Pages

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Voihan jumitus

 Olin viime viikolla ja nyt eilen erään vapaaehtoisharrastukseeni liittyvän porukan kanssa ulkona syömässä. Oli ihana mennä kesäisenä iltana kaupungille, jokirantaan, syömään ja vaihtamaan kuulumisia sekä suunnittelemaan tulevaa kautta. Tosi virkistävää. Pari yleistä huomiota tein aika nopeasti:)

En voi juoda enää alkoholia. Join lasin valkoviiniä ja se "hiprakka" tuli mulle aika epämiellyttävänä olona. Muutuin jotenkin sosiaalisesta itsestäni tosi epävarmaksi ja tuntui, että jännitän koko ajan jos päästän suustani jonkun möläytyksen. Tosi hassu juttu, olen siis aika suorasanainen usein ja käytän ihan ronskiakin huumoria ajoittain, nyt tuntui että pitää oikein jännittää ettei möläyttele mitään. Ja muutenkin, ei se hiprakka tuntunut hyvältä, päässä pyöri ja epävarma askel.  Seuraavana päivänäkin oli vähän huono olo. En tiedä onkohan alkon käyttö mun osaltani förbi.

Toisella kerralla olin fiksu ja otin auton. Muiden juodessa kuoharia otin fantaa. Enkö tietenkään mennyt jatkoille. Fiksussa naisseurassa huomasin pian, että olen aika jämähtänyt tekemisissäni ja pyörinyt viime vuodet parin korttelin sisällä. Muut kun jutteli esimerkiksi kaupungin eri ravintoloista ja kulttuurista, olin ihan ulkona. Siis ei me käydä koskaan miehen kanssa ulkona syömässä ja kun ei ole niitä ystäviäkään siihen hommaan oikein. Ehkä en vaan ole sopivaa ravintolaseuraa koko lapsikatraani kanssa. Sitten kun nämä lapset on isompia...maybe.

Minun elämä pyörii kodin, liikunnan, lasten harrastusten, opiskeluiden ja oman hyvinvoinnin keskellä. Ja keskiössä siis koti. Olisi ihana kääntyä jo vähän ulospäin ja olenkin hakenut eri suuntia mm. harrastusten myötä, mutta ilman tukiverkostoja se on vaikeaa. Kun mihinkään ei vaan voi lähteä kovin helposti. 

Mitenkähän sitä pääsisi laajentamaan elinympyrää?

Tämä meidän uusi asuinalue kyllä periaatteessa syrjäyttää entisestään kun ilman autoa ei pääse mihinkään. Huvittavaa, mutta opintojen myötä yksityisautoilukin (eli taas yks asia lisää!) on tullut epämiellyttäväksi. Miksiköhän piti muuttaa alueelle, josta ei ilman autoa tahdo päästä mihinkään...???

No täytyy keksiä jotain. Kovasti toivon, että tutustuisin opintojen kautta samanhenkisiin ihmisiin ja tietysti lasten juttujen kautta toisiin vanhempiin. Selkeästi se on vaan nyt jo paljon vaikeampaa kun omia lapsia on paljon ja on itsekin vanhempi. Ruuhkavuodet on ruuhkaisia varsinkin jos joutuu käymään töissä ja lapsilla on paljon harrastuksia. Ei siinä uusia suhteita enää ehditä luoda eikä välttämättä vanhojakaan jakseta ylläpitää. Ja selkeästi aikuisiällä luodut suhteet jotenkin on niin paljon helpompi heivata kuin jotkut lapsuusiän suhteet. Hups vaan joku elämänmuutos ja heipat monelle. 

Ja kyllähän minä käyn jatkuvaa päänsisäistä keskustelua siitäkin, missä omalla kohdallani menee hyvä vanhemmuus. Tämä kotihoito on yksi tärkeä asia ja kyllä se silloin sulkee joitain asioita pois. Ehkä niiden aika on sitten myöhemmin.

Tänään olen viettänyt koko päivän perheeni kanssa. Ensin lasten kanssa lastenfestareilla päivän ja illalla miehen ja lasten kanssa käytiin soutelemassa illankuluksi kun tuossa vastarannalla on aikuisten festarit meneillään. Tämmöisiähän nämä päivät useimmiten on. Lapsista tietää hyvin, että heillä on ollut kivaa kun lähdön koittaessa iskee kamalat itkupotkuraivarit! Ja itsellä on paljon helpompaa kun lapsilla on nähtävää ja koettavaa! 

