Pages

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Kipuinen viikko

Aika hankalaksi tämä viikko lopulta meni liikuntojen suhteen. Maanantaina vein esikoisen kuviskerhoon ja kävin hiihtelemässä 45 minuuttia aika jäisillä laduilla (6,5km). Kaaduin kaksi kertaa ja jälkimmäisellä kerralla jo epäilin, että meniköhän kylkiluu (tuntui senkaltaista kipua aika pitkään). Ja arvatkaa kipuiliko alaselkä hiihtäessä? Voi kun harmitti, mutta tuo keskikroppa nyt vaan ei ole kunnossa edelleenkään.

Tiistaina alkoi tuntua selässä (ja olkapäässä ja käsivarressa ja kämmenessä) vasemmalla puolella pientä kipua, mutta pistin sen "jumin" piikkiin. Kipu on kuitenkin jatkunut koko viikon, enkä paljoa ole uskaltanut edes venytellä. Pientä liikuntaa kuitenkin ja tänään jalkatreeniä.

Aika paljon kaikenlaista tässä nyt on muutenkin. Olen aloittanut taas uutta vapaaehtoishommaa ja ne opiskelut ja nyt viimeisenä olen yksissä vaaleissakin ehdollakin. Mutta tää on niin mua, kotonaoleminen on mukavaa ja erityisesti lapsille tärkeää, mutt kaipaan myös vähän kodin ulkopuolellekin.

Onneksi nyt ehkä näyttää siltä, että se yhteiskuntasopimus saadaan kasaan ja Aikuiskoulutustuki pysyy ennallaan joten mä ehkä sittenkin saan opiskella. Olen vähän hahmotellut näitä opiskelusuunnitelmia nyt niin, että ensi talven olisin opintovapaalla ja saisin ne opinnot kunnolla alkuun ja ehkä aineopinnotkin tehtyä. Sitten palaisin töihin ja töiden ohella yrittäisin ne sivuineopinnot tehdä. Kun ne on valmiit, voisi hakea maisteriohjelmaan aikanaan ja voisi ottaa sen toisen opintovapaavuoden maisteriopintoihin. Koska maisteriohjelmasta lähimmätkin on Helsingissä (eli matkustelua), niin tällä tavalla lapsetkin ehtisivät vielä kasvaa muutaman vuoden ja nuoriakin olisi jo "hoitoiässä". Ja tulisi töitäkin tehtyä siinä välissä.

Ja tottakaihan sitä nyt sitten mietityttää tämä meidän lapsilukukin, eli onko tämä tässä. Onneksi se vaan mietityttää, ennen olen ollut aivan varma jo tässä vaiheessa. Kyllä mun syliin ehdottomasti mahtuisi vielä yksi vauveli ja iso perhe on mulle todella tärkeä asia monestakin syystä, mutta toisaalta ikä tulee vastaan ja mun pitäisi varmaan alkaa pikkuhiljaa elämään omaakin elämää. Työuraa mulla on 12,5 vuotta nyt takana ja kotonaoloa kohta jo neljä vuotta yhteensä, joten työn kannalta vielä ollaan plussalla. Mutta silti.

Että tämmöinen viikko, päättyi sitten kipuiluun. Toivottavasti tämä tästä pian paranee.

 

3 kommenttia:

  1. No hei! Minä odottelen viidettä vauvelia meille ja olen kohta 42 vuotias, eli onhan sulla aikaa! Iso perhe on rikkaus! Meillä meni nelosen kohdalla auto ja asunto uusiksi ja rahallisesti ollaan tosi tiukilla plus moniallergisen nelosen takia olen ollut aika zombi tietysti. Mutta vauvakuume on vahva tunne! Mies pyörittelee silmiään ja meidän kolmonen saikin alkunsa aikanaan puoli vahingossa… Mutta ääni sisälläni sanoi koko aika, ettei meidän perhe vielä ole tässä. Ja kyllähän se ukkokin sitten myöntyi, etenkin kun vauvanteko on niin mukavaa hommaa :D

    Minun oli pakko tehdä kolmosen ja nelosen imetysten kanssa se, että lopetin sen alle vuoden ikää, koska hedelmällisyyteni on ihan kadoksissa imetys ajan. Nelosen vierotin kasikuisena, koska kello tikitti kovaa ja en ollut varma tulenko enään raskaaksi. Mutta tulin! Ja tämä vitonen, viimeinen vauva (jos hän nyt on viimeinen, hihi) saa sitten syödä tissiä niin pitkään kun haluaa.

