Pages

maanantai 28. syyskuuta 2015

Yksinäisyys ja pois mammakuplasta

Kun nyt kerran aloitin syvällisten tarinoiden sarjan (juu olen treenannut kyllä ahkerasti viime viikolla), niin voisin puhua vähän myös yksinäisyydestä.

Olen aika sosiaalinen ja mukautuva ihminen ollut aina. Tutustun helposti, teen tuttavuuksia ja joskus jopa ystävyyksiä. Nykyisellä asuinpaikkakunnallahan mulla ei ole ollut mitään tänne muuttaessani ja ylipäätänsä koko elämäni on ollut lyhyitä pyrähdyksiä eri paikoissa (ei siis niinkään omaa syytäni, äitini mukana oon muuttanut ja itsenäistyttyäni tietysti opiskelemaan jne.).

Aika ennen lapsia meni todella suurelta osin töiden, vapaaehtoistyön ja kuntoilun piikkiin. Ja kun parisuhdekin oli tuore ja purjehdus yhteinen harrastus, niin eipä siinä enää enempää osannut kaivata. Samoin mun mieheni- ei hänelläkään juuri ole kavereita tai ystäviä, joiden kanssa jotain enemmän tekisi.

Esikoisen synnyttyä löysin nopeasti itseni perhekahviloista ja kaikenmaailman valmennusryhmistä (voimapiiri jne.). Olin vetämässäkin paikallista perhekahvilaa erään kolmekirjaimisen ison suomalaisen järjestön nimissä ja nyt taas olen vetämässä samaista kahvilaa. Vapaaehtoistyö ja sitoutuminen ei ole vissiin koskaan ollut ongelma?:) 

Anyway, kun tarve tutustua ja verkostoitua oli suurin niin kyllähän siinä onnistuin hyvin. Löytyi lopulta myös todella hyviä ystäviä! Sitten joku meni töihin, sai lapsia kun mä olin töissä ja vuorottelimme. Välillä enemmän ja välillä vähemmän yhteydenpitoa- joka tapauksessa jatkuva minulle törkeä yhteys. 

Nyt kolmannen lapsen ollessa vauva ja ystävien pitkälti työelämässä, huomaan kokevani yksinäisyyttä. Vaikea sitä edes on kuvailla, että minkälaista. Onko se loppujen lopuksi edes ystävien kaipuuta vai ylipäätänsä sitä, että ei ole siinä rinnalla niin henkistä kumppanuutta mukana ja läsnä arjessa. Siihen liittyy myös voimakkaasti ns. mammakuplan purkautuminen. Ei saa ymmärtää väärin, mammakupla on ihana ja kun se varsinkin esikoisen aikana on niin täysipainotteista ja ikäänkuin kaikki liittyy siihen vauvaan, niin onhan se ihan mieletön ja ainutlaatuinen kokemus. Varmasti hormonit ja kaikki muu se iso elämänmuutos vaikuttaa siihen. 

Sitä hakeutuu samassa tilanteessa olevien kanssa yhteen, kaikki keskustelu lähtee lapsista. Joidenkin kanssa sitä kasvaa ikäänkuin yhteen ja ystävyys jatkuu kuplan puhkeamisen jälkeenkin. Keskustelu laajenee lapsista aikuisiin ja elämään. Nyt mulla taitaa se mammakupla ollakin puhjennut, elän tyypillistä lapsiperheen arkea johon liittyy voimakkaasti aikataulutus ja rutiinit. Aika erilaista.

Mulla on kuitenkin tämä vauva ja elän myös samalla vauvaperheen arkea. Kaipaan tosi paljon, että saisin myös elää siellä mammakuplassa, mutta ei taida olla paluuta sinne. En oikein tahdo löytää yhteistä säveltä vauvojen äitien kanssa ja isompien lasten äitiystävien kanssa olenkin jo hieman eri roolissa. Tuntuu välillä aika ristiriitaiselta. mihin mä kuulun?

En tiedä,vaikea jotenkin selittää. Tietyllä tavalla haluaisin edes hetkittäin elää sitä pienen vauvan äidin roolia. Rauhoittua katsomaan ja leikittämään vauvaa, ilman että joku isompi lapsi tulee väliin. Haluaisin mennä perhekahvilaan röhnöttään vauva sylissä ilman kelloa (milloin pitää joku hakea tai viedä, syöttää) höpöttelemään muiden kanssa. Että olisi joku paikka missä voisi vaan olla, korvia kuuntelemassa ja kiireetön hetki. 

Kauhean vaikea kuvailla sitä tietynlaista tyhjiötä sisällä. Ehkä se on myös sitä, etten kuulu nyt mihinkään. En mammapiiriin, vielä vähemmän työelämään, harrastuksetkin on nykyään aika yksinäistä treenaamista. 

Netin kanssa on tosi ristiriitainen tunne ja blogia lukuunottamatta esimerkiks facebookissa olen koko ajan vähemmän ja vähemmän koska ahdistun siellä.. Ja siellähän ne kaikki sosiaaliset suhteet nykyään hoidetaan  vaihdetaan kuulumiset (=luetaan ja kirjoitetaan päivityksiä) ja jaetaan olia kuvia. En tykkää.

Onko kenelläkään samoja ajatuksia? Voi olla, että kirjoitan epäselvästi koska samalla jäsentelen ajatuksiani. Kiitos myös ystävälle, joka just iltalenkillä kuunteli ja ymmärsi näitäkin ajatuksiani <3




1 kommentti:

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!