Pages

perjantai 7. elokuuta 2015

Lehtijuttu

Tänään huomasin lattialla uusimman Kauneus ja terveys- lehden. Varmaan lapset eilen tuoneet sen laatikosta! 

Kyllä se jännitti kovasti avata se oma juttu ja heti ensimmäisen kuvan nähtyäni iski sama vanha tuttu ahdistus, kuinka paksulta näytän kuvissa. Ensimmäisenä taisinkin katsoa kuvat ja sitten vasta luin itse juttuun liittyvät psykologin ja ravitsemusterapeutin vinkit. 
Täyttä tottahan se juttu on. Vaikka mua kuinka kiukuttaa, niin pakko se on vaan todeta kerta toisensa jälkeen että elän täydellisessä poikkeustilassa. Jopa ravitsemuksen suhteen. Kaikki lisäravinteet joista sais hyviä välipaloja on laatikoissa. Maitotuotteet pannassa eli niistäkään ei saa smoothieta. Viimeisin oli sitten toissapäiväinen lääkärikäynti ja kananmunakin menee pannaan (onneks saan ottaa maidon vähäisissä määrin takaisin). Ja tää kaaos kaiken keskellä. Mut niin, jutussahan on kyse sokeririippuvuudesta. Miltä se kuullostaa, kun aviomies tuo risteilyltä ruokakassillisen karkkia? Tuossa psykologi kysyikin, että tuetaanko  mua tässä elämäntaparemontissa tarpeeksi.  No ei todellakaan! Ja miksei? Se on kysymys mihin en osaa itse vastata. Miksi on ok kantaa kassillinen karkkia painon kanssa taistelevan vaimon käsiin? Miksi ylipäätänsä on ok ostaa kassillinen karkkia?

 Ja kun arki on niin jatkuvaa kiireistä ja hektistä, niin sitä tarvitsis tueksi jonkun jakamaan vastuuta ihan näistä lasten perustarpeiden tyydyttämisestä. Vauva kuitenkin valvottaa aina välillä, se on normaalia, ja väsyneenä isommista huolehtiminen käy todella työstä. Vaikka osa vinkeistä tuntui vähän kuluneilta, osa oli hyviä muistuttamaan mua siitä miten näitä ihan perusjuttuja vois helpottaa. Kännykkään muistutus syömisestä (tietysti pitää olla valmiina jotain syötävää, en voi aina vaan vetää leipää) jne.

Mietin pitkään, että uskallanko lähteä tähän. Mieheltä tietysti pyysin luvan. Onko mulla jotain salattavaa? Olenhan blogiakin kirjoittanut "anonyymisti" koko tämän ajan. Mutta hei oikeesti, kaikki näkee että mä olen lihava, työkaverit, tutut. Ei sitä voi peittää millään, korkeintaan ehkä jostain kuvakulmasta saa paremman kuvan. mutta livenä mä olen mä just tämmöisenä. Todella moni tuttavani tietää mun projektistani ja lähes kaikki muut siitäkin, että harrastan (harrastin) liikuntaa. Lihavuus on usein tabu ja arka paikka, itsekään en ole siitä tykännyt puhua ja on ollut tosi vaikea ottaa neuvoja (joita pääasiassa olen äidiltäni saanut) vastaan. Nyt mulla on kortit tietyllä tavalla pöydällä. Tässä mä olen ja tää on mun "taisteluni". Olen sitäpaitsi niin paljon enemmän kuin vain lihava kotiäiti. 

Haaveilen alan vaihtamisesta, olen istunut kolme vuotta psykoterapiassa ja varmaan vieläkin sen tarpeessa, olen todella tunteellinen ja herkkä ihminen jolla taas rankka historia. Ja pyrin tekemään parhaani, valitsemaan oikeat ratkaisut ja opettelemaan kaiken keskellä rakastamaan ja pitämään huolta myös itsestäni muiden lisäksi!
Elämä ei ole helppoa! Kenellepä se olisi. Jotenkin nyt on vaan sellainen "kaikki kortit pöydässä" olo. Ei voi enää mennä huonommin, päinvastoin menee monella osa-alueella tosi hienosti! 

Ehkä mä ens kesänä seison käsilläni ja olen muutenkin sekä henkisesti, että fyysisesti askeleen verran vahvempi ja kestävämpi. Mulla on rakkaat lapset ja perhe. Kunhan saan vähän aikaa ja lepoa itselleni, niin jaksan elämääkin taas paremmin. 

4 kommenttia:

  1. Mahtavan rohkeaa suostua tuollaiseen lehtijuttuun. Pitää käydä kirjastossa lukemassa, jos ei tule lehteä muualla vastaan. Olen kovasti utelias :)

    Tuo herkkujen kantaminen kotiin on aika tuttu juttu, minunkin mieheni on harrastanut sitä. Ongelma on nykyään helpottanut, mutta kyllä se vaati kaikenlaisia toimia ja keskusteluja ja suuttumisiakin.

