Pages

lauantai 5. joulukuuta 2015

Henkilökohtaista, surua

Tämä on aina henkilökohtainen kirjoitus, joka ei sisällä liikuntaa ollenkaan (tämän viikon treenit on sali tiistaina ja tänään 30 minuutin hölkkälenkki) eli treenipostauksia etsivät, kannattaa lopettaa tähän.

 

 
Olimme eilisen ja tämän päivän reissussa kotikonnuilla juhlistamassa veljeni lakkiaisia. Kuten tännekin olen kirjoittanut, mulla ei noita omia sukulaisia paljoa ole ja niiden muutamankin kanssa on ollut etäiset välit. Olen joskus kirjoittanut, että äitini mieli ei ole ehjä ja monenlaisia diagnooseja on saanut kunnes pari vuotta sitten jäi lopulta kokonaan työelämästä pois kun mieli ei vaan jaksanut. Taisin hänet nähdä jotakuinkin 2,5 vuotta sitten viimeksi kun vielä kävi töissä ja (sairaus)eläkkeelle siirtyminen oli vasta puheasteella. Äiti on aina pitänyt huolta itsestään (tyylikkäät vaatteet, hoikka, siisti ja meikattu), vaikka elämä on kuinka riepotellut. Niin myös vielä kun viimeksi tapasimme.

Meillä yleensä on ollut niin, että hän tsemppaa ja tapaamiset menee ok, mutta jälkeenpäin saan sekavia (sekopäisiä) solvaavia puheluita ja viestejä . Viime vuosina niitä alkoi tulla muutenkin ja lopulta oli pakko ottaa etäisyyttä ja pistää välit katki kokonaan. Enhän minä sitä halunnut (äiti on aina äiti), mutta se jatkuva syyttely ja piinaaminen vaikutti muhun ja sitä kautta omaan perheeseen. Muiden perheenjäsenten kanssa olen pitänyt vähän yhteyttä ja hieman ollut perillä, mitä tapahtuu.

Mutta tätä en osannut odottaa. En ollenkaan.

En ollut tunnistaa häntä. Lihonut kymmeniä kiloja, monenlaisia fyysisiä oireita tullut psyykkisten lisäksi ja ne psyykkiset pahentuneet. Tyttärenä mun silmään näytti siltä, että hän on luovuttanut. Ja se särkee sydämeni.

Minuun hän ei juurikaan ottanut kontaktia, mutta vanhempi tyttäreni tuntui kovin rakkaalle ja sylittelikin tätä paljon. Kuvan hiuspannan hän oli ostanut ja antoi sen tytölle.
 
Mulla on paha tunne, että tämä oli viimeinen kerta kun hänet näin. Toivon kyllä, ettei. Halusin niin, että hän olisi ollut mun lasten elämässä tai edes niin että lapset muistaisivat hänet. Tytär ei tainnut tunnistaa edes häntä koska oli niin eri näköinen. Mutta nämä on taas niitä asioita, joihin minä en voi vaikuttaa. Mun tekemiset ja päätökset ei häntä paranna. Se on sairaus, jota rakkaus ei paranna eikä edes hidasta etenemistä. Vuodet on olleet rankkoja, sairaus on repinyt häntä hajalle ja ymmärränhän minä että halu luovuttaa on kova. Se on rankkaa ja väsyttävää kun omaa mieltä ja sen heilumisia ei voi hallita. Kovat lääkitykset vain pahentaa tilannetta.

Eräs toinen vieras kysyi, milloin äiti on nähnyt mun vauvani ja kuulin kuinka hän kuiskasi että ristiäisissä. Totuushan on että äiti näki hänet nyt ensimmäistä kertaa. Ristiäisten aikaan hän oli liian huonossa kunnossa. Kipeältähän sekin tuntui, silloin ja nyt. Joku kutsui häntä supermummoksi, jo kolme lastenlasta.

Miksi elämä tekee näin? Miksi multa, jolla ei ole äidin ja veljen lisäksi muita sukulaisia, viedään äitikin? Miksi hän ei saa nauttia eläkepäivistä ja mummoudesta? Päässäni sinkoilee kysymyksiä joihin ei ole vastauksia.

Olen niin onnellinen perheestäni ja lapsista. Mulla on edes jotain kun äidistä aika jättää. On ehkä aika yrittää ruveta etsimään onnellisia muistoja äidistä joita voin joskus lapsilleni kertoa. Harvassa niitä on, mutta varmaan joitain löytyy.

Mun on vaikea niellä tätä purematta. Huomaan vähän väliä ajattelevani asiaa, että josko kuitenkin vielä jotain. Voisinko vielä yrittää pitää yhteyttä tai jotain. Kaikki on tehty kuitenkin ja olen kääntänyt selkäni jo ajat sitten.

