Pages

torstai 15. lokakuuta 2015

Kosketus

Imetin tuossa vauvelia uneen samalla nauttien vauvan ihon lämpöisyydestä ja unisista käsistä, jotka hakeutuivat iholleni: käsivarsilleni, kylkeen, kaulalle, rinnalle... 

Tunne on autuaan nautinnollinen ja unettava. Jokainenhan meistä rakastaa kosketusta ja hellyyttä- eikö vain? Ja jokaisen vanhemman kuuluisi sitä antaa myös lapsilleen.

Joskus tunnen olevani kuin kissa, oikein kerjään kosketusta ja silittämistä ja sitä läheisyyttä. Semmoista toisen hyvänäpitämistä.

Suurta osaa meitä suomalaisia taitaa kuitenkin vähän vaivata läheisyyden puute ja koskemisen osaamattomuus. Tai usein ainakin olen miettinyt näin. Vai kaipaanko kuitenkin normaalia enemmän?

Olen yrittänyt muistella lapsuuttani ja niitä hyviä hetkiä. Ikäviä muistoja, perheriitoja, tappeluita, fyysistä ja henkistä väkivaltaa tulvii aina muistot täyteen. Samoin mun kaltoinkohtelua lapsena, ruumiillista kurittamista ja häpäisemistä. Anteeksipyytäminen, anteeksianto, rakastaminen, sylissäpitäminen ja silittäminen on joko unohtuneet tai sitten yksinkertaisesti mua ei koskaan pidetty hyvänä. Hullua ajatella näin, tälleen aikuisena. Että olis vain joku joka halaisi ja pitäisi kädestä. 

Rakastaisi ja olisi lähellä, ehdoitta, ilman vaatimuksia. Kun osaisi itsekin. On vaikea rakastaa ehdoitta, jos on kokenut lapsesta asti hylkäämisentunteita ja pelkoja vuosikausia. Kun ei tiedä, millaista sen pitäisi olla. Millainen pitäisi olla.

Onneksi mulla on äidinvaisto, jota olen oppinut tulkitsemaan ja seuraamaan.   Se vaisto on johdattanut meidät perhepetiin ja moniin muihin ratkaisuihin vanhemmuudessa, jossa lasta pidetään lähellä ja annetaan itsenäistyä omaa tahtiaan. Sillä vaistolla johdatan isompia lapsiani, askel kerrallaan itsenäistymään niin, että syli on aina avoin. Korvat on aina avoimet, sydän on avoin. Otan lapsen sellaisena kuin hän on. Psykologikäynnilläkin totesimme yhdessä, että vanhemmuus on ainoa asia elämässäni, mihin olen aika lailla täysin tyytyväinen juuri nyt. Tuon voimakkaan vaiston ymmärtämisen vuoksi!

Se sama vaisto tuolla vauvallakin on. Siihen se vieressä kiehnää, hakeutuu unimaidolle ja lopulta nukahtaa iholle. Ja herää aamulla siitä vierestä, kiehnää ja kikattelee kunnes herään itse. Tai sitten isompi sisarus mönkii viereen peiton alle ja kutittelee vauvelia. Niin rakkaat <3

Tämmöisiä pehmoisia ajatuksia iltamyöhään!

Niin, nyt on muuten kansainvälinen imetysviikko joten hyvää semmoista kaikille! Imetitte tai sitten ette:)

3 kommenttia:

  1. Eeei... ei kaikki. Minä olen niitä jotka ovat ehkä vähän yliherkkiä ja inhottuvat kosketuksesta tosi helposti. :)

    VastaaPoista
  2. Itse pidän kosketuksesta ja kyllä koskettelen paljon lapsia ja nykyään etenkin miestäni. Lapset alkaa olla siinä iässä, ettei oikein heitä innosta. Onneksi on eläimet, joilla on sitä halipulaa.

    Minä en muista lapsena minua koskaan hellityn, joten tiedän miltä se läheisyyden puute tarkoittaa. Onneksi voi aina itse parantaa omaa elämäänsä, kun tajuaa ne lapsuuden rasittteet.

    VastaaPoista
  3. Kosketus on vaan niin jotenkin:) En tiedä mitä teen kun ei enää lapsille syli kelpaa. Vauvat on siinä niin ihanan aitoja ja niitä voi helliä/pusutella/paijata/silitellä niin paljon kun mieli tekee. Tämä seitsenkuukautinen alkaa vaan jo pikkuhiljaa harjotella itsenäistymistä äidistä, mutta pussailen ja nuuhkuttelen sitten vaikka öisin. Saman peiton alla kun nukutaan. Miestä ei paljoa tee mieli kosketella kun hän ei ole perheessään semmoseen tottunut eikä tietenkään muakaan pidä lähellä. Ehkä mä sitten hankin koiran:) Tai pehmonallen...

    VastaaPoista

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!