Pages

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Kyllä tämä tästä...



Laivareissu oli raskas äidille, antoisa lapsille
Viitaten edelliseen postaukseen, takana on pitkästä aikaa kyllä painajaismaisimmat 3 vuorokautta. Siihen kun laskee päälle tämän ärsyttävän ja pitkäksi jo venähtäneen räkätaudin ja sen, että mun pitäisi huomenna käydä kehityskeskustelussa töissä. Ajatukset eivät ole olleet kyllä yhtään oman itseni ja työni kehittämisessä.

Valvoin eilen jotakuinkin neljään. Pyörin sängyssä, nousin ylös syömään banaanin tai leivän tai jotain. Takas sänkyyn, pyörimistä. Ylös. Sänkyyn.... Ajatukset pyöri tässä äitiasiassa ja vaikka kuinka yritin väkisillä ohjata niitä muualle, aina jostain kolosta ne taas valtasivat mun mieleni. Nyt vihdoin, kun en enää vastannut viimeisimpään solvaavaan viestiin eikä niitä ole tullut lisää, niin olen vähän rauhoittunut.

Räkätauti on menossa ohi, mutta tosi hitaasti. Tuntuu, että vedän kaikki taudit ja sairastan ne tosi voimakkaana. Astmahan tähän vaikuttaa, mutta en oikein osaa nyt tehdä enempää. Syön hyvin ja liikun. Väsymys ja stressi on asioita joille en oikein taida voida mitään. Mutta kyllä tämä tästä.
Treenattua ei ole nyt tullut tietenkään yhtään ja ensimäinen superdieettiviikko loppui siihen risteilyyn. Nyt on ollut niin paljon pihahommia koko viikonlopun, että syömiset on jääneet liian vähälle. Yritän kuitenkin pääruoat vetää dieetin mukaan ja huomenna aloitan nyt viikon 1 ihan virallisesti. Viime viikko oli harjoittelua ja paino kävikin jo taas 90.2. Nyt on varmaan taas vähän noussut. Oon yrittänyt taas juoda paljon, mutta se johtaa jatkuvaan pissahätään ja kaikki tietää miten synnyttäneillä naisilla kova yskä korreloi sen asian kanssa. Et täytyy vähän rajoittaa sitäkin.

Mutta kyllä tämä tästä. Lomaan vielä viikko ja taitaa mennä se sairastallessa. Lomalla olisi ainakin haaveena purjehtia, olla mökillä, kahvakuulata ja levätä. Olen anonut jo syksyksi osittaista hoitovapaata joten ainakin vuoden loppuun saakka tulen jatkamaan kolmepäiväistä työviikkoa ja toivon että saisin kerättyä voimia taas tulevia vuosia varten. Mun on myös saatava mietittyä tuota tulevaisuutta. Lääkishaaveet edelleen pyörii takaraivossa, mutta hetkittäin olen miettinyt myös ravitsemusterapeutin opintoja.




torstai 26. kesäkuuta 2014

Avoimesti: millaista on olla kaksisuuntaista/sekamuotoista mielialalahäiriötä sairastavan äidin tytär? Kiltteydestä kipeä ja ehkä parantunut.

Olen tätä asiaa puinut täällä aikaisemminkin, joitakin kertoja. Olen kirjoittanut blogia anonyymisti, mutta nyt jo tuttuja lukijoita jonkun verran joten toivon että tämä asia ei kuitenkaan hirveästi tästä lähde leviämään. Toisaalta, kun joku läheinen sairastaa tätä sairautta, se voi johtaa mihin vaan. Läheinen voi saada vaikka päähänsä soittaa minun esimiehelleni töihin ja haukkua minut. Töihin on joskus soittanut ja samoin miehen sukulaisille on minua haukkunut (mm. ihan juuri häitä edeltävinä iltoina).

Äiti on sairastanut tätä sairautta (jollain diagnoosilla tai ilman diagnoosia) koko elämänsä. Avio/avomiehet ovat vaihtuneet, kaupungit ovat vaihtuneet, on käyty oikeutta, oltu Hymy-lehdessä joskus 80-90-luvulla jostain skandaalista. Lukiosta päästessäni olin muuttanut äidin kanssa 9 kertaa (joista kaksi kertaa samaan taloon ja yksi muutto ulkomaille vuodeksi). Ensimmäisen kerran ensimmäisellä luokalla kun äiti erosi isästäni. Eli jotakuinkin lähes muutto per vuosi. Aika vähän on kavereita jäänyt noilta vuosilta kun aina vaan mentiin lujaa elämäntilanteesta ja asunnosta toiseen.

Koko lapsuuteni ja nuoruuteeni kuului sekä fyysinen, että henkinen väkivalta. Äidin parisuhteet olivat myrskyisiä ja soittelin monta kertaa poliisit kotiin kun tappelivat. Samoin äiti hakkasi minua ja rankaisi aika ronskisti ihan pikkutytöstä lähtien. Muistan jo ennen kouluikää kun mut laitettiin rangaistukseksi sepelille pihalle polvilleen...noh, pitkäksi ajaksi (pikkutyttönä se tuntui pitkältä), tai kun mut meidän pienessä kotitalossa revittiin tukasta portaita ylös ja sain selkäsaunan vyön solkipäällä, tai vaikkapa sateenvarjolla. Vuosien mittaan kertyi mustelmia ja naarmuja, kerran äiti leikkasi väkivalloin pitkän tukkani ja kerran oltiin menossa esimiehen kanssa syömään kun hän peitevoiteella piilotti mun silmän alla olevat mustelmat. Ihmeellisesti sitä pieni tyttö kuitenkin sopeutuu kaikkeen. Kapinoin yläasteella omalla tavallani ja sossut olikin mua jo ottamassa pois kotoa. Äiti vaan uhkaili, että jos lähden niin hän ei enää ikinä tunnusta mua tyttärekseen joten pelolla sitten sai mut jäämään kotiin. Ikkunat hajoili kodissa kun miehet tulivat raivopäissään keskellä yötä ja ovet oli lukossa. Yksi mies hajotti äidin työpaikan pihalla hänen autonsa ikkunat kirveellä. Monesti minusta tuntui siltä, että poliisi oli mun ainoa ystäväni ja ehkä joku satunnainen opettaja joskus. Isä oli ajautunut ihan hunningolle eron jälkeen ja pääasiassa dokasi ja oli vastuuton joten ei ollut paljoa sinne menemistä.