Kirjoitan tätä nyt kyllä kyyneleet silmissä ja mieli maassa. Oli vain jotenkin pakko saada tämä ulos. Kirjoittamalla usein saan tunteet hieman laantumaan ja katseen käännettyä toiseen suuntaan. Kiitos kun luit.


 

9 kommenttia:

  1. Ensimmäistä kertaa eksyin blogiisi ja postauksesi herättää tunteita, pakko jättää kommentti.
    Mieti olisitko ystävä äitisi kanssa mikäli hän ei olisi äitisi? Niin, tuskinpa jos kerran nyt jo olet ottanut välimatkaa. Surullista, kyllä, mutta jokainen vastaa omasta onnellisuudestaan. Sinä et voi parantaa äitiäsi mutta voit antaa lapsillesi esimerkin hyvästä äitiydestä.

    Itse olen 42-v, äitini pahoinpiteli minut ollessani 16-v. Ikinä ei ole anteeksi pyytänyt sanallisesti. Toki yritti hyvitellä viemällä lomalle...ostamalla kalliit kengät...Päivääkään en tapahtuneen jälkeen ole asunut samassa taloudessa. Olin siis 16-v muuttaessani omilleni.

    Asiasta ei saa puhua, hän on lakaissut asian maton alle. Ja minä tyhmä yritin vuosikausia saada häneltä hyväksyntää kunnes terapiassa tajusin etten koskaan tule kelpaamaan hänelle. Tänä päivänä välimme ovat ns. asialliset, näemme sukulaissynttäreillä emme muuten.

    Mitä vähemmän olen tekemisissä äitini kanssa niin sitä paremmin itse voin.

    Ole armollinen itsellesi, meillä on vain yksi elämä, ympäröi itsesi ihmisillä jotka saavat sinut onnelliseksi! Anteeksi "vuodatus", tämä on asia joka saa hanat auki...

    Terveisin Heidi

    VastaaPoista
  2. Heidi, minäkin olen pahoinpidelty lapsi ja terapiassa itsekin istuin vuosikausia. Ystävä en olisi, mutta äiti on aina enemmän ja merkitsee enemmän. Hyväksyntää en hae koska olen omat ratkaisuni tehnyt. Olisin halunnut kuitenkin olla lähellä ja erityisesti lasten vuoksi. Surullinen luopumisen tunne. Kiitos kommentistasi ja mukava kuulla, että olet päässyt elämässäsi asian yli.

    VastaaPoista
  3. Mä olen ennenkin ihaillut sitä kuitenkin aika armollista tapaa, jolla puhut äidistäsi, vaikka varmasti on ollut tosi rankkaa ja anteeksiannettavaa paljon. Vaikutat tasapainoiselta ja omat rajasi tuntevalta tuon suhteen. Uskon, että tiedät itse parhaiten, miten paljon jaksat kantaa. Äitisi tilanteeseen et varmasti voi vaikuttaa ja yhtä aaltoilevaa se meno olisi varmaan edelleen, mutta tiedä sitten, jäisikö vielä kerran yrittämisestä parempi olo itselle ja ehkä äidillesikin, vai vaan lisää huonoja muistoja? Voimia sinulle joka tapauksessa.

    VastaaPoista
  4. Pääasia että tiedostat äitisiiraudet.. minulla ei tähänkään asiaan ole sanoja, paitsi että tiedäthän että täällä ollaan ja sinusta välitetään virtuaalimaailmassa. Se ei korvaa äitiä edes promillen vertaa, mutta jonain yksinäisenä, surullisena hetkenä on hyvä muistaa että sinusta välittää joku, joka ei ole "verisukulaisena" millään tavoin siihen velvoitettu. Olet siis tärkeä! ♡

    VastaaPoista
  5. Kiitos Idris ja TC! Kai se monivuotinen terapia antoi minulle eväitä käsitellä näitä ajatuksia ja varsinkin kun olen lukenut tästä sairaudesta aika paljon. Mulla on nyt pahin järkytys vähän mennyt ohi ja mietin että miten tässä etenen, otanko häneen vielä yhteyttä. Jollain tavalla haluaisin kertoa kuitenkin, kuinka paljon hän on mun ajatuksissani. En usko että hän enää kykenee olemaan mun lasten kanssa, tai sillai miten lasten kanssa nyt yleensä ollaan. Surullista se on ajatella kuitenkin, tuskinpa montaa elinvuotta on enää edessä. Ne lääkitykset tappavat häntä aivan yhtä paljon kuin sairauskin. Kiitos myös TC. Aika yksin näiden asioiden kanssa olen, ei miehenikään oikein osaa suhtautua tähän tilanteeseen. Anopin kanssa nyt juttelin ja sain vähän tukea ja ystävältä. Kiitos ajatuksista ja vastauksistanne tänne. Tämä oli kyllä yksi syvimmistä haavoista, mitä olen blogissa jakanut.