    Suhtaudun kanssa tosi varauksellisesti varhais”kasvatukseen”, lasten tarhaamis paikkojahan ne ovat! Uskon, että kotihoito on aina parempi ratkaisu lapsille! Pienissä haaveissa siintää jopa kotikoulu… jonain päivänä!

    Raha asiat tietysti mietityttivät paljon mutta viidestä lapsesta kyllä jo on tuetkin aika isot plus ratkaistiin asuntolaina asia myymällä meidän talo ja muuttamalla vuokralle. Kyllä lapset ja lasten kanssa oleminen on vaan niin paljon tärkeämpää kuin maallinen mammona! <3 <3

    Sanni

    VastaaPoista
  2. Kiitos Sanni kommentista! Eilen tyttöni täytti vuoden ja oli kyllä niin haikea päivä, että.... se tunne ettei koskaan enää saisi vastasyntynyttä rinnalle ja pääsisi näkemään taas yhden erilaisen yksilön kasvua. Ehkä näissä lapsissa on juuri se rikkaus kun ne on kaikki niin omanlaisiaan persoonia ja kun jokainen on omassa kehitysvaiheessa niin on ihana jotenkin välillä tehdä yhden kanssa kaksistaankin niitä asioita mihin muut ei vielä kykene. Yleensä tietty koskee vanhinta. Mutta nauttii tuo keskimmäinenkin meidän yhdessäolosta ja vauva osaa ottaa nykyään kyllä mitä haluaa:) Olen niin nauranut kun ensimmäinen pääsi aina syliin vaikkei tahtonutkaan, kakkonen joutui käsiä ojentelemaan ja kolmonen roikkuu lahkeessa... Ovat niin eri luonteisia. Ihanalla tavalla. Tottakai aika on kortilla, mutta suunnittelemalla ja ajoittamalla aikaa on riittänyt kaikille. Eri asia on sitten kun töihinpaluu aikanaan koittaa. Kiitos rohkaisevasta vastauksesta. En ole valmis kyllä imetyksestä luopumaan joten varmaan vuosi tässä vielä menee joka tapauksessa. Aikaa ajatella, ehkä kolme riittää meille kuitenkin!

    Päiväkodista olen täysin samaa mieltä, meidän esikoinen joka joutui nyt vasta eskarin myötä päiväkotiin ei viihdy siellä yhtään. Mitään ei saa/ehdi tekemään loppuu ja möly yksinkertaisesti stressaa häntä. Oli aluksi kokopäiväisenä (ajattelin että uutena ehtii paremmin tutustumaan) ja vuoden alusta vähensimme päiviä, nyt yli puolet pöivistä on vain eskarissa ja ne pitkätkin päivät haen 2-3 maisa useimmiten.

    VastaaPoista
  3. Tuo lähti ennen aikojaan, mutta ymmärrän kyllä pk-tätien tuskan jos ryhmäkokoja vielä kasvatetaan. Ulkona ollessa kaikki on ok, mutta siellä sisällä on mölytaso
    Infernaalinen ja lasten stressitaso myös. Omat lapseni kun eivät ole pk-uraansa aloittaneet jo pienestä niin eivät ikäänkuin ole laitostuneet ja epäilen että mun kakkonenkin tulee kärsimään aikanaan samasta asiasta. Onneksi ne kasvaa, kouluiässä taas eri asia...hehe, nämä on asioita joista voisi blogatakin:-) Ei ehkä aihepiiriin sopivaa vaan:)

    VastaaPoista

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!