Pages

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

You are so beatiful

Lainasin netistä tämän kuvan, joka kertoo aika paljon ajatuksiani nykypäivänä. Tämä postaus voisi olla jatkoa tuolla sivupalkissa edelleen pyörivälle "A beatiful body project" teemalle. Muutamissa blogeissa on nyt kirjoitettu jonkun verrankin siitä omasta ruumiinkuvasta ja siitä miten itse näkee omat muotonsa. Miten esimerkiksi valokuvat voivat vääristää tai miten eri kuvakulmassa otetussa kuvassa onkin ihan eri näköinen. Ja ylipäätänsä siitä, mitä mieltä on itsestään. Mitkä on niitä ongelmakohtia ja mistä pitäisi itseään saada vielä vähän muutettua. Fitness on just se laji, missä itseään trimmataan johonkin tiettyyn formaattiin viimeiseen saakka, valitettavasti myös oman terveyden menettämisen uhalla. Onneksi näyttäisi vähän siltä, että se buumi alkaa olemaan ohitse hetkellisesti ja taas kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin buumi tuloillaan:)
 
Onhan tämä ajatus, joka on minunkin päässäni pyörinyt varmaan 20 vuotta. On aikoja, jolloin olen vihannut katsoa itseäni peilistä ja rääkännyt kroppaani jotta saisin kovia tuloksia nopeasti. Mun kropan suurimmat ongelmakohdat on aina olleet ikäänkuin kaikki. Paksut kädet, vyötärö, olkapäät, reidet, sääret ja nykyään turvonneet nilkatkin.
 
Tai sitten voisi sanoa ehkä toisin. Voimakkaat kädet, hieman kapeampi vyötärö, lihaksikkaat olkapäät, voimakkaat jalat. Vai voisiko? Tietysti kaikki on siellä läskin alla piilossa, mutta mikä sitten lopulta on tärkeintä? Se, mikä näkyy ulospäin vai kuitenkin se lihaksisto siellä alla, joka ylläpitää ryhtiä, aineenvaihduntaa, elämänvoimaa? Ja joka kehittyessään on antanut minulle mahdollisuuden parempaan elämänlaatuun.
 
Nykyään kun katson kuvia itsestäni, tai vaikkapa kuntosalin peilistä, niin en näe enää niitä ongelmakohtia samalla tavalla. Tänne olen laittanut muutamia raskausmasukuvia ja niissä se ero näkyy ehkä kaikkein eniten. Voisin kirjoittaa helposti, että näen tässä lihoneen ja turvonneen raskaana olevan paksukaisen (kuten todella monet raskaana olevat naiset kokevat itsensä), mutta enpä näe. Näen hedelmällisen naisen joka kantaa elämää ja tietyllä tavalla säihkyy. Kaikki kulminoituu loppujen lopuksi siihen. Kun lapsi syntyy, turvonneet ja haavaiset rinnat ruokkii tätä elämää. Niinhän sen kuuluu mennä. Vatsanahka venyy ja tuskin enää koskaan palaa ennalleen, mutta menenkö johonkin leikkaukseen sen kanssa. Enpä mene, siinähän roikkuu ja kertoo että kolme lasta on siinäkin kannettu ja synnytetty.
 
En tiedä, onko tämä joku ikäjuttu vai liittyykö tämä nyt tähän lisääntymiseen enemmän. Armon antaminen itselle? Vielä 10 vuotta sitten ajattelin ihan eri tavalla ja jopa tämän projektinkin alkaessa pääpaino oli laihduttamisella. Aina vaan laihduttamisella, oli kaikenlaisia taulukoita; kaloritaulukoita, punnitustaulukoita, tavoitetaulukoita. Lopulta pikkuhiljaa olen jättänyt ne. Ehkä se, mitä eniten nykyään kirjaan ylös, on noi mun salisuoritukseni koska haluan parantaa siellä puolella. Yhdistämällä siihen hyvän ruokavalion, toivon että sivuvaikutuksena jollain aikajänteellä painokin alkaa vihdoin putoamaan. Ja vaikka ei putoaisi, niin lihasmassan osuus siitä kasvaa. Ja oikealla ruokavaliolla terveys paranee. Sokeriarvot tasaantuvat ja jaksan paremmin. Haluan siis syödä oikein voidakseni hyvin, en niinkään laihtuakseni. Ja tietyllä tavalla olen nyt löytänyt aika hyvän ja itselleni sopivan ruokavalion, ja kyllä se vaan on melkoisen vähähiilarinen eikä rasvapelkoinen ruokavalio. Silloin pysyy pidempään kylläisenä (tiesittekö että kunnon karppaajat syövät 2-3 ateriaa päivässä) ja rasva tasaa sokereita paljon paremmin. Ylipäätänsä trendit näissä ruokavalioasioissa on muuttumassa koko ajan. Tietysti on vaikea löytää itselle sopiva ja ylipäätänsä että millä tavalla voi parhaiten.
 
Mutta enhän minä sokea ole. Kyllä näen niitä valokuvia itsestäni, toiset on onnistuneempia kuin toiset. Ja kun noita omapärstäkuvia "selfieitä" ottaa niin kyllä siinä aina joutuu hakemaan jotain järkevää kuvakulmaa jossa näyttäisi samalta kun vaikkapa peilistä. Mutta yhä vähemmän mä sensuroin niistä kuvista oikeastaan läskien perusteella. Siinähän näkyvät. Ja ei pelota enää muutenkaan mennä kameran eteen, kuten joskus aikaisemmin on ehkä pelottanut. Ehkä tämä bloggaussysteemi on tuonut jollain tavalla rohkeuttakin lisää.
 
