Pages

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Still alive

Taistelen täällä edelleen väsymyksen kanssa, eli elossa ollaan. Tällä viikolla sain pari treeniäkin jo aikaiseksi mutta eilen taas ihmettelin, että miten 45 minuutin salitreeni voi lamauttaa ihmisen koko loppupäiväksi? Lähinnä teki mieli maata sohvalla ja nukkua koko loppupäivä. Muutenkin on mieli taas vähän maassa, mutta paikallistan sen nykyään kalenterin kanssa kuukautiskiertooni osuvaksi. Jokainen nainen varmaan tietää kun vituttaa kuin pientä oravaa ja tekis mieli kaapata lapset kainaloon ja vähintään jättää koko mies ja lähteä Sambiaan!!

Tänään mietin päivällä positiivisen ajattelun osaamista. Olen jo jotenkin niin tottunut työpaikalla, kuten äitipiireissä vapaa-aikanakin siihen perus pessimistisenä olemiseen ja valittamiseen. Miten sitä osaisi ihan oikeasti suhtautua positiivisesti kaikkiin asioihin ja miten se positiivisuus varmasti näkyisi ja johtaisi hyviin asioihin elämässä.

Tällä viikolla olen yrittänyt etsiä positiivista ajattelua esikoisen harrastuksista. Hän haluaa harrastaa jalkapalloa, mutta ei ole erityisen hyvä (tai lähinnä muihin samanikäisiin futareiden verrattuna) ja valmentajakin sanoi, että joukkueen sijaan voisi jatkaa eskarifutiksessa joka on leikkimielistä harjoittelua. Poika silti haluaa olla joukkueessa, paitsi ei halua käydä säännöllisesti harjoituksissakaan ja joka kerta se lähteminen on ollut vaikeaa kun ei vaan halua mennä. Minusta tuntuu ikävältä kuskata lasta harrastukseen, johon meneminen on aina niin vaikeaa ja josta itsekin näen, että muut on vaan parempia. Mutta toisaalta kun hän niin haluaa. Mun on yritettävä kääntää asia positiiviseksi ja ajatella asiaa kuitenkin toisinpäin. Negatiivisella olemuksella lannistan lapsenkin. Positiivisella olemuksella taas voisin kannustaa hyvinkin hienoihin suorituksiin.

Mä tarttisin varmaan tähän vierelle jonkun ihmisen, joka kuiskaisi aina korvaan, että "ajattele asiaa toisesta näkökulmasta" ja tarjoaisi sen toisen näkökulman.

Mä muistan, että oma äitini oli aina juuri tällä tavalla lannistava, kaikki oli aina ensimmäisenä ei ja minä olin kaikessa huono. En haluaisi seurata samoja jalanjälkiä. Lasten kohdalla mulle arka paikka on "pelaaminen" ja pidän tärkeänä, että edes jonkunlainen liikuntaharrastus olisi, vaikkei edes mitään tavoitteellista olisi.

Järjestetäänköhän positiivisen ajattelun kursseja? Miten sen oman luonteen sairas käännettyä toisinpäin? Tavallaan ajattelen niinkin, että positiivisuudella saisin lapsiinkin valettua enemmän hyviä ajatuksia ja vahvaa itsetuntoa. Paljon lapsia kehun ja yritän olla hyvä äiti, mutta joissain asioissa semmoinen alkukantainen negistely nousee pintaan. Hassu juttu!

Väsymykseen saan toivottavasti apua jo viiko päästä. Nuorimmaisesta on lääkärineuvola ja jos en sieltä saa lähetettä verikokeisiin, niin seuraavalle päivälle on varattu ihan lääkärinaika. Ensi viikolla alkaakin tanssitunnit!

2 kommenttia:

  1. Hienoa pojalta, että haluaa olla joukkueessa, vaikka ei porukan tähti olisikaan. Se harjoituksiin lähtemisen vaikeus voi olla sitäkin, että tuntee itsensä vähemmän taitavaksi - tai sitten vain ihan se lähtemisen vaikeus! Tunnistan siitä vielä aikuisenakin itseni. Kamalan vaikeaa saada kammettua itseään mihinkään, vaikka määränpäässä sitten mukavaa olisikin.
    Minäkin olen yrittänyt kääntää ajattelua positiivisemmaksi, vaikka eihän se väkisin aina tahdo onnistua. :) Varsinkaan kun minulla on sama tilanne kuin itselläsi äitisi osalta: jos hetki meneekin mukavasti, niin viimeistään hänen tekonsa ja sanansa saavat mielen pahaksi ja olen taas se sama pikkutyttö, josta ei ikinä ole mihinkään, josta ei ikinä tule mitään ja - hei! - kaupanpäälle on vielä ihan väärän näköinenkin.
    Mutta yritetään harjoitella! :)

    VastaaPoista
  2. Anonyymi juu itsekin ajattelen että hienoa se on. Valmentaja oli vähän eri mieltä mutta sitten taas toi leikkipallottelun valmentaja oli sitä mieltä, että poika sopii sinne. Ja mun kannustava ote varmasti auttaa poikaakin. Yritän nyt ajatella positiivisesti, seuraavaksi pitäis kai kääntää parisuhdevaihe positiiviselle ja se onkin yllättävän iso asia.

    VastaaPoista

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!