Pages

torstai 26. kesäkuuta 2014

Avoimesti: millaista on olla kaksisuuntaista/sekamuotoista mielialalahäiriötä sairastavan äidin tytär? Kiltteydestä kipeä ja ehkä parantunut.

Olen tätä asiaa puinut täällä aikaisemminkin, joitakin kertoja. Olen kirjoittanut blogia anonyymisti, mutta nyt jo tuttuja lukijoita jonkun verran joten toivon että tämä asia ei kuitenkaan hirveästi tästä lähde leviämään. Toisaalta, kun joku läheinen sairastaa tätä sairautta, se voi johtaa mihin vaan. Läheinen voi saada vaikka päähänsä soittaa minun esimiehelleni töihin ja haukkua minut. Töihin on joskus soittanut ja samoin miehen sukulaisille on minua haukkunut (mm. ihan juuri häitä edeltävinä iltoina).

Äiti on sairastanut tätä sairautta (jollain diagnoosilla tai ilman diagnoosia) koko elämänsä. Avio/avomiehet ovat vaihtuneet, kaupungit ovat vaihtuneet, on käyty oikeutta, oltu Hymy-lehdessä joskus 80-90-luvulla jostain skandaalista. Lukiosta päästessäni olin muuttanut äidin kanssa 9 kertaa (joista kaksi kertaa samaan taloon ja yksi muutto ulkomaille vuodeksi). Ensimmäisen kerran ensimmäisellä luokalla kun äiti erosi isästäni. Eli jotakuinkin lähes muutto per vuosi. Aika vähän on kavereita jäänyt noilta vuosilta kun aina vaan mentiin lujaa elämäntilanteesta ja asunnosta toiseen.

Koko lapsuuteni ja nuoruuteeni kuului sekä fyysinen, että henkinen väkivalta. Äidin parisuhteet olivat myrskyisiä ja soittelin monta kertaa poliisit kotiin kun tappelivat. Samoin äiti hakkasi minua ja rankaisi aika ronskisti ihan pikkutytöstä lähtien. Muistan jo ennen kouluikää kun mut laitettiin rangaistukseksi sepelille pihalle polvilleen...noh, pitkäksi ajaksi (pikkutyttönä se tuntui pitkältä), tai kun mut meidän pienessä kotitalossa revittiin tukasta portaita ylös ja sain selkäsaunan vyön solkipäällä, tai vaikkapa sateenvarjolla. Vuosien mittaan kertyi mustelmia ja naarmuja, kerran äiti leikkasi väkivalloin pitkän tukkani ja kerran oltiin menossa esimiehen kanssa syömään kun hän peitevoiteella piilotti mun silmän alla olevat mustelmat. Ihmeellisesti sitä pieni tyttö kuitenkin sopeutuu kaikkeen. Kapinoin yläasteella omalla tavallani ja sossut olikin mua jo ottamassa pois kotoa. Äiti vaan uhkaili, että jos lähden niin hän ei enää ikinä tunnusta mua tyttärekseen joten pelolla sitten sai mut jäämään kotiin. Ikkunat hajoili kodissa kun miehet tulivat raivopäissään keskellä yötä ja ovet oli lukossa. Yksi mies hajotti äidin työpaikan pihalla hänen autonsa ikkunat kirveellä. Monesti minusta tuntui siltä, että poliisi oli mun ainoa ystäväni ja ehkä joku satunnainen opettaja joskus. Isä oli ajautunut ihan hunningolle eron jälkeen ja pääasiassa dokasi ja oli vastuuton joten ei ollut paljoa sinne menemistä.

Selvisin kuitenkin. Lukion viimeisena vuonna, kun äiti odotti veljeäni, karkaamalla käytännössä muutin kotoa. Sain eräältä henkilöltä apua, että sain opiskelija-asunnon ja luojan kiitos että sain. Oli varmaan mun henkireikäni. Ensimmäiset opiskeluvuodet meni kapinoidessa, totutellessa elämään ja isäkin siinä kuoli. Sairastuin masennukseen. Seurustelin pitkään ja erosin. Olin kuitenkin koko ajan töissä ja suoritin yliopistotutkinnon. Seurustelin uudestaan tuhoisassa suhteessa. Eron myötä vihdoin ajauduin terapiaan jonka myötä opin ymmärtämään itseäni, tätä kiltin tytön syndroomaa ja erityisesti oppimaan siitä pois. Nyt on sitten perhe, rakkaat lapset ja elämä muuten ihan mallillaan, mutta tuon äidin kanssa asiat on tosi tosi sotkussa.