Selvisin kuitenkin. Lukion viimeisena vuonna, kun äiti odotti veljeäni, karkaamalla käytännössä muutin kotoa. Sain eräältä henkilöltä apua, että sain opiskelija-asunnon ja luojan kiitos että sain. Oli varmaan mun henkireikäni. Ensimmäiset opiskeluvuodet meni kapinoidessa, totutellessa elämään ja isäkin siinä kuoli. Sairastuin masennukseen. Seurustelin pitkään ja erosin. Olin kuitenkin koko ajan töissä ja suoritin yliopistotutkinnon. Seurustelin uudestaan tuhoisassa suhteessa. Eron myötä vihdoin ajauduin terapiaan jonka myötä opin ymmärtämään itseäni, tätä kiltin tytön syndroomaa ja erityisesti oppimaan siitä pois. Nyt on sitten perhe, rakkaat lapset ja elämä muuten ihan mallillaan, mutta tuon äidin kanssa asiat on tosi tosi sotkussa.

Tätä nykyä olen lähes nelikymppinen. Veli on lähes kaksikymppinen ja muuttamassa kotoa pois. Äiti sai vihdoin diagnoosin kymmenisen vuotta sitten. Ensiksi oli maanisia (hypomaanisia) aikoja ja masennuksia. Sitten ne alkoivat mennä raivokohtauksien puolelle (kuten munkin lapsuudessani), en tiedä mennäänkö maniasta vai masennuksesta psykoottiseen raivoon vai miten se menee, mutta menee silti. Olin veljen isän kanssa paljon yhteyksissä, melkein koko oman terapiani ajan olin hänelle terapeutti. Kerran "erehdyin" kuitenkin tosi pahassa tilanteessa tekemään lastensuojeluilmoituksen (ehei, en ollut ainut joka niitä teki, esim. koulussa oltiin huolissaan) jonka jälkeen perheen ovet sulkeutuivat minulta kokonaan. Veljelle tehtiinkin kiireellinen huostaanotto, mutta vanhemmat palkkasivat hyvän lakimiehen ja saivat sen purettua. Näin se menee kun pidetään kulisseja yllä. Asutaan hienossa omakotitalossa, jonka seinien sisällä kytee helvetti. Juu ja joskus tietysti oli niitä hyviä kausia, mutta aina on koko perhe saanut olla varpaillaan. Se raivo kun lehahtaa ihan pienestä asiasta jos on lehahtaakseen.

No nyt mun rakas veli on täysi-ikäinen ja on just kokeilemassa omia siipiään. Tiedän sen helpotuksen tunteen kun saa jättää kaiken sen pahan taakse, mutta tiedän sen tuskan kun joutuu kaiken opettelemaan alusta. Kun itsetunto on möyhennetty ihan nollille ja pitäis jotenkin pärjätä ja löytää se oma paikka elämässä eikä kotoa saa mitään tukea. En voi oman taloudellisen tilanteeni vuoksi tukea häntä rahallisesti, mutta tietysti teen parhaani. Ja äiti tekee parhaansa sabotoidakseen mun ja veljen suhteen. Tilanne on nyt viittävaille rikosilmoitus. Äiti on myös vandalisoinut veljen tyttöystävää ja hänen äitiään (rikosilmoitusta suositeltu sinnekin päin tekemään) ja... no koskaan ei tiedä mitä tapahtuu.

Äitini on 57 kai sairaseläkkeellä ja mietin vähän väliä, kuinka kauan hänen fysiikkansa riittää. Milloin hän tekee itselleen jotain (on yrittänyt kyllä useita kertoja). Tavallaan se olisi helpotus kun pääsisi tästä tuskaisesta elämästä, mutta toisaalta toivoisin niin että sairauteen löytyisi joku parannus. Lääkkeitä syö hirveät määrät eikä ne mun nähdäkseni auta mitään. Yhtenä hetkenä raivoisia puheluita, toisena hetkenä ottaa koiranpennun. Pari kk sitten osti 3 viikon kanarianmatkan ja yhden vuorokauden jälkeen palasi kun "sää oli niin huono". Rahaa palaa ja ennenkaikkea, päänuppi sekoaa ja sekoaa entisestään.


Kävin intensiivisen psykoterapian 2006-2009 ja siellä opettelin jättämään vastaamatta puhelimeen iltaisin. Siitä seurasi se, että pikkuhiljaa vastaan äidin puheluihin yhä vähemmän. Nykyään hän ei soita koskaan hyvissä aikeissa. Silloin tällöin olen erehtynyt vastaamaan, puhelu alkaa "Mitä teille kuuluu"? "No, kiitos hyvää". Ja sen jälkeen alkaa raivoisa syyttely joka päättyy siihen että totean "minä en nyt kuuntele tuommoista soita kun olet paremmalla tuulella, heihei". Niitä soittoja ei tule. Puhelut ovat muuttuneet kilometrien pituisiksi raivoisiksi ja loukkaaviksi tekstiviesteiksi. Joissa perataan vaikkapa 20 vuotta vanhoja asioita, uhkaillaan, vihjaillaan jotain ihan perättömiä, kiristetään joillain asioillta mitä olen menneisyydessäni tehnyt ja joita hän ehkä kuvittelee että voi mua kiristää. Tänään tuli viimeksi "jos et tee niin ja näin, joudut katumaan...".

Jep. Tässä oli välissä aikuisiällä yksi vuosikymmen kun äiti painosti mua raivoisasti laihtumaankin. Toki kahdeksanvuotiaasta saakka olen ollut liian lihava (ja varmaan just sen takia lihava kun aina siitä on jauhettu kotona sekä olen syönyt turvattomuuden tunteisiin). Soitteli miehelleni ja huusi että kuolen diabetekseen. Soitteli mulle ja huusi että mieheni vaihtaa hoikempaan naiseen (4kk esikoisen syntymän jälkeen). Eikä veljenikään ole pääässyt yhtään vähemmällä, lihava läski idiootti hänkin on äidin sanoin ollut monta kertaa, jonka lautasella on laskettu perunoita ja lihapullia. Mun eteeni on tungettu lääkärikirjoja ja ehkä huvittavin on se, että hän on kirjoittanut erääseen naistenlehteen (jonka tiesi minulle tulevan) mielipidekirjoituksen "miten voin tukea/painostaa tytärtäni laihtumaan" ja sai siihen raivoisia vastauksia, että asia ei hänelle kuulu.