4 kommenttia:

  1. Omat lapseni ovat 8 & 10 nyt tuntuu, että ehdin seuraamaan rakastamaani klassistamuotia. Tähän on jo apuna tuo vanhempi tyttö- aika menee pienen lasten kanssa kuin siivillä.
    Tuo mainitsemasi vapaaehtoistyö on mainio paikka verkostoitua :)

    VastaaPoista
  2. Itselläni ei valitettavasti ole lapsia, mutta samansuuntaisia ajatuksia kuitenkin kotiin ns. jumahtamisesta. Työelämässä olen tosin, mutta vapaa-aika tahtoo mennä omien hössötysten parissa kotona ja mökillä. Se, että en ole sosiaalisesti kovin verkottunut, johtuu useastakin asiasta. Lähtien siitä, että lapsena minulla ei saanut olla leikkikavereita tai ystäviä - manipuloiva ja kiukutteleva äitini ei sallinut, että toisin vieraita "notkumaan" meille. Sama peli jatkui yläasteella - lukion aikaan olin jo luovuttanut, koska tunsin olevani erilainen. Enhän käynyt missään - koska mihinkään ei ollut lupa lähteä, eikä korvesta jalan tallaamalla yksin päässyt. Ystävyyssuhteita ei siis ehtinyt muodostua minkäänlaisia. Aikuisiällä työelämässä on toki tullut hyviä tuttavuuksia, mutta ei enää täydellisiä ystävyyssuhteita. Ja kuten kirjoitit, kun elämäntilanne, työ- ja/tai asuinpaikka muuttuu, niiden tuttavienkin kanssa yhteydenpito helposti hyytyy puolin ja toisin. Ja ehkä en edelleenkään vanhojen kokemusteni myötä uskalla heittäytyä ystävyyssuhteeseen. Jotenkin on jäänyt pelko, että ei uskalla luottaa tai ei uskalla lähemmin tutustua, ettei tuota toiselle pettymystä vahingossakaan.
    Mutta onneksi on sisaruksia. Ja kirjoja, elokuvia, mökkeilyä... Ja näitä mukavia blogeja! :)

    VastaaPoista
  3. Voin niin samaistua pohdintoihisi vanhemmuudesta. Meillä elämäntilanne toki sinänsä erilainen, että lapset on hoidossa ja itse opiskelen talvet ja teen töitä kesät (tai ainakin tän kesän :) ), mutta niitä omia valintoja pohdin lähes päivittäin. Esim. lenkille lähtö kulminoituu mulla aina siihen, että "en voi lähteä, kun lapset on jo olleet päivän musta erossa enkä ole valmis antamaan yhteisestä ajasta yhtään enempää pois." Mutta ei auta, kun yrittää selvitä päänsä kanssa ja löytää jonkunlainen tasapaino asioihin.

    Tsemppiä arkeen ja sen haasteisiin :D.

    VastaaPoista
  4. Kiitoksia kommenteista! Heidi: juuri näinhän se menee, kun lapset kasvaa niin saa taas aikaa itselleen. Toisaalta nyt mun tuttuja on myös muita pienten lasten äitejä, ehkä jotkut meistäkin ovat vaan menevämpiä. Mä en jotenkin enää osaa edes kuvitella itseäni vaikkapa yökerhoon ja silti tunnen itseni niin "nuoreksi". Ehkä mä olen muutenkin keskimääräistä vanhempi taaperoikäisen äiti, sitä en tullutkaan ajatelleeksi...

    Hekla, mulla erilainen tilanne lapsena mutta sama lopputulos. Me muutettiin jatkuvasti eikä mulla ole juuri yhtään lapsuudenystävää, pari löytynyt jälkeenpäin fb:n kautta. Ehkä silläkin on jotain tekemistä asian kanssa, että on vaikea sopia suhteita. Vaikka olenkini ulkoisesti sosiaalinen, reipas ja tosi monessa mukana. Pitää ainakin olla tekemättä oman äidin virheitä.

    Ellu: no sama se mitenpäin, kyllä ne lapset tarvitsee meitä vanhempia. Minä oon lasten kanssa päivät kotona ja jos jaksan silloin jumpata vaikkapa päikkäriaikaan, on se paras juttu. Mutta mies kun tulee keskimäärin joka ilta aikaisintaan kuudelta, niin olen niin poikki siinä vaiheessa etten vaan tahdo jaksaa vääntäytyä mihinkään. Tykkään jumpata kotona, mutta kyllä se on vähän haastavaa sekin, vaikkapa kahvakuulata 1-vuotiaan juostessa jaloissa.

    Mietin kyllä tuossa ystävien kanssa jutellessa, ettei me edes miehen kanssa käydä koskaan ulkona. Hänelle ei käy fine dining systeemit, koska annokset on niin pieniä ja... No ei vaan jakseta. Nyt saatiin sovittua ekaa kertaa 9 vuoteen, että mennään hääpäivänä lounaalle, ehkä jopa kahdestaan.

    Tuntuu, että kaikilla asioilla on puolensa. Välillä tuntuu hyvältä, välillä surkealta,

    VastaaPoista

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!