    VastaaPoista
  6. Olen aiemminkin yrittänyt kommentoida teksteihisi, mutta jostakin syystä ei ole onnistunut. Yritänpä vielä, koska aihe on arka ja kosketti kovasti.
    Oma äitini ei ole samalla tavalla sairas tai diagnoosia tehty, mutta on aina ollut hyvin vaikea ihminen. (Vaikka itse luonnollisesti väittää aivan muuta: hän on mielestään hyvä ja lempeä, ja muut aina häntä vastaan.) Lapsenahan sitä oli pakko alistua ja sopeutua hänen solvauksiinsa. Missä tahansa tilanteessa hän heittäytyi lapsen tasolle ja meidän pientin piti sitten yrittää olla niitä ymmärtäväisiä aikuisia, varoa tekemisiä ja sanomisia kaiken aikaa. Lisäksi hän pelotteli meitä kuolemallaan jatkuvasti - sama jatkuu edelleen, vaikka hän on jo 80-vuotias. Meidät manipuloitiin uskomaan, että kaikki isäni sukulaiset ovat pahoja ihmisiä ja että hänen omat sukulaisensa pyhimyksiä kaikki tyynni. No, onpa tämäkin tullut myöhemmin toisin todistetuksi.
    Isäämme emme ole saaneet koskaan kehua millään tavalla tai jos joku kehu tai kiintymyksen osoitus annettiin, sekin käännettiin siten, että olemme sitten äitiä vastaan. Niinpä hyssyttelyä ja mieliksi olemista jatkui ja jatkui, kunnes pari vuotta sitten sanoin vastaan hänelle. Tilanne alkoi, kun hän päin naamaa tieten tahtoen valehteli jälleen kerran silmät suut täyteen - ja pyysin häntä edes pysyttelemään huutamisessaan totuudessa. Tällainen vastaansanominen ei sovi narsistiäidilleni, joten hän ei ole halunnut olla missään tekemisissä kanssani sen jälkeen. Sukulaisille ja kylänmiehille ja -naisille hän toki on leperrellyt, kuinka olen hänet hylännyt ja enkä pidä yhteyttä ja enkä käy, koska "hän ei minua enää tarvitse". Heh. Ikinä emme ole saaneet häntä tarvita - emme lapsina emmekä aikuisina.
    Voi, näitä esimerkkejä on kertynyt yli viidenkymmenen vuoden ajalta paksuksi kirjaksi asti. Jossakin vaiheessa jokin aika sitten tuli vain stoppi itselle ja sietokyvylle.
    Aina sanotaan, että lasten tulee kunnioittaa vanhempiaan. Mutta kyllä edes pientä kunnioitusta voisi vanhemmat osoittaa myös lapsilleen. Mekään kun emme ole minkäänlaista huolenaihetta ikinä vanhemmillemme tuottaneet.

    VastaaPoista
  7. Voi kun ikävää. Minusta on kuitenkin hyvä, että olet pitänyt itsesi ja perheesi takia etäisyyttä.

    Minä olen jotenkin unohtanut sen, että minulla on edes äiti. Hän oli yksinkertaisesti koko elämänsä minulle niin paha (aluksi rankkoja pahoinpitelyitä, myöhemmin henkistä väkivaltaa). Se, etten ajattele häntä, on oikeastaan eräänlaista anteeksiantoa. Mä olen päässyt asian yli enkä anna sen määrittää itseäni. En pysty häntä parantamaan enkä enää välitä mitä muut ajattelevat suhteestamme.

    Älä ainakaan kanna syyllisyyttä.

    VastaaPoista
  8. Minun isäni kuoli pari vuotta sitten, 66-vuotiaana. Hän ei pitänyt minusta huolta, kun olin pieni. Emme oikeastaan päässeet koskaan ns. normaalin isä-poikasuhteen tasolle. Yhteydenpito oli harvaa ja lyhytsanaista. Isän kuoleman jälkeen minusta tuntuu, että hän on enemmän läsnä elämässäni, kuin koskaan aikaisemmin. Ja juuri sillä tavalla ja silloin, kun minä itse sitä haluan. Elämästä tuli parempaa.

    VastaaPoista
  9. Tää oli ihanasti kirjoitettu.. Niin aidosti ja sydäntä riipivästi ❤
    Nämä on rankkoja asioita, muista ettei syy ole sinun ❤

    VastaaPoista

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!