Esikoisen syntymästä alkoi vuoden pituinen seesteinen kausi. Äiti oli niin isoäitiä ja rakasta kunnes taas pimahti. Toisen lapsen syntymän aikoihin hän tuli meille hoitamaan esikoista synnytyksen ajan ja se oli taas yksi elämäni virhe. Tapahtui aika ikäviä asioita ja ennenkaikkea ei olisi ikinä pitänyt päästää häntä tänne kotiin ilman että joku valvoo puhumattakaan että lapsen kanssa kahdestaan. Niitä aikoja en halua edes muistella.

No nyt eletään tilanteessa, jossa äitini mielialat heittelevät ihan laidata laitaan. Voi mennä viikko, tai päivä. Maniaa tuskin enää on, eli joko hän yrittää oikein kovin tai sitten on psykoottinen ja sen jälkeen masentunut muutaman viikon. Minuun ei ota yhteyttä hyvissä aikeissa ollenkaan. Pääasiassa lähettelee noita sairaita tekstiviestejä ja uhkailee. Tänään kuulin, että tosiaan veljen tyttöystävää ja hänen sukulasiaankin uhkailee joten eiköhän tämä ala olemaan tässä. Oma-alotteisesti en ole ollut missään yhteydessä häneen, tänään pamahti viesti takaisin että jättää meidät rauhaan tai teen ilmoituksen poliisille.

***
Joskus joku voi ihmetellä, miksi joku sukulainen tai muu tuttu käyttäytyy omituisesti. Mielialat heittelevät, välillä pitää paljon yhteyttä ja välillä on pitkiä taukokausia. Tai sekoaa baarissa tai muuten vaan. Tai haukkuu ja keksii ihan päättömiä asioita, kaivelee menneitä. Tokihan meillä kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä. Ja kausia. Syysmelankoliaa tai syysmasennusta, parempia hetkiä (tunnistan itsessänikin ailahtelevuutta). Joskus jaksaa paremmin, joskus huonommin. Ensisijaisesti haluaisin aina sanoa, että tarjotkaa tukea ja kuuntelua. Mutta haluaisin sanoa myös, että suojelkaa itseänne ja perhettänne. Itse olen huomannut, että jos annan äidille pikkusormen, minun lisäkseni siitä kärsii ihan suoraan mun omat lapseni. Mieheni on niin rauhallinen ettei juuri siihen onneksi reagoi. Mummoni (äitini äiti) on jotakuinkin aivan yhtä psykoottinen ja on yrittänyt ohjata minua jotenkin kääntymään äitiäni vastaan. Valehdellut selän takana ja kaikenlaista muuta. Monesti mietin, miten oma äitini (jos siis elää niin pitkälle) voi vahingoittaa mun lapsiani. Kun tulee aika hommata niille omat puhelimet ja liittymät, facebookit ja sähköpostit. Miten voin suojella lapsiani ja itseäni sairaalta sukulaiselta.

Toisaalta mietin myös usein, millaista elämä olisi jos mut olisi sijoitettu johonkin perheeseen. Tai jos mulla olisi ollut normaali äiti. Millainen ihminen musta olisi kasvanut. Millainen äiti? Vaimo? En kestä nykyäänkään kovin hyvin vastoinkäymisiä ja hyvin helposti lamaannun pienestäkin asiasta. Toki terapiassa olen kasvanut uudestaan aikuiseksi.

Uuvuttavaa tämä kyllä on. Onneksi on hyviä kausia jolloin emme pidä mitään yhteyttä. Mutta sitten tulee näitä "yhteydenottoja" kuin salama kirkkaalta taivaalta. Uhkailuja ja hulluutta. Ja nikotellen käyn asian taas kerran läpi ja pääsen siitä yli. Jatkan elämää, äiti kuosiin henkisesti ja fyysisesti.

Tätäkin blogia lukiessa varmasti joskus ihmettelee ehkä joku, kun välillä menee paremmin ja välillä huonommin. Tämä tarina kertoo sen, että taustalla myllää monenlaisia asioita, jotka vaikuttavat minuun ihmisenä ja ylipäätänsä arkeeni ja elämääni. Pääasiassa elämä on positiivista, mutta kyllä niitä väsyneitä kausia on myös täällä. Olen kuitenkin saanut toisen mahdollisuuden elämässäni ja onnellinen siitä. Ja perheestäni, aviomiehestäni, työpaikastani. Ja erityisesti siitä, että välimme pikkuveljen kanssa ovat säilyneet ja toivottavasti säilyvät lopun ikämme.

Haluan kuitenkin tämän loppuvan, tavalla tai toisella. Että saisimme elää elämämme rauhassa.

Kiitos jos jaksoit lukea tänne saakka.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Terveiset sängynpohjalta




Sängynpohjalla. Maanantain ja tiistain yritin sairastaa kotosalla, mutta kun ei ole lapsenvahtia niin oli lopulta pakko paeta töihin sairastamaan. Tässä on samalla kaikki oireet (flunssa, tukkoisuus, hengenahdistus, runsas limaneritys keuhkoista joka aiheuttaa kipua yskiessä ja tietysti totaalinen uupumus). Hassu juttu miten kaikki oireet tuli kerralla, yleensä ne tulee tiputellen... No nallen kanssa peiton alla:)

Alla kuvia dieetin pöperöistä. Viime päivät syöty lohta.







maanantai 23. kesäkuuta 2014

Superdieetti vol 2 ja sairastelua heti samantien

Aloitin superdieetin helmikuun lopussa ja se loppui huhtikuussa. Sen jälkeen on tullut kyllä treenailtua, mutta paino on ollut taas vähän jumissa. Kyllähän mun ruokavalioni on edelleen hyvin sd-tyyppinen ja hiilariton, mutta on nyt kesällä jäätelökin maistunut. Varsinkin kun aviomies ostaa sitä ihan jatkuvasti jääkaappiin.

No nyt aloitimme tänään sitten kuuden viikon superdieetin sen aikaisemman ryhmän (tai osan siitä) kanssa uudestaan. Ihan huikeaa, ryhmätsemppiä tässä on ehkä eniten kaivannut taas. Ja voisi kaivaa ne treeniohjeetkin uudestaan esiin, nehän on aika eri tyyppisiä treenejä mitä nyt olen tehnyt.

Meillä on loppuviikosta anopin ja lasten kanssa risteily (olettaen, että tämä räkätauti tästä tokenee - niin olen siis TAAS ihan kamalassa räkätaudissa ja yskässä!) joten siellä kyllä syön varmasti vapaammin ja suunnittelinkin, että aloitan virallisesti vasta ensi maanantaina. Mut tämä viikko vedetään muuten ihan ohjeilla.

