Pages

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Mietteitä elämäntapamuutoksista ja muutenkin.

Huh, olen nyt kolmisen päivää tätä postausta kirjoittanut ja nyt on pakko julkaista:) Kohta en enää kehtaa.

Bloggarikaveri postasi facebookkiin uutisen, joka ennakoi jotain - en vain tiedä vielä mitä vaikka ennakkoaavistuksia kyllä on. Siitä ja monesta muustakin lähteestä on mulle noussut paljon ajatuksia siitä, miten isohko elämäntapamuutos ennemmin ta myöhemmin vaikuttaa ympäristöön ja omaan elinpiiriin sekä tietysti omaan itsetuntoon.

Nyt on huisin paljon blogeissa kirjoiteltu siitä, että miten ensin hurahdettiin fitnekseen ja sen jälken toiminnalliseen ja nyt taitaa olla "kultainen keskitie" taas muotia. Ei ensimmäinen eikä viimeinen kirjoitus esimerkiksi tämä Saran (gosarago) postaus.

Mun on hyvä kommentoida tätä, kun olen kyllä pääni sisällä hurahtanut monta kertaa joka suuntaan vaan tulokset on olleet ihan onnettomat. Mutta sama se, mullakin on oikeus tätä asiaa miettiä ihan kuten kenellä tahansa muullakin.

Mutta itse asiaan. Mähän olen monen muun lihavan kanssa painonhallinnan mestariepäonnistuja sillä erolla, että varmaan 100 kiloa ainakin on elämän aikana tullut laihdutettua. Suurimmillaan n.30 kiloa reilun 4 kuukauden aikana. Ja olen elänyt sitten aikuisiällä sekä lihavana, että laihana. Ehkä ei lihaksikkaana, mutta jotakuinkin kuitenkin hyväkuntoisena lihavana ja myös hyväkuntoisena hoikkana. Siitä on valokuviakin todisteena:-)

Anyway, ulkonäön muuttuminen on aina muuttanut mua ja elämääni. Ehkä suurin asia, mitä on tapahtunut, on ero yhden dieetin päätteeksi.

Kun elämäni lihavana pizzansyöjänä työssäkäyvänä haalaripelleopiskelijana muuttui neljässä kuukaudessa, muuttui jotenkin kaikki muukin ympärillä. Entinen turvallinen yhteinen elämä tuntui ihan oudolta montakymmentä kiloa kevyemmässä kropassa (joka sai myös huomiota, olinhan tuolloin reilu kaksikymppinen hemaiseva naikkonen).

Elämäntyyli muuttui myös paljon aktiivisemmaksi, harrastin yhtäkkiä juoksemista, rullaluistelua ja kaikenlaista (sen jälkeen muuten liikunta jäikin pysyväksi osaksi mun elämääni) ja kaikki entinen vaan... no se tuntui jäävän kauas taakse. Peilistä kuitenkin tuijotti vielä pitkään se entinen paksukainen, joten sitä itsetuntoa oli jostain saatava myös pönkitettyä. Matkustelu oli paljon mielekkäämpää hoikkana (jaksoi patikoida, mahtui lentokoneeseen) ja siitäkin tuli uusi osa-alue mun elämääni. Ns. villi ja vapaa ja menevä vaihe elämässä. Hetken aikaa. En edes kiellä, etteikö siinä olisi ollut negatiivisiakin puolia koska kaduin sitä eroa todella, todella monta vuotta jälkeenpäin. Mutta kun on mentävä, niin on mentävä. Ja nuorena sitä ei osaa oikein punnita asioita kunnolla.

Monesti muuttuvaa ihmistä lähellä olevat eivät osaa suhtautua tilanteeseen. Varsinkin kun nykyään on "muotia" tehdä kaikkea niin kokonaisvaltaisesti, oli kyseessä sitten triathlon, maraton, sukeltaminen tai ihan mikä tahansa kuntoilun muoto. Ääripäästä toiseen menevä henkilö voi aiheuttaa paljon ihmetystä ja kummastusta, jonka voi kokea vaikkapa kannustamisen puutteena.

