Pages

lauantai 28. marraskuuta 2015

Ystävyydestä

Tämä postaus kuuluisi varmaan sinne ystävänpäivälle julkaistavaksi, mutta teema koskettaa minua juuri nyt.
 
Kirjoitin jo aikaisemmin siitä kolmannen lapsen kotiäitiyden aikaisesta yksinäisyydestä, joka kyllä vaivaa minua edelleenkin. Yksinäisyyttä vastaan tietysti taistelen ystävien avulla ja toki muunkin sosiaalisen elämän kautta.
 
Olen hakeutunut nyt erääseen poliittiseen työryhmään ja jos sinne pääsen, saan vihdoin laajennettua elinpiiriäni näiden kortteleiden ulkopuolelle. Kaipaan niin paljon niitä aikuisia, joiden kanssa voin vaihtaa mielipiteitä kaikesta maan ja taivaan välillä. Muutamia tärkeitä ystäviä on ja elämäni ystävyyksistä haluaisinkin kirjoittaa!
 
Kuten aikaisemmista teksteistä (ainakin rivien väleistä) on voinut lukea, elämäni on ollut rikkonaista aina ensimmäisestä koululuokasta saakka. Olemme muuttaneet lähes vuosittain ja minun on ollut vaikea luoda ihmissuhteita. Ja kun olen niitä hyviä ystäviä löytänyt, he ovat syystä tai toisesta jääneet matkan varrelle tai tiemme on eronneet myöhemmin. Facebookin kautta on löytynyt lapsuudesta muutamia ystäviä, mutta oikeasti mulla ei ole juuri ketään ihmisiä aikaisemmasta elämästäni ennen lapsia. Sivusta kuuntelen kun muut ihmiset pitävät yhteyttä vanhoihin ystäviin ja itse huomasin, että jopa kaasoni poisti mut fb-ystävistään. En vain kuulunut hänen elämäänsä vaikka joskus pidimme paljonkin yhtä.
 
Tilanne on hankala myös siksi, että mieleni on sulkenut koko traumaattisen lapsuuteni ja nuoruuteni pois eli en muista juuri mitään esimerkiksi koko peruskoulun ajalta. Eikä mulla tietenkään ole niitä kavereita joiden kanssa muisteloisin niitä aikoja. Tämän vuoksi mun on myös vaikea tavoitella niitä lapsuuden ystäviä ja toisaalta jos välissä on 20-30 vuotta ja 500 km, niin vaikeaa se on löytää sitä samaa fiilistä mitä silloin...
 
Pidän ystävyyttä todella tärkeänä asiana. Usein se voi ajoittain olla kovinkin henkistä tukemista ja näinä väsyttävinä ruuhkavuosina se paljonkin on sitä. Toisaalta ystävien kanssa voi myös pitää hauskaa ja rentoutua. Ystävien kanssa voi myös tavata lapsineen päivineen, tehdä vaikka yhteisiä retkiä. Hauskasti olen huomannut myös, miten ystävät jakautuvat "perheystäviin" ja "kaveriystäviin" eli toisten kanssa tehdään perhejuttuja ja toisten kanssa tavataan pääasiassa ilman perhettä. Usein kuitenkin mun ystävät on naisia ja äitejä, miehet jäävät johonkin sivuvaikuttajiksi. On myös ystäviä joiden miehiä en edes tunne kunnolla.
 
Uutisissa kerrottiin tänään, että varsinkin kaupungeissa lapsiperheet ovat todella yksin ja väsyneitä. Tukiverkostot on kaukana (tai lähellä kuten meillä vaan apua ei heru) eli sukulaiset jossain muualla. Onneksi nyt on lakisääteistä kotiapua saatavilla.
 
Jotenkin olen niin onnellinen ystävistäni, jotka on kulkeneet mukana tässä viimeiset vuodet. Ollaan oltu avoimia ja voidaan luottaa toisiimme! Odotan innolla myös tulevia haasteita, josko löytäisin uusia ystäviä ihan eri piireistä.
 
Tietyllä tavalla olisi myös mukava löytää itseni kaltaisia tyyppejä. En tässä ole yksinhuoltaja, mutta teen tosi paljon lasten kanssa keskenämme asioita eli siis ilman lasten isää. Yleensä perheet tekevät samoja juttuja keskenään ja ehkä siten usean perheen kesken, mutta minäkin kaipaisin jonkun toisen mukaani vaikkapa telttailemaan lasten kanssa. On niin monenlaisia asioita, joihin lasten isä ei tule koskaan mukaan, ja joita koen hieman vaikeaksi ihan yksinäni toteuttaa. Semmoinen ihminen, jonka kanssa voisi hetkittäin jakaa lastenkaitsemisvastuun ja samalla olla aikuinen aikuiselle, kuuntelija ja olkapää. Toinen sytyttää nuotion ja toinen katsoo lasten perään uimarannalla.
 
Olen saanut todella paljon viime vuosina ja onnellinen siitä! Kuinka onkaan onnistunut löytämään tärkeitä ja rakkaita ihmisiä ympärille vielä reilusti yli kolmekymppisenä?
 