Yksi iso asia, mikä on tuonut rohkeutta ja sitä oman kropan hyväksymistä, on ehdottomasti yhteydenpidon lopettaminen mun äitiin. Äidillähän on ollut oman kroppansa kanssa (aina ollut hoikka) kompleksisuutta ihan koko elämänsä ajan ja kun itse aloin lihomaan joskus teini-iässä, hän rupesi myös kritisoimaan mun olemustani. Sitähän on jatkunut ihan tasan niin kauan kun olemme pitäneet yhteyttä. Muutaman suuremman konfliktin jälkeen olen pistänyt välit poikki ja kun sitten jossain vaiheessa ollaan taas oltu yhteydessä, niin hän on hetken aikaa jaksanut pinnistellä, kunnes taas... nyt välit oikeasti on poikki, olleet lähemmäs vuoden ja tietyllä tavalla se on tuonut mulle kyllä rauhan tässä ja muissakin asioissa. Mulla usein oli semmoinen tunne, että äiti ikäänkuin tahallaan yritti saada mulle jatkuvaa huonoa omatuntoa olemuksestani ja tietyllä tavalla negatiivisesti "tsemppasi" laihduttamaan. Ja valitettavasti onnistui siinä kyllä turhan hyvin. Kun ympäriltä löytyy negatiivisia ihmisiä, se ennemmin tai myöhemmin aina tarttuu siihen omaankin fiilikseen. Suosittelen lämpimästi pesäeron ottamista oman hyvinvoinnin nimissä:)
 
Parantumisprosessi voi alkaa mielestäni vasta sitten, kun on saatu ne pahat voimat eliminoitua ja on aikaa sekä kyvykkyyttä keskittyä ihan omaan itseen ja hyvinvointiin.
 
Tänään käytiin tyttären kanssa pitkällä kävelyllä kauniissa aurinkoisessa säässä. Polarin aktiivisuusranneke toimii hyvänä tsemppaajana (paitsi vaunuja työntäessä se ei laske askelia kun käsi ei liiku...) ja varmaan vielä mennään illempana uudestaan ulos. Lupasin paistaa vohveleita neidille välipalaherkuksi:) Mukavaa kahdenkeskistä aikaa josta nauttii niin äiti kuin tytärkin


Tämmöisiä ajatuksia tänään! Toivon kaikille lukijoille samanlaista rohkeutta löytää sieltä oman ihon alta kauneimmat asiat ja viedä omaa kuntoprojektiaan rakkaudella ja lämmöllä sekä omaa kroppaa kunnioittaen eteenpäin!

2 kommenttia:

  1. Kaunista tekstiä, hyviä pointteja.

    Itsekin olen vähän kamppaillut äidin opettaman mallin kanssa. Äitini, joka siis on kaikella tapaa ihana ja hyväntahtoinen ihminen, on itse koko ikänsä kamppaillut painonsa kanssa. Ja valitettavasti niin huonot ruokailutavat kuin kaikki traumatkin ovat tulleet minulle perintönä. Kerran opitusta poisoppiminen on hurjan vaikeaa. Olen imenyt itseenä ongelmasyömisen jo melkein äidinmaidossa... yritin ensimmäisen kerran laihduttaa omasta aloitteesta siinä 5-6 -vuotiaana.

    Jotenkin harmittaa äidin puolesta, kun hän on jo päälle kuusikymppinen ja edelleen stressaa painoa ja syömistä ja kaikkea. Taitaa olla taas Nutrilett-kuuri päällä siellä. Minulle kehuu laihtumistani (josta en ole hänelle puhunut), mutta yrittää sitten auttaa ja tsempata kommentoimalla minulle kun menen hakemaan syötävää jotain tyyliin "Älä nyt syö kun lihot taas!" tai "Ei enää kello kuuden jälkeen saa syödä!". Siinä ei sittan auta selittää että todellakin aion syödä, kun olen liikkunut reippaasti useamman tunnin ja päivän syömiset jäisivät jonnekin 1000 kcalin paikkeille jos lopettaisin päivän syömiset tähän... aivan liian vähän tällaiselle 150+ kiloiselle, vaikka en olisi koko päivänä tehnyt muuta kuin maannut sohvalla. Kyllähän minä tiedän jo lapsuusajoista että äiti on koko päivän syömättä ja ahmii sitten yöllä... :(

    VastaaPoista
  2. sepä se. Mullakin on noita kokemuksia vaikka kuinka paljon. Vieraillessamme hän esimerkiksi tarjoilee ruoan lautasille. "Iirikselle sitten vain yksi peruna". Tai leipoo valtavan mustikkapiirakan kun tulee vieraita ja oikein tyrkyttämällä tyrkyttää syömään, jälkeenpäin sitten saan kuulla kuinka ison palan sitä söin.

    Munkin äiti alkaa lähestyä kuuttakymppiä ja ihan yhtä hankalaa se on edelleen. Mitä sä voit sanoa ihmiselle, joka väittää kivenkovaa ettei voi syödä kun 1200 kcal vuorokaudessa, muuten lihoo. Missä lihakset? Missä ryhti? Ei hyvältä näytä.

    Kova prosessi on tämän oman kropan kanssa kyllä käyty. Sillon kun tämän blogin aloitin, aloitin laihdutusblogin. Eli on tämä ollut isona osana mun parantumisprosessiani. Tosi hyvään se olis laihtua edes vähän lähemmäs normaalipainoa, mutta kyllä se oma terveys ja hyvinvointi kulkee siinä edellä.

    Kiitos kommentistasi:)

    VastaaPoista

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!