Katselen urheilevien tuttujen päivityksiä facesta niin jokaiselle päivälle on jotain. Luen blogeja ja joku myöntää ääneenkin että on kolmenkympin-neljänkympin tms. kriisi. Onko se tullut urheilemisen myötä vai urheilu sen myötä? Kuntoilun ohella halutaan muutosta myös monella muulla elämänsaralla?. Kaikki on muuttuvaa, muutos on pysyvää... onhan näitä sanontoja. Olisiko siltikin parempi tehdä muutostakin maltilla?

Nyt täytyy tehdä jotain erilaista ja täytyy tehdä ihan täysillä. Vai menikö sekin juna jo?  Oli se sitten bikini fitnekseen veivaaminen (joka alkaa kai jo vähän mennä ohi) tai sitten maratoneja maratonien perään. Eikä naiset tunnu jäävän yhtään miesten jalkoihin  mikä oman ajankäytön näkökulmasta joskus jopa vähän ihmetyttää. Siis missä välissä perheenäidit ehtii tehdä sitä kaikkea? Kun pitäis lastenkin kanssa olla (itse laitan lasten kanssa olemisen etusijalle ja työssäkäyvänä sitäkin aikaa on tosi vähän).

Vai onko se nykykulttuuri jossa ihannoidaan terveyttä, hyvää kroppaa ja hyvinvointia ennen kaikkea? Kun kaikki naistenlehdet puhuu raakaruoasta, lisäravinteista, joogaamisesta, lankuista ja toiminnallisesta treenistä. Onko meillä elämästä hävinnyt kaikki muu sisältö, vai onko se vaan jäänyt tässä nyt taka-alalle. Olemmeko me niin rikkaita (henkisesti ja rahallisesti), että meillä on varaa tämmöiseen ääripäiden hakemiseen. Varsinkin kun toisella puolella maailmaa tilanne on vähän erilainen.

Enkä mä nyt tietenkään väitä, että urheilu olisi ainoa asia maailmassa näissä blogeissa (itsepähän luen urheilublogeja), mutta asioiden esilletuominen ja erityisesti sen ehdottomuuden, näkökulma tuo minulle tietyllä tavalla kuitenkin turvattomuutta viestivän olon. Näen siinä jatkuvassa itsensävoittamisessa, loppuun asti treenaamisessa jotain joka on vain nykypäivänä mahdollista. Ja joka viestii siitä, että oma olo ei siellä henkisellä puolella välttämättä olekaan ihan niin hyvä.

Luin Annan (http://toobigtobeme.fitfashion.fi) blogia alusta saakka. Sitten kyllästyin siihen jatkuvaan fitnessposeiluun ja nyt viimeisen vuoden aikana olen palannut blogin lukijaksi, koska siitä tuli takaisin elämänläheinen. Niistä negatiivisistakin tunteista saa ja pitää kirjoittaa. Kun paino yhtäkkiä nouseekin. Kun elämään tulee ihan uutta sisältöä ja liikunnan merkitys kaikkoaa (pidän synnytystä kyllä aikamoisena urheilusuorituksena). Muuten olen bloginlukijana aika kaikkivoipa, mutta kyllästyn helposti. Varmaan omakin blogi on kyllästyttävä kun vaan treeniä ja ruokakuvia, mutta yritän pikkuhiljaa vähän laajentaa tätä henkistä ja valoukuvauksellisempaa puolta.

Sanotaanhan sitä tietysti, että kaikki suuret asiat vaativat uhrauksia. Sitä kannattaa miettiä hyvissä ajoin ennenkuin säntää aloittamaan mitään suurta. Ja että kaikki läheiset ovat mukana ja ymmärtävät tilanteen. Mun on ollut pakko tehdä liikunnan suhteen vähemmän, mitä olen toivonut. Tosi usein olen aivan liian väsynyt (kun mies tulee 18-19 aikaan omista treeneistän) iltaisin tai sitten vaan haluan ne muutamat tunnit illalla viettää mieluummin lasten kanssa. Ne on vaikeita päätöksiä. Ja samoin se, että monesta eri lajista on valittava muutama joita treenaa tai sitten ei treenaa mitään kunnolla.

Hetkittäin tuntuu, että nämä mun ajatukset on kaksinaismoralistiset koska itsekin tunnistan itsessäni monenlaisia "kaikkihetimullenyt"-ajatuksia ja sit taas yritän toppuutella itseäni. Ja koska mulla, jos kenellä, on ollut ongelmia päänupin kanssa vuosikymmeniä, niin sitä joutuu miettimään tarkkaan mikä on minkäkin arvoista. Ja koska tää mun projekti on niin hidas ja oon tapellut terveyden kanssa, niin kaikki on välillä ollut tosi epäselvää. Terveydestä muuten, olen nyt lääkkeetön eli en syö metformiinia enää sokereihin ja jätin myös sen kilpirauhasen t3-hormonin pois. Siitä ei ollut mulle todennäköisesti mitään hyötyä ja aloituskin oli aika kyseenalainen (sen määrännyt lääkäri on kerännyt vähän kritiikkiä nyt). Katsotaan vauhdittaisiko uusi sd painonpudotusta taas:


2 kommenttia:

  1. Oli kiva löytää blogiisi! Hyvin samankaltaisia ajatuksia päässä pyörii tuon tuostakin, kaiken järkevyydestä jne. ja oli pakko ryhtyä kommentoimaan:)
    Liikkumisesta: omalta kohdaltani liikkuminen ja 30 kiloa kevyempi elämä on lisännyt onnellisuutta huomattavasti. Kehtaan tehdä ja teen niitä asioita lapsilaumani kanssa joita aikaisemmin en olisi tohtinut. Olisin varmastikin voinut mutta se henkinen jarru... Pinnallinen voi johtaa syvällisempään hyvään oloon, vaikka eihän se kaikkien kohdalla varmasti toimi tai ole edes tarpeen.

    Kaikkimullehetinyt-ihmisenä itsekin ymmärrän myös sitä turhautumista kun asiat eivät tapahdukaan hetkessä, mutta hiljalleen, hiljalleen:) Tykkään myös lukea paljon blogeja, pääasiassa vertaistuen juuri vuoksi. Suosiolla jätän ne ajatukset väliin, jotka eivät mahdu omaan ahtaaseen maailmankuvaani:D Kun tuosta kokonaisvaltaisuudesta ja kaiken uusiksi laittamisesta mainitsit, minulle se ei edes toimisi. Pikkumuutoksia joiden kanssa oppii elämään - kun en enää vanhaankaan takaisin halua.

    Mulla on muuten neljä lasta ja ehdin liikkumaan vaikka lapset ovat aina etusijalla. En tosin treenaa maratonia, vain salilla ja juosten 4-5 krt/vko ja kiitos mieheni se onnistuu oikein hyvin. Meillä liikutaan paljon perheenäkin, nasut kärryihin ja isoin polkee pyörällä. Työt olen tehnyt etänä kotona ja lasten ehdoilla, siinä mielessä olen moneen verrattuna paremmassa jamassa ollut viime vuodet:)

    Maailmalla tuntuu olevan kovin monenlaista villitystä valloillaan ja jatkuvasti tulee uutta tietoa ruoasta ja liikunnasta (joita kannatetaan fanaattisesti omissa leireissään).Olen ajatellut että keskityn kaikessa siihen mikä toimii minulle ja meille perheenä:) Tykkään maalaisjärjestä.

    Hyvää juhannusta! Tuun taas lukemaan:)

    VastaaPoista
  2. Mä luulen myös että hoikentuminen pidemmällä tähtäimellä lisää onnellisuutta, mutta silti haluaisin että ihmiset ensin rakastaisivat itseään ja voisivat hyvin ennenkuin aloittaisivat laihdutusurakan. Enkä tuossa postauksessa puhunut pelkästään laihduttamisesta vaan ihan normaalipainoistenkin jutuista. Olet tosi onnekas että pystyt treenaamaan noin paljon ja olen vähän kade. Siksihän minäkin ostin kahvakuulat, että mökillä ja veneilemässäkin pääsisin harjoittelemaan joten nyt se on vaan toteutettava. Olen nyt osittaisella hoitovapaalla niin kauan kun pystyn rahallisesti joten vielä on mahiksia:)

    VastaaPoista

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!