Silti kaipaan vielä jotain enemmän, nyt ehkä ensimmäistä kertaa olen osannut sanallistaa ajatuksiani kun se ennen on ehkä ollut sellaista epämääräistä tyytymättömyyttä. Rinnallani kulkee myös lasten isä, hän ei kuitenkaan ole samalla tavalla tärkeä ystävä vaikka häneen luotankin. Meillä ei ole yhteisiä keskustelunaiheita ja kiinnostuksenkohteita koska olemme niin erilaisista lähtökohdista tulleet. Ja perhettähän mulla ei ole, ollenkaan.
 
Ehkä blogin kirjoittaminenkin aikanaan alkoi siitä, että minulla ei ollut ympärillä ihmisiä joiden kanssa näistä asioista jutella. Aika monta vuotta salasin koko elämäntaparemontin ja nyt kun pikkuhiljaa olen alkanut kertoa, niin olen voinut bloginkin osoitteen antaa. Että minä olen minä kaikkine puolineni. Ja otan ystävät mielellään vastaan myös kaikkine puolinensa.
 
Anteeksi tekstin rikkonaisuus, asia oli sydämelläni ja halusin kirjoittaa sen kerralla tähän.
 
Olisi kiva lukea kommenttilaatikossa tai facessa teidän lukijoiden ajatuksia ystävyydestä ja tästä aikuisiän yksinäisyydestä. Mikä saa pitämään tärkästä ystävästä kiinni vaikkapa välimatkan kasvaessa? Mikä on se liima, joka liimaa ystävät yhteen? Miten ystävien kanssa saa sovittua menemisoä ja mistä löytyy sitä aikaa toiselle keskellä ruuhkavuosia? Minusta on aina ihana nähdä ihania ystäväselfieitä, kun sen parhaan kaverin kanssa tehdään jotain kivaa yhdessä ja halutaan ikuistaa tilanne. Ystävät on kuitenkin kiitä tärkeitä rinnallanulkijoita elämän pitkässä langassa!
 
 

 

2 kommenttia:

  1. Mä just kirjoitin blogissa miten onnekas olen kun mun lapsuuden parhaat ystävät on edelleen ne mun lähimmät ystävät, ja he kaikki asuvat 10 km säteellä. Ne on ihmiset joihin mä tiedän voivani luottaa jos elämässä tapahtuu jotain musertavaa. Silti koen usein olevani yksinäinen. Just näissä arjen pienissä hetkissä kaipais enemmän ystävää, jolle vuodattaa niitä pienempiä murheita; riitoja miehen kanssa tai lasten sairastelua. Ja sit kaipaan myös samanhenkistä kaveria liikkumaan mun kanssa. Niiden vanhojen ystävien kanssa on niin vaikee saada aikatauluja sopimaan yksiin. Jollain on kouluikäiset lapset, niiden harrastusrumbat ja työkiireet ja sit on lapsettomia kavereita jotka elää ihan erilaista elämää. Ne on ystäviä joiden kanssa voi jatkaa juttua vaikka vuoden tauon jälkeen juuri siitä mihin viimeksi jäi, mutta niistä mä en ainakaan tällä hetkellä koe saavani sellasta jokapäiväistä (tai -viikkoista) tukea arkeen. En osaa soittaa heille, et voitko vahtia mun lapsia pari tuntia, et pääsen jouluostoksille, vaikka.
    Joskus mietin, et onko tää yksinäisyys vaan omien korvien välissä ja ehkä ne ystävät joskus toivoiskin multa sitä avunpyyntöä. Yksi näistä ystävistä esimerkiksi on mun pojan kummi.
    Ja mä koen samoin kuin säkin, et mies ei ole sillä tavalla ystävä. Se suhde on ihan erilainen, ja se tuki erilaista. Meillä ei esimerkiksi ole ollenkaan yhteisiä perheystäviä. Silleen, että miehet ois kavereita ja naiset ois kavereita.
    Joo, pitkä kommentti, mutta kyllä: tunnen myös välillä olevani yksinäinen.

    VastaaPoista
  2. Sari mun kesti pitkään vastata tähän, koska jäin pohtimaan kommenttiasi enemmänkin:) En mä usko, että on periaatteessa pään välissä. Juuri uutisoitiin kuinka pienten lasten vanhemmat on yksin. Eläimetkin usein elää laumassa ja monet eläimet jopa hoitavat toisten poikasia. Ihmisetkin on eläneet vielä jopa 50 vuotta sitten ihan erilaisessa sosiaalisessa ympäristössä. Nykyään isovanhemmat on töissä, reissaavat jne. Jotkut ystävät tarjoavat apuaan mutta huomaan heidän olevan yhtä uupuneita joten ei viitsi pyytää apua. Semmoinen sosiaalinen perhepiiri olisi varmaan hyvä ratkaisu, kaikki auttaisi kaikkia. Ei pelkästään äitipiiri vaan myös miehet olisi siinä mukana. Sitä mä kaipaan eniten. Tehtäis koko perheellä juttuja ja perheillä juttuja. Sen lisäksi olisi ihana olla treenikaveri ja kaikkea muuta!

    VastaaPoista

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!