkin pukkaa. Toivon tietysti kovasti, että pääsisin pian toisen alan hommiin.

Liikuntaa ei tietenkään ole ollut eikä ruoka ole maistunut. Toivottavasti ab-kuuri auttaa pian että saan elämänvoiman  takaisin.

Veronpalautukset tuli ja jostain syystä tänä vuonna sain enemmän kuin koskaan. Mun kaksi nuorempaa muksua ei ole käynyt koskaan ulkomailla lukuunottamatta Viroa ja olemme lasten isän kanssa nyt miettimässä matkaa johonkin lämpöiseen. Kohtuuedulliseen paikkaan olisi päästävä ja tässä maailmantilanteessa emme Afrikkaan lähde. Nyt on pyöritelty Kanarian saaria ja Dubaita (taidan pyörtää periaatteeni sen suhteen) ja olen katsonut lentoja molempiin. Halvimmalla pääsee kun ostaa lennot ja hotellin erikseen.  Alunperin olin suunnitellut matkaa yksinäni lasten kanssa, mutta aika uhkarohkeaa se kyllä olisi. Ja ukkokultakin innostui asiasta.

Jos joku muistaa viime syksyltä pohdintaani lasten liikunta-asiasta niin monesta eri syystä johtuen mun esikoinen vaihtoi jalkapallon korikseen. Ja olemme tällä hetkellä todella tyytyväisiä asiaan, poikakin lähtee kohtuumielellään sinne ja on saanut sitä kautta uusia kavereita. Tytär on kehittynyt akrobatiassa tosi paljon, seisoo jo käsillä ja päällään seinää vasten. Nyt sitten olis varmaan mun vuoro seuraavaksi:)

Kiitos kun jaksatte käydä täällä!