Tätä nykyä olen lähes nelikymppinen. Veli on lähes kaksikymppinen ja muuttamassa kotoa pois. Äiti sai vihdoin diagnoosin kymmenisen vuotta sitten. Ensiksi oli maanisia (hypomaanisia) aikoja ja masennuksia. Sitten ne alkoivat mennä raivokohtauksien puolelle (kuten munkin lapsuudessani), en tiedä mennäänkö maniasta vai masennuksesta psykoottiseen raivoon vai miten se menee, mutta menee silti. Olin veljen isän kanssa paljon yhteyksissä, melkein koko oman terapiani ajan olin hänelle terapeutti. Kerran "erehdyin" kuitenkin tosi pahassa tilanteessa tekemään lastensuojeluilmoituksen (ehei, en ollut ainut joka niitä teki, esim. koulussa oltiin huolissaan) jonka jälkeen perheen ovet sulkeutuivat minulta kokonaan. Veljelle tehtiinkin kiireellinen huostaanotto, mutta vanhemmat palkkasivat hyvän lakimiehen ja saivat sen purettua. Näin se menee kun pidetään kulisseja yllä. Asutaan hienossa omakotitalossa, jonka seinien sisällä kytee helvetti. Juu ja joskus tietysti oli niitä hyviä kausia, mutta aina on koko perhe saanut olla varpaillaan. Se raivo kun lehahtaa ihan pienestä asiasta jos on lehahtaakseen.

No nyt mun rakas veli on täysi-ikäinen ja on just kokeilemassa omia siipiään. Tiedän sen helpotuksen tunteen kun saa jättää kaiken sen pahan taakse, mutta tiedän sen tuskan kun joutuu kaiken opettelemaan alusta. Kun itsetunto on möyhennetty ihan nollille ja pitäis jotenkin pärjätä ja löytää se oma paikka elämässä eikä kotoa saa mitään tukea. En voi oman taloudellisen tilanteeni vuoksi tukea häntä rahallisesti, mutta tietysti teen parhaani. Ja äiti tekee parhaansa sabotoidakseen mun ja veljen suhteen. Tilanne on nyt viittävaille rikosilmoitus. Äiti on myös vandalisoinut veljen tyttöystävää ja hänen äitiään (rikosilmoitusta suositeltu sinnekin päin tekemään) ja... no koskaan ei tiedä mitä tapahtuu.

Äitini on 57 kai sairaseläkkeellä ja mietin vähän väliä, kuinka kauan hänen fysiikkansa riittää. Milloin hän tekee itselleen jotain (on yrittänyt kyllä useita kertoja). Tavallaan se olisi helpotus kun pääsisi tästä tuskaisesta elämästä, mutta toisaalta toivoisin niin että sairauteen löytyisi joku parannus. Lääkkeitä syö hirveät määrät eikä ne mun nähdäkseni auta mitään. Yhtenä hetkenä raivoisia puheluita, toisena hetkenä ottaa koiranpennun. Pari kk sitten osti 3 viikon kanarianmatkan ja yhden vuorokauden jälkeen palasi kun "sää oli niin huono". Rahaa palaa ja ennenkaikkea, päänuppi sekoaa ja sekoaa entisestään.


Kävin intensiivisen psykoterapian 2006-2009 ja siellä opettelin jättämään vastaamatta puhelimeen iltaisin. Siitä seurasi se, että pikkuhiljaa vastaan äidin puheluihin yhä vähemmän. Nykyään hän ei soita koskaan hyvissä aikeissa. Silloin tällöin olen erehtynyt vastaamaan, puhelu alkaa "Mitä teille kuuluu"? "No, kiitos hyvää". Ja sen jälkeen alkaa raivoisa syyttely joka päättyy siihen että totean "minä en nyt kuuntele tuommoista soita kun olet paremmalla tuulella, heihei". Niitä soittoja ei tule. Puhelut ovat muuttuneet kilometrien pituisiksi raivoisiksi ja loukkaaviksi tekstiviesteiksi. Joissa perataan vaikkapa 20 vuotta vanhoja asioita, uhkaillaan, vihjaillaan jotain ihan perättömiä, kiristetään joillain asioillta mitä olen menneisyydessäni tehnyt ja joita hän ehkä kuvittelee että voi mua kiristää. Tänään tuli viimeksi "jos et tee niin ja näin, joudut katumaan...".

Jep. Tässä oli välissä aikuisiällä yksi vuosikymmen kun äiti painosti mua raivoisasti laihtumaankin. Toki kahdeksanvuotiaasta saakka olen ollut liian lihava (ja varmaan just sen takia lihava kun aina siitä on jauhettu kotona sekä olen syönyt turvattomuuden tunteisiin). Soitteli miehelleni ja huusi että kuolen diabetekseen. Soitteli mulle ja huusi että mieheni vaihtaa hoikempaan naiseen (4kk esikoisen syntymän jälkeen). Eikä veljenikään ole pääässyt yhtään vähemmällä, lihava läski idiootti hänkin on äidin sanoin ollut monta kertaa, jonka lautasella on laskettu perunoita ja lihapullia. Mun eteeni on tungettu lääkärikirjoja ja ehkä huvittavin on se, että hän on kirjoittanut erääseen naistenlehteen (jonka tiesi minulle tulevan) mielipidekirjoituksen "miten voin tukea/painostaa tytärtäni laihtumaan" ja sai siihen raivoisia vastauksia, että asia ei hänelle kuulu.

Esikoisen syntymästä alkoi vuoden pituinen seesteinen kausi. Äiti oli niin isoäitiä ja rakasta kunnes taas pimahti. Toisen lapsen syntymän aikoihin hän tuli meille hoitamaan esikoista synnytyksen ajan ja se oli taas yksi elämäni virhe. Tapahtui aika ikäviä asioita ja ennenkaikkea ei olisi ikinä pitänyt päästää häntä tänne kotiin ilman että joku valvoo puhumattakaan että lapsen kanssa kahdestaan. Niitä aikoja en halua edes muistella.

No nyt eletään tilanteessa, jossa äitini mielialat heittelevät ihan laidata laitaan. Voi mennä viikko, tai päivä. Maniaa tuskin enää on, eli joko hän yrittää oikein kovin tai sitten on psykoottinen ja sen jälkeen masentunut muutaman viikon. Minuun ei ota yhteyttä hyvissä aikeissa ollenkaan. Pääasiassa lähettelee noita sairaita tekstiviestejä ja uhkailee. Tänään kuulin, että tosiaan veljen tyttöystävää ja hänen sukulasiaankin uhkailee joten eiköhän tämä ala olemaan tässä. Oma-alotteisesti en ole ollut missään yhteydessä häneen, tänään pamahti viesti takaisin että jättää meidät rauhaan tai teen ilmoituksen poliisille.

***
Joskus joku voi ihmetellä, miksi joku sukulainen tai muu tuttu käyttäytyy omituisesti. Mielialat heittelevät, välillä pitää paljon yhteyttä ja välillä on pitkiä taukokausia. Tai sekoaa baarissa tai muuten vaan. Tai haukkuu ja keksii ihan päättömiä asioita, kaivelee menneitä. Tokihan meillä kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä. Ja kausia. Syysmelankoliaa tai syysmasennusta, parempia hetkiä (tunnistan itsessänikin ailahtelevuutta). Joskus jaksaa paremmin, joskus huonommin. Ensisijaisesti haluaisin aina sanoa, että tarjotkaa tukea ja kuuntelua. Mutta haluaisin sanoa myös, että suojelkaa itseänne ja perhettänne. Itse olen huomannut, että jos annan äidille pikkusormen, minun lisäkseni siitä kärsii ihan suoraan mun omat lapseni. Mieheni on niin rauhallinen ettei juuri siihen onneksi reagoi. Mummoni (äitini äiti) on jotakuinkin aivan yhtä psykoottinen ja on yrittänyt ohjata minua jotenkin kääntymään äitiäni vastaan. Valehdellut selän takana ja kaikenlaista muuta. Monesti mietin, miten oma äitini (jos siis elää niin pitkälle) voi vahingoittaa mun lapsiani. Kun tulee aika hommata niille omat puhelimet ja liittymät, facebookit ja sähköpostit. Miten voin suojella lapsiani ja itseäni sairaalta sukulaiselta.

Toisaalta mietin myös usein, millaista elämä olisi jos mut olisi sijoitettu johonkin perheeseen. Tai jos mulla olisi ollut normaali äiti. Millainen ihminen musta olisi kasvanut. Millainen äiti? Vaimo? En kestä nykyäänkään kovin hyvin vastoinkäymisiä ja hyvin helposti lamaannun pienestäkin asiasta. Toki terapiassa olen kasvanut uudestaan aikuiseksi.

Uuvuttavaa tämä kyllä on. Onneksi on hyviä kausia jolloin emme pidä mitään yhteyttä. Mutta sitten tulee näitä "yhteydenottoja" kuin salama kirkkaalta taivaalta. Uhkailuja ja hulluutta. Ja nikotellen käyn asian taas kerran läpi ja pääsen siitä yli. Jatkan elämää, äiti kuosiin henkisesti ja fyysisesti.

Tätäkin blogia lukiessa varmasti joskus ihmettelee ehkä joku, kun välillä menee paremmin ja välillä huonommin. Tämä tarina kertoo sen, että taustalla myllää monenlaisia asioita, jotka vaikuttavat minuun ihmisenä ja ylipäätänsä arkeeni ja elämääni. Pääasiassa elämä on positiivista, mutta kyllä niitä väsyneitä kausia on myös täällä. Olen kuitenkin saanut toisen mahdollisuuden elämässäni ja onnellinen siitä. Ja perheestäni, aviomiehestäni, työpaikastani. Ja erityisesti siitä, että välimme pikkuveljen kanssa ovat säilyneet ja toivottavasti säilyvät lopun ikämme.

Haluan kuitenkin tämän loppuvan, tavalla