    VastaaPoista
  2. Kyllä mietin pitkään, että suostunko ja tosiaan ehdin jo aluksi kieltäytyäkin mutta sitten muutin mieleni. Tuo herkkuasia on meidän perheessä yksi niistä isoista erimielisyyksistä. 30 cm pidempi mieheni ei liho näköjään noista nannoista ja vaikka kuinka olen jo vuosia selittänyt asioita, niin ne ei vaan mene perille. Minä sentäs osaan ainakin joskus kieltäytyä herkuista, mutta meidän lapset syö kaiken mitä hän niiden eteen tuo. Ja mitkään selitykset ei mene lopullisesti perille eli mun hermostuminen muistetaan aina pari kk jonka jälkeen taas alkaa sama rumba alusta. Mieheni ei ole ihan terve itsekään, muttei vaan suostu näkemään sitä yhteyttä ravinnon ja terveyden välissä. Ehkä se vaan vaatii isomman jutun/sairastumisen ennenkuin alka tajuamaan. Hauska, että toimittaja siitä kirjoitti- ehkä joku perhetuttu tai työkaverinsa lukee jutun ja komentaa häntä mua uskottavammin tukemaan mun projektiani:)

    VastaaPoista
  3. Hienoa, että uskaltauduit lehtijuttuun -minusta se oli lukemisen arvoinen. Olen itse ajatellut tuon puolisojutun nyt niin -että olipa kyseessä mies tai vaimo, niin puolisot eivät aina pysy toistensa elämänvaiheiden mukana. He elävät omien mieltymystensä keskellä, pyrkien omiin päämääriinsä. Pariskunnan päämäärissä ei välttämättä ole mitään yhteistä. Nyky-yhteiskunnassa se on vielä älyttömän helppoa, kun kaikilla on omat menot, työt, harrastukset ja kaverit -koko perheellä on. Se toinen ei yhtään ajattele mitään kun tuo niitä herkkuja kotiin, toimii vain halunsa mukaan. En tiedä auttaako siinä mikään keskustelu tai riitely -ei meillä ainakaan. Tiedän vain omat vaihtoehtoni -joko osallistun syömiseen tai en syö -ja se on vaikeeta, kun on vielä oma epävarmuus tahdosta laihduttaa päällä. Paras olisikin päästä oman tahtonsa johtajaksi -minä teen nyt näin, koska kun laihdun, olen terveempi ja jaksavampi -en välttämättä onnellisempi, mutta iloinen siitä etten päivästä toiseen sortunut mässyttelyyn. Olen onnellinen että pystyn liikkumaan, karkkia saa kuitenkin aina. Jotain tämmöstä sen täytyy olla...Aviopuolisot eivät aina huomaa, milloin toinen on onneton ja toinen ei sitä rakkaudessaan tohdi kertoa. Syntyy turhia eroja. Yksi leffa on aiheesta, jos sadepäivänä kiinnostaisi: Richard Gere Saanko luvan...siinä vaimo lopulta ymmärsi, että liiton onnistumiseksi kummankin pitää olla onnellinen -ja mies tajusi, että onni ei löydy esim. toisen naisen kanssa vaan se on rakennettava yhdessä. Oleko miettinyt, voisitteko raivata tilaa yhteiselle kumpaakin kiinnostavalle harrastukselle? Kaksin keskeistä aikaa? Kun meiltä loppui kaksinkeskeinen aika, minun kiireiden takia olen huomannut ainakin itsessäni turhautumista ja lihomista...yhteinen aika on ennen nukkumaan menoa väsyneenä mussuttamista. Täytynee taas lyöttätyä miehen matkaan, että saa kiloja tiputettua ja onnen muruja...

    VastaaPoista
  4. Hienoa, että menit juttuun. Kun tuossa sulle annetaan neuvoja, niin moni muukin samaistuva saa neuvoja.

    Tuo on minusta oikeasti törkeää, että puoliso tuo karkkia. Meillä mies on onneksi tosi tarkka terveellisyyden takia kaikesta suuhun laitettavasta. Mutta esim. viime viikolla ostimme jälkkäriksi suklaapatukat. Hänellä se ei haittaa mitään, mutta minulla näkyy perseessä... Oikeasti se siis saa vaan haluamaan lisää, jos määrä on iso. Mietin asiaa ja sanoin miehelle, että seuraavan kerran kun päätämme esim. juhla-aterian jälkkärin korvata patukalla, otetaan vaan yksi patukka. Hän osaa olla paljon tiukempi kuin minä, joten varmasti seuraavalla kerralla ehdottaa sitä. Loistavan aterian jälkeen pienen pieni makea on riittävä.

    VastaaPoista

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!