Juhannus meni sairastellessa joten voi vee!!. Lauantaina aamulla alkoi kurkku olla kipeä ja typeränä vielä olin ulkosalla ja vieläpä veneilemässä. La-su yö oli aivan järjettömän tuskainen koska ei ollut särkylääkettä (kurkku helvetin kipeä) eikä nenätippoja (nenä umpitukossa) enkä saanut nukuttua ollenkaan. Onneksi sunnuntaina aamupäivällä jo kotiin ja lääkkeitä nassu täyteen. Su-iltana sitten alkoikin jo kova limainen kipeä yskä. Astmalääkkeiden tuplaus ja otan varuiksi nyt kyllä kortisonitabletteja ihan sisäisesti, koska oli tosi paha ja kipeä tuo yskä.

Toivon nyt vaan, että tuo tosi ärhkäkästi alkanut flunssa menisi myös tosi ärhäkästi ohi. Dieettiä vedän tietysti nyt vaan ruokaillen. Ja sairaslomalla tietysti.

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Juhannuksen alkuun toiminnallisella treenillä:)

Facebookiin tuli meidän salin sivuille viime hetken kutsu toiminnaliseen treeniin joka järkättiin siis ulkosalla. Kaveri perui ja toinen ei päässyt joten oli sit mentävä ihan yksin. Ja kyllä kannatti. Pääpaino oli toki kahvakuulalla mutta tehtiin  monenlaista muutakin kuten hakattiin lekalla traktorinrengasta! Samalla outoa mutta myös hauskaa:)

Olin tunnin jälkeen ihan älyttömässä hiessä ja jokainen lihas kropassa kuumotti vaikka ulkona oli tosi kylmä, eli oli varmasti tehokasta. Ja kamala nälkä kotona:)

Tämän viikon treenit tähän saakka on pyöräilyt, yks sali (jalat, selkä, hauikset) ja eilen sit tää toiminnallinen tunti. Olis hyvä kun ehtis vielä salille tekeen rinta-ojentajatreenin ennen viikonloppua mutta ihan hyvä saldo. Ja ehkä innostun itsekin pihalla tekemään tuommoista toiminnallista jos säät sallii.

Mutta me siirryttiin nyt mökille. Tiedossa olemista ja varmaan kalassa käydään. Muistetaan pelastusliivit. Ja jos sää lämpenee niin ehkä purjehdusreissukin.

Mukavaa (ja selvää) Juhannusta kaikille!

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Mietteitä elämäntapamuutoksista ja muutenkin.

Huh, olen nyt kolmisen päivää tätä postausta kirjoittanut ja nyt on pakko julkaista:) Kohta en enää kehtaa.

Bloggarikaveri postasi facebookkiin uutisen, joka ennakoi jotain - en vain tiedä vielä mitä vaikka ennakkoaavistuksia kyllä on. Siitä ja monesta muustakin lähteestä on mulle noussut paljon ajatuksia siitä, miten isohko elämäntapamuutos ennemmin ta myöhemmin vaikuttaa ympäristöön ja omaan elinpiiriin sekä tietysti omaan itsetuntoon.

Nyt on huisin paljon blogeissa kirjoiteltu siitä, että miten ensin hurahdettiin fitnekseen ja sen jälken toiminnalliseen ja nyt taitaa olla "kultainen keskitie" taas muotia. Ei ensimmäinen eikä viimeinen kirjoitus esimerkiksi tämä Saran (gosarago) postaus.

Mun on hyvä kommentoida tätä, kun olen kyllä pääni sisällä hurahtanut monta kertaa joka suuntaan vaan tulokset on olleet ihan onnettomat. Mutta sama se, mullakin on oikeus tätä asiaa miettiä ihan kuten kenellä tahansa muullakin.

Mutta itse asiaan. Mähän olen monen muun lihavan kanssa painonhallinnan mestariepäonnistuja sillä erolla, että varmaan 100 kiloa ainakin on elämän aikana tullut laihdutettua. Suurimmillaan n.30 kiloa reilun 4 kuukauden aikana. Ja olen elänyt sitten aikuisiällä sekä lihavana, että laihana. Ehkä ei lihaksikkaana, mutta jotakuinkin kuitenkin hyväkuntoisena lihavana ja myös hyväkuntoisena hoikkana. Siitä on valokuviakin todisteena:-)

Anyway, ulkonäön muuttuminen on aina muuttanut mua ja elämääni. Ehkä suurin asia, mitä on tapahtunut, on ero yhden dieetin päätteeksi.

Kun elämäni lihavana pizzansyöjänä työssäkäyvänä haalaripelleopiskelijana muuttui neljässä kuukaudessa, muuttui jotenkin kaikki muukin ympärillä. Entinen turvallinen yhteinen elämä tuntui ihan oudolta montakymmentä kiloa kevyemmässä kropassa (joka sai myös huomiota, olinhan tuolloin reilu kaksikymppinen hemaiseva naikkonen).

Elämäntyyli muuttui myös paljon aktiivisemmaksi, harrastin yhtäkkiä juoksemista, rullaluistelua ja kaikenlaista (sen jälkeen muuten liikunta jäikin pysyväksi osaksi mun elämääni) ja kaikki entinen vaan... no se tuntui jäävän kauas taakse. Peilistä kuitenkin tuijotti vielä pitkään se entinen paksukainen, joten sitä itsetuntoa oli jostain saatava myös pönkitettyä. Matkustelu oli paljon mielekkäämpää hoikkana (jaksoi patikoida, mahtui lentokoneeseen) ja siitäkin tuli uusi osa-alue mun elämääni. Ns. villi ja vapaa ja menevä vaihe elämässä. Hetken aikaa. En edes kiellä, etteikö siinä olisi ollut negatiivisiakin puolia koska kaduin sitä eroa todella, todella monta vuotta jälkeenpäin. Mutta kun on mentävä, niin on mentävä. Ja nuorena sitä ei osaa oikein punnita asioita kunnolla.

Monesti muuttuvaa ihmistä lähellä olevat eivät osaa suhtautua tilanteeseen. Varsinkin kun nykyään on "muotia" tehdä kaikkea niin kokonaisvaltaisesti, oli kyseessä sitten triathlon, maraton, sukeltaminen tai ihan mikä tahansa kuntoilun muoto. Ääripäästä toiseen menevä henkilö voi aiheuttaa paljon ihmetystä ja kummastusta, jonka voi kokea vaikkapa kannustamisen puutteena.

Katselen urheilevien tuttujen päivityksiä facesta niin jokaiselle päivälle on jotain. Luen blogeja ja joku myöntää ääneenkin että on kolmenkympin-neljänkympin tms. kriisi. Onko se tullut urheilemisen myötä vai urheilu sen myötä? Kuntoilun ohella halutaan muutosta myös monella muulla elämänsaralla?. Kaikki on muuttuvaa, muutos on pysyvää... onhan näitä sanontoja. Olisiko siltikin parempi tehdä muutostakin maltilla?

Nyt täytyy tehdä jotain erilaista ja täytyy tehdä ihan täysillä. Vai menikö sekin juna jo?  Oli se sitten bikini fitnekseen veivaaminen (joka alkaa kai jo vähän mennä ohi) tai sitten maratoneja maratonien perään. Eikä naiset tunnu jäävän yhtään miesten jalkoihin  mikä oman ajankäytön näkökulmasta joskus jopa vähän ihmetyttää. Siis missä välissä perheenäidit ehtii tehdä sitä kaikkea? Kun pitäis lastenkin kanssa olla (itse laitan lasten kanssa olemisen etusijalle ja työssäkäyvänä sitäkin aikaa on tosi vähän).

Vai onko se nykykulttuuri jossa ihannoidaan terveyttä, hyvää kroppaa ja hyvinvointia ennen kaikkea? Kun kaikki naistenlehdet puhuu raakaruoasta, lisäravinteista, joogaamisesta, lankuista ja toiminnallisesta treenistä. Onko meillä elämästä hävinnyt kaikki muu sisältö, vai onko se vaan jäänyt tässä nyt taka-alalle. Olemmeko me niin rikkaita (henkisesti ja rahallisesti), että meillä on varaa tämmöiseen ääripäiden hakemiseen. Varsinkin kun toisella puolella maailmaa tilanne on vähän erilainen.

Enkä mä nyt tietenkään väitä, että urheilu olisi ainoa asia maailmassa näissä blogeissa (itsepähän luen urheilublogeja), mutta asioiden esilletuominen ja erityisesti sen ehdottomuuden, näkökulma tuo minulle tietyllä tavalla kuitenkin turvattomuutta viestivän olon. Näen siinä jatkuvassa itsensävoittamisessa, loppuun asti treenaamisessa jotain joka on vain nykypäivänä mahdollista. Ja joka viestii siitä, että oma olo ei siellä henkisellä puolella välttämättä olekaan ihan niin hyvä.

Luin Annan (http://toobigtobeme.fitfashion.fi) blogia alusta saakka. Sitten kyllästyin siihen jatkuvaan fitnessposeiluun ja nyt viimeisen vuoden aikana olen palannut blogin lukijaksi, koska siitä tuli takaisin elämänläheinen. Niistä negatiivisistakin tunteista saa ja pitää kirjoittaa. Kun paino yhtäkkiä nouseekin. Kun elämään tulee ihan uutta sisältöä ja liikunnan merkitys kaikkoaa (pidän synnytystä kyllä aikamoisena urheilusuorituksena). Muuten olen bloginlukijana aika kaikkivoipa, mutta kyllästyn helposti. Varmaan omakin blogi on kyllästyttävä kun vaan treeniä ja ruokakuvia, mutta yritän pikkuhiljaa vähän laajentaa tätä henkistä ja valoukuvauksellisempaa puolta.

Sanotaanhan sitä tietysti, että kaikki suuret asiat vaativat uhrauksia. Sitä kannattaa miettiä hyvissä ajoin ennenkuin säntää aloittamaan mitään suurta. Ja että kaikki läheiset ovat mukana ja ymmärtävät tilanteen. Mun on ollut pakko tehdä liikunnan suhteen vähemmän, mitä olen toivonut. Tosi usein olen aivan liian väsynyt (kun mies tulee 18-19 aikaan omista treeneistän) iltaisin tai sitten vaan haluan ne muutamat tunnit illalla viettää mieluummin lasten kanssa. Ne on vaikeita päätöksiä. Ja samoin se, että monesta eri lajista on valittava muutama joita treenaa tai sitten ei treenaa mitään kunnolla.

Hetkittäin tuntuu, että nämä mun ajatukset on kaksinaismoralistiset koska itsekin tunnistan itsessäni monenlaisia "kaikkihetimullenyt"-ajatuksia ja sit taas yritän toppuutella itseäni. Ja koska mulla, jos kenellä, on ollut ongelmia päänupin kanssa vuosikymmeniä, niin sitä joutuu miettimään tarkkaan mikä on minkäkin arvoista. Ja koska tää mun projekti on niin hidas ja oon tapellut terveyden kanssa, niin kaikki on välillä ollut tosi epäselvää. Terveydestä muuten, olen nyt lääkkeetön eli en syö metformiinia enää sokereihin ja jätin myös sen kilpirauhasen t3-hormonin pois. Siitä ei ollut mulle todennäköisesti mitään hyötyä ja aloituskin oli aika kyseenalainen (sen määrännyt lääkäri on kerännyt vähän kritiikkiä nyt). Katsotaan vauhdittaisiko uusi sd painonpudotusta taas:


maanantai 16. kesäkuuta 2014

Viikon touhuja ja kuvia


Aloitellaan jätskin kuvilla:)

Oltiin eilen sadepäivää pakosalla koko perhe Skanssissa ja ensimmäisenä piti tietysti päästä ruokkimaan nälköiset ja kiukkuiset lapset. olisin halunnut viedä kiinalaiseen buffettiin, mutta olisin neidistäkin (2v) joutunut maksamaan 4.5 euroa joten ei kiitos. Neidin syömiset kun on tyyliin 2 lihapullaa. Päädyimme sitten tuttuun turvalliseen raxiin, jossa kaksivuotias saa syödä ilmaiseksi ja nelivuotiaskin vain 3.95. Kuvassa on pojan itse rakentama jäätelöannos josta äitikin kävi vähän maistamassa.

Itse aloitin salaattipöydästä ja keitosta (kermainen kasviskeitto). Salaattipöytä ei ole kovin kummoinen, mutta riitti mulle. Salaatin jälkeen odotin ja odotin (luovutinkin jo välissä) niitä pieniä kanankoipia. Siis niitä joissa on teelusikallinen lihaa yhdessä koivessa. Sain niitä lopulta joten herkuttelin niillä ja maissisipseillä. Hyvää oli! 



Jep, blenderi meni vaihtoon kuten kuvasta näkyy. C3 mix tiputti ihan kaikki tiivisteet ja yksi meni terän väliin niin, että tuli ihan laitteeseen kulumaa. Hienot kaksi mukana tullutta 7dl juomamukia hajosi (olivat niin kovaa muovia, että yksikin tippuminen esim. kassista ja poks!). Mukit olis maksanut 20 euroa ja Cittarista sain tän obh nordican tarjouksella 25 euroa. Nää mukit on pienemmät (huono juttu), mutta paremmat käteen ja itse asiassa tekniikkakin on tässä helpompi.

Toki kuten kuvasta näkee, onhan se haastava saada mahtuun mun aamusmoothie-ainekset pulloon.

Hassu juttu muuten että tuo c3 joka maksoi tarjoustalossa 25 euroa oli Cittarissa 39 ja taas Obh Nordica jonka ovh Cittarissa 49 oli tarjouksessa 25 euroa. Kumpi oikeasti on arvokkaampi ja parempi??
Tässä kone juuri käytössä. Ainakin meluavat aivan yhtä paljon.

Tässä sitten lähtövalmiina:) tuo pullon suuaukko on kyllä luvattoman pieni, jotakuinkin mun sormen paksuinen ja mulla on pienet sormet. Melkein saa imeä kuin pillistä. Mutta onhan se tyylikäs pakko myöntää. Täsaä on 250g maitorahkaa, 100 gr mehukeittoa ja 1000 gr palastettuja
Mansikoita sekä vähän vettä ja mehutiivistettä notkeuttamaan (että tulis pullosta ulos).
Sitten päivän lenkkiin. Koska ei ollut pääsyä salille niin sateen jälkeen oli taas hyvä lenkkeillä. Tunnustan jo nyt, että olen koko päivän miettinyt että onko musta juoksijaksi ollenkaan. Juoksu tuntuu kamalan raskaalta, en tahdo päästä eteenpäin ja puolen tunnin matkalla jo tuntui että pohkeet ja kantapää (se sama vanha vaiva) kiusaa. Onneks aviomies muistutti, että lenkkini paria jyrkkää alamäkeä lukuunottamatta oli pelkkää nousua. Juoksin silti, paria lyhyttä (50 askelta) sykkeenhidastuskävelyä lukuunottamatta mä juoksin. Matkaa en ole edes mitannut, onko sillä niin väliäkään? Aika oli 32 minsaa.
Tässä on sitten lenkin jälkeen taas näitä kroppakuvia:) alla näkee kun plösötän ja en plösötä. Aika iso ero on silloin silmässä ja näköjään kuvassakin. Jos joku ihmettelee, miks mulla on kaikissa kuvissa aina samat treenivaatteer niin asia on sillä tavalla että ei ole rahaa ostaa uusia. On mulla muutama treenitoppi joita en kehtaa pitää pelkästään ja nää nyt vaan on tällä hetkellä sopivat. Toki mä kuolaan gazosia ja niitä brazileja mut tilanne on tää. Tarttis uus ulkopukukin ostaa vaan budjetti ei anna myöden. Yhteistyökuviot tänne vaan, mainostan, heh heh, jos halutaan:-)  Ei sillä, että ketään meikäläisen tolkuttoman hidas muodonmuutos edes motivois varmaan:)
Mullahan on ihan vyötärö tuossa alempana. Mähän kuljen korsetti kasassa aina joten tältähän näytän:-)

Nyt jo valokuvastakin näen ehkä vähän, että jotain muutosta on tullut. Yleensä olen ihan sokea läskeilleni. 

Ai niin, tämän totaalisen jumituksen vuoksi olen päättänyt (tai meitä on monta tuolla ryhmässä) aloittaa sd uudestaan. Sillä saan miehenkin kieltämään jatkuvan nannan kantamisen kotiin ja saadaan taas tsemppi päälle! Ihan huikeeta, vedetään tämä siis ilman fitfarmia mutta tutulla porukalla:) en varmaan tule tekemään fitfarmin treenejä paitsi ehkä niitä kotitreenejä mut muuten jee!!! juhannuksen jälkeen siis!

Kiva loma tulee:-) Jep 7.7 alkaa mun kesälomani!



Hei ja näkisittepä mun hauiksen tuolta läskin alta. Siis se on aika kokoinen. Harmi kun se läski siinä päällä. Tänään laitoin yhden vanhan paidan päälle ja se kiristi hihoista, ihme juttu. Oli pakko mennä taas peilailemaan kun musta mun kädet ei ole lihoneet.

Tantta mikä tantta. Bulgarialainen painonnostaja Iiris lopettelee tältä viikolta! Heipat vaan!

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Stressi, laihdutus ja kuulumiset


Tässä on pitkästä aikaa taas tullut syötyä munakkaita. Viime viikon stressi oli tosi paha ja huomasin, että pienikin järkytys mielentilassa niin mulla menee ihan pipariksi koko homma. Jätän syömättä, ahmin, oksennan. En saa unta enkä jaksa liikkua. Että semmoista. Onneksi olen terapian kautta aikanaan saanut työvälineitä stressin selättämiseen ja aika pian pääsinkin tästä yli. Sain työnantajalta erikoisluvan tehdä etätöitä ja olen nyt niin iloinen että asiat järjestyivät.
Viime viikolla en käynyt salilla, mutta kahvakuula heilui ja lauantaina lähdin ex-tempore juoksulenkille kun oli raikas (ja sateinen) sää. Asensin Iphoneen Endomondo-nimisen juoksuohjelman ja otin sen taskuun.

Kastuin sitten ihan litimäräksi:)

Ja hovikuvaaja taas ottamassa kuvia kun palasin kotiin:D


Tällä viikolla tuli myös pyöräiltyä työmatkat. Pyöräni vaan on ihan hajalla. Viime tiistaina puhkesi takakumi ja sen kun mieheni korjasi, niin takajarru (käsjarru) ja vaihteet lakkas toimimasta. Tai mene siis max. vitoselle ja sen jälkeen ei mitään. Oli sitten aika leppoisaa polkemista.

Paino junnaa ihan koko ajan. Pääsin kasikymppisille luvuille mutta nyt on ihan hirveää turvotusta ollut koko ajan. Sormet on aamuisin kuin nakit ja paino ei todellakaan ala kasilla. Olen kyllä vähän rikkonut ruokavaliotani ja ottanut siihen 100% ruisleipää. En siis tosi pitkään aikaan syönyt ollenkaan leipää, mutta aloin kyllästyä niihin smoothieihin joilla aina aamun aloitin ja nyt välillä oon syöny leivän aamupalaksi ja välipalaksikin. Ei taida tehdä mulle hyvää.
Tässä taas munakasta (poika syö munakasta, jos siinä on nakkeja, joten nyt sitten oli).

Olkapään kanssa kävin lääkärissä ja joku tulehdus siellä - jumppaohjeita tuli ja fysioterapiaan pitäis mennä. Omakustanteisesti, mutta rahaa ei semmoiseen ole joten jumppailen sitten vaan ja kylmähoitoa.

Eilen kävin salilla tekemässä selkä+hauistreenin ja ekaa kertaa tuntui, että olen ns. vakiokalustoa jo siellä. Siis hyvin, hyvin harvoin näen naisia ja nyt äijät sit jo juttelikin mulle. Yksi tuli opastamaan jopa hauiskäännön tekemisessä:) Yritän nyt tehdä sitten sillä kolmijakoisella.

Mökillä viikonloppuna kukki lumipalloheisi. On se kyllä upea! Pensaassa on mielestäni rumat lehdet, mutta kukat on upeat.

Kesä on ihana ja olen saanut positiivisia kommentteja ulkonäöstäni joten kai siinä jotain kuitenkin tapahtuu koko ajan. Mahasta haluaisin kuitenkin eroon, murr!




Nyt taitaa alkaa sitten sadekelit taas hetkeksi. Sitten vaan raikkaaseen ilmaan juoksulenkille joten raikasta loppuviikkoa!

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Quulailua helteessä


Tänään on ollut harvinaisen stressaava päivä. Siis todella. Olen irtisanonut työsuhteen lastenhoitajaamme, enkä tiedä mitä teen ensi viikon maanantaina kun mun olisi palattava töihin. Syyksi osoittautui äärimmäinen epäluottamus ja hänen välinpitämättömyytensä. On suoranainen ihme, että olen antanut tilanteen jatkua näinkin pitkään. Valitettavasti miehen turhan suosiollisella avustuksella.

No, päivä meni asioita pohtiessa, töitä tehdessä ja töiden jälkeen äitikaverin ja lasten seurassa rannalla. Salille olis pitänyt mennä tekeen selkätreeni mut en vaan jaksanut.

Ja toi laatoitus oikeasti on vino, en treenaa näinpäin muuta
kuin valokuvia varten:)
Mulla ei siis ole harmainta hajua, kuka hoitaa lapsiani ensi maanantaina kun alkaa taas mun työviikko. Jännää, eikö vain?

Kotipihalla oli sopiva helle ja vähän jo varjoisaa, joten kaivelin taas kuulat esille. Tunnin treenin tein ja vähän sekalaista alun 20 minuuttia.

"No ota nyt se kuva kun mä teen näitä heilautuksia!", "Älä nyt mitään sarjatulta ota, pari kuvaa vaan kun on kauhea työ käydä kaikki läpi!", "Hei OOTA nyt kun mä teen tän sarjan loppuun ja otat sit seuraavasta liikkeestä!". Johan siinä aviomieskin jo nauroi, että mitä ihmettä tässä touhutaan!

No lopulta pääsin itse treeniin. Tänään treenatessa alaselkä lähti ihan samantien kipeytymään. Huomasin, että kun jännitän selän oikein kunnolla (vedän vatsaa sisään), se ei kipeydy yhtä paljon (eli mun notkoselkäni siellä vaivaa). Sitten TUNNIN treenin jälkeen kipinkapin menin laittamaan kylmägeeliä alaselkään ja se pelasti.

Vitsit muuten teki mieli mennä pulahtamaan treenin jälkeen. Meiltä on noin 1 km rantaan. Mut en sitten mennyt. Ehkä huomenna!

Tässä heiluttelen muuten isomman kuulan kanssa. Tein tänään sillä treeniä vähän enemmänkin, jopa tempauksia 12 kg kuulalla (jaksoin 5 per käsi). Täytyy enemmänkin ruveta tuon isomman kuulan kanssa harjoittelemaan. Siinä tempauksessa sain kyllä ranteeni kipeäksi, aika kovin tommoinen iso kuula iskee ranteeseen kun se pyörähtää tuosta käden ympäri.

Heiluu, heiluu:)
Sitä usein valitsee kaikista kuvista ne edustavimmat, missä selluliitit ei niin paljoa pistä silmään ja läskimakkarat eivät pullota niin paljoa.

Päätin miehen ottamasta kuvasta tehdä nyt "poikkeuksen". Näytän ihan raskaana olevalta tässä kuvassa ja mielestäni tässä on kaikki väärin. Jalat on kamalat, kädet, vatsa.... Mutta tämmöinen mä olen askelkyykkyasennossa. Raskauksien jälkeen toi maha on jäänyt tommoiseksi, kun nahkaa on liikaa ja läskiä siellä alla niin se läski asettuu mitä ihmeellisimpiin muotoihin eri asennoissa.

Mahdankohan mä koskaan päästä tuosta vatsasta kokonaan enää eroon?
Tänään muuten tein poikkeuksellisesti myös lihaskuntoa. Tuossa takana näkyvän pirttikaluston jakkara toimi treenipenkkinä. Hauista, rintaa, ojentajaa... laatoilla myös punnerruksia ja lankku niin että pidin molemmilla käsillä kuulasta kiinni ja siis kädet suorana. Ihan hauskaa, hauskempaa silti olisi kahdestaan.




Työkaverin kanssa suunniteltiin jo tänään kuulailua heidän pihallaan. Meillä samanikäiset lapsetkin olis voineet leikkiä yhdessä. Peruin näiden niskavaivojen kanssa, mutta taas siinä kävi niin että yksi päivä pois töistä niin vaivat katoavat.... ehdin jo varata lääkärinkin ens viikolle. Ehkä sieltä saa jotain apua kuitenkin tähän koko ajan uusiutuvaan ongelmaan.

Huikean lämmintä ja aurinkoista loppuviikkoa kaikille! Mä yritän olla stressaamatta ja murehtimatta liikoja nyt, koska silloin sitä jäätelöäkin uppoaa tuosta suusta aivan liikaa.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Kesäinen aamu


Reipasta huomenta, nappasin kuvan työmatkalta seitsemän aikaan! Aamu siis käynnistyi pyöräilemällä. Pyörämatkani on tähän aikaan vuodesta upean vehreä ja tuoksuva. Hyvä mieli viimeaikojen hankaluuksista huolimatta. Hankaluuksilla siis nämä selkävaivat ja ongelmia(luottamuspulaa) lastenhoitajan kanssa. Turhaa stressiä.
Kesäkengätkin on taas päässeet pyöräilyyn mukaan:)
Nämä kukkivat lähes koko pyörämatkan. Just kun edellisestä huumaavasta tuoksusta pääsee, alkaa uusi. Työmatkalta löytyi myös risuinen tuoksuköynnöskuusama, josta aion tänään kotimatkalla napata pari tuoksumaan ja kasvamaan omaan pihaan.
Kesäinen nainen, kesäiset vaatteet.En näytä kyllä yhtään itseltäni nässä kuvissa, mutta ainakin paita on m-kokoinen ja se on aika hassu juttu:)

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Kuvia ja kuulumisia viikonlopulta


Taas sekalaista kuvasaldoa. Tänään aamulla päätin hetken mielijohteesta kokeilla huutonetistä ostamaani Nanson vihreää paulakukkapaitaa kokoa L, joka viimeksi oli ihan tosi makkarankuori. Ja paitahan sujahti päälle hienosti. Kyllä siinä olis varaa meikäläisen lisää tiivistyä niin paita ei jäis tommoiseksi napaversioksi, mutta kyllä, tänään lähdin töihin tässä kesäisessä paidassa:)

Muutenkin olen tässä pitänyt nyt vaatteita, jotka on tässä kahden raskauden aikana ja välissä olleet liian pieniä. Ei tietysti lähellekään kaikki vaatteet mene päälle, mutta kuitenkin osa.

Pahoittelen kuvanlaatua. Muu perhe nukkui vielä, niin ei viittinyt koko huushollia täyttää valoilla:)
Tässä edestäpäin. Olen ihan rakastunut tuohon paitaan. Tänä kesänä olen hakenut hakemalla vaatteisiin vähän erilaisia värejä kuin ne perus merihenkiset ja maanläheiset värit. Farkut on jotkut Elloksen kapea/suoralahkeiset jotka joustaa niin paljon, että ihan sama, aina näyttää samalta päällä:)

Hassu juttu muuten, mulla on keltainen paulakukkapaita Nansolta myös kokoa L mutta tähän verrattuna se on säkki mun päällä. Varmaan jotain eri mallistoa/mitoitusta.




No, mutta itse asiaan. Meidän viikonloppumme koostui vain ja ainoastaan tästä. Jos kuva on epäselvä, niin tämä on purjevene. Lauantaina se laskettiin veteen (koko päivä meni telakalla) ja eilen kuljetettiin se meidän mökkilaituriin josta sitten lähdemme kesällä tekemään reissuja.

Jos haluaa lukea tarinoita meidän venereissuista ajalta ennen lapsia, niin http://vega580.vuodatus.net/ on se paikka mihin olen blogia tuolloin kirjoittanut. Vuodatuksessa tuli joku iso kuvahäiriö 2009, mutta onneksi silloin meidän esikko syntyi ja veneilyhommat jäivät vähän tauolle joten kuvia ei juurikaan enää tullut uusia. Voi olla kyllä, ettei aikani riitä enää veneilyblogin pitämiseen - täytyy vähän miettiä.

No, mutta olipa siinä touhua ja tohinaa. Ruokailut jäivät melkein kokonaan väliin ja mentiin vähän semmosella "syödään mitä ehditään" mentaliteetilla. Huonompi homma, nakit on taas niin turvonneet.

No mutta tämä kuva pelastaakin mun nakit. Olen pikkuhiljaa vähän alkanut tympääntyä niihin aamusmoothieihin ja ruvennut miettimään tämmöistä "raakapuuron" omaista lähestymistapaa. Heitin kauraleseet luonnonjuguun eilen ja jätin yöksi paisumaan. Seassa vadelmamehukeittoa. Ihan syötävää, mutta kokeilen kaurahiutaleilla seuraavan kerran. Leseet tuntui vähän jäävän koviksi. Toisaalta paras kaurapuuro tulee taas leseistä.
Viikonloppuaamun aamupala, se ainoa oikea ruoka dieetistä koko viikonlopulta. Paitsi että ei, eilen söin smoothien autossa:)

Tässä siis 100% ruisleipäsiivu ja luonnonjugua, mehukeittoa, kauraleseitä, auringonkukansiemienia ja vähän raakakaakaonibsejä.
Kamerasta löytyi vielä joku ylimääräinen kuva. Ties mistä tämäkin on. Arvelisin että kanakastiketta, parsakaalia ja raejuustoa???

Ei näitä mun pöperökuvia varmaan kukaan jaksa enää katsella kun toistavat itseään. Lupaan jatkossa ainakin silloin tällöin kokata jotain gurmeeta ja asetella jotenkin hienommin:)

Liikuntahommia sun muuta...


Muuten viime viikko meni treenien osalta hienosti. Tuli pyöräiltyä työmatkat joka päivä, käytyä salilla pari kertaa ja kahvakuulattuakin kerran. Valitettavasti tuloksena siitä (ja istumatyöstä) on hartijat taas aivan jumissa. Olen vetänyt särkylääkettä, mutta vasen puoli on koko ajan kipeä. Kipu säteilee olkapäähän, käsivarteen, sormiin... niska ja vasen lapa on ihan jumissa. Menisin hierojalle, mutta nyt täytyisi löytää tähän syy. Pahoin pelkään, että syy on pyöräilyssä (mulla tommonen hybridi jolla ajetaan aika matalassa asennossa) sekä istumatyön yhdistelmässä. Käyn vain 3 päivää viikossa töissä ja yleensä tämä paha tilanne ehtii tulla siinä ajassa. Vapaapäivinä (varsinkin jos olen ollut just hierojalla sitä ennen) ei ole mitään ongelmia. Tai sitten kesähelteiden myötä työpaikan ilmastointi on jotenkin laitettu kovemmalle.

Kalliiksi tulee, jos pitää joka keskiviikko käydä hierojalla repimässä työviikon aiheuttamat jumit auki. Eikä tietenkään kuntosali tätä tilannetta paranna. Nyt olen pohtinut että jos yrittäisin osan työmatkoista mennä rullaluistimilla ja sauvoilla. Pitäis eka kaivaa kaikki esille kun en ole vuosiin käyttäänyt, ja testata vähän että miten se onnistuu. Jos se auttais edes vähän. Ja täytyy taas noita pyörän säätöjä kokeilla. Viimeksihän me nostettiin satulaa joku pari cm kun en saanut jalkaa ollenkaan suoraksi (lapoasentoon) edes alamäessä. Tai sitten kahvakuula ja pyöräily ei sovi yhteen.