Pages

tiistai 22. syyskuuta 2015

Fiiliksiä

Olin eilen käymässä neuvolapsykologilla. Mua on usutettu sinne varmaan kaikilla neuvolakäynneillä nuorimmaisen syntymän jälkeen ja kun en ole vaan saanut aikaiseksi varata aikaa, niin sieltä lopulta soitettiin tännepäin.

Meidän kunnassa on siltä osin asiat tosi hyvin, että henkistä apua saa tosi montaa kautta: on psykologipalveluja, kotiin tulevia perhetyöntekijöitä, perheneuvolaa, kotipalvelua jne. Ja näköjään meistä pienten lasten vanhemmista pidetään eniten huolta, koska en ole ennen näin hienosti saanut apua. Ja tosiaan vaikka unohtelin enkä ehtinyt itse varata aikaa niin neuvolasta oikein soitettiin perään. Eli aavistivat aivan oikein.

Ehkä tärkein apu, mitä nyt tarvitsen on ensinnäkin joku auttamaan mua jäsentämään näitä sekavia ajatuksiani jonkunlaiseksi järkeväksi kokonaisuudeksi ja sitten käymään niitä asioita yksi kerrallaan läpi. Ihan pikaisesti ensimmäisen kerran jälkeen jo jäi mieleen teemoja kuten parisuhde, vanhemmuus, suhde äitiini ja veljeeni, oma jaksaminen tilanteessa jossa laitan kaikki muut edelle, tulevaisuus (työura, elämäntaparemontti, opiskelut jne.), suhde appivanhempiin ja sukulaise  alkoholiongelmiin jne. Ne on kaikki asioita joita pitäisi jossain välissä miettiä, mutta näköjään se vaati psykologin luona reilun tunnin istumisen, että edes tuommoinen jäsentely saatiin aikaiseksi. Sain myös kotitehtävän.

Olen tässä alkusyksystä useamman kerran romahtanut henkisesti. Ei nyt mitään niin massiivista, mutta väsymys tähän elämäntilanteeseen, remontin keskellä arkielämisen vaikeus ja tuskastuminen siihen sekä oman ajan täydellinen puute koko kesän ajalta yksinkertaisesti väsytti mut. Olen kiukunnut, itkenyt ja miettinyt ties mitä vaihtoehtoja. Ympärillä on hoettu "kyllä se siitä" ja "ajattele kuinka hieno se on kun on valmista", mutta se ei ole mua auttanut vaan oikeastaan vaan enemmän olen syyttänyt itseäni etten jaksa enempää. Olen miettinyt lähtemistä, luovuttamista. Vauvan ottamista ja hotelliin muuttamista. Todennut että olen loukussa en voi lähteä koska mun tehtäväni on huolehtia lapset aamuisin päiväkotiin ja harrastuksiin ja ne on nyt kaikki täällä. Mä vaan en olis voinut edes lähteä. Kaks nuorinta olisin ehkä voinut napata mutta vanhin on eskarissa ja siellä hänen on oltavakin, tulevaisuutensa on täällä. Silti on ollut näitä ajatuksia, kun en jaksa ja tekisi mieli luovuttaa. Jos meillä olisi peili, sieltä olisi katsonut takaisin joku ihan muu. Semmoinen mörrimöykky likaisilla hiuksilla ja hoitamattomalla naamalla. Joka ei jaksa hymyillä ja huutaa lapsille aivan liian herkästi, ihan syyttäkin, vain koska on itse niin tuskainen.

Ja nyt kun syksy oikeasti alkaa painamaan päälle, enkä ole kesällä saanut kerättyä voimia, niin on aika tyhjiin ammennettu olo. Huomasin ihan sattumalta, että olin kaivelemassa jo melankoliamusaanikin youtubesta, mitä en ole vuosiin kuunnellut. Ja samaan aikaan silti yritän pakkokäynnistää tätä kuntoremonttia (voi kun se onnistuisi!). En haluaisi sanoa tätä ääneen, en edes kuiskata. Mutten taida pärjätä nyt ilman apua.

Tai pärjäänhän mä, tässä hoitelen lapset suit sait sukkelaan hoitoon, puistoon, kerhoihin, hoida  koko perheen ruokaostokset ja kokkaukset ja vapaaehtoishommia ja siinä välissä käyn vielä lenkilläkin. Mutta hei, ottaa se koville! Ja ehkä tässä elämäntilanteessa on hankalinta se, ettei sitä juurikaan edes ehdi ajatella itseään. Siis semmosta itsekästä pohdintaa omista haluista ja ajatuksista. Ne hetket kun kotona on hiljaista, sitä vaan väsyneenä lukaisee päivän lehden tai surffailee silmät ristissä netissä.

Tänään käytiin tekemässä tämmöistä, kuka arvaa? Ihan mielettömän ihana saalis saatiin koko talveksi! Eli oikein reipasta. Ja illalla hyvän ystävän kanssa pitkä kävelylenkki, eilenkin kävin tekemässä hikilenkin vaunujen kanssa. Jos siitä ei muuta energiaa saa, niin ainakin hyvät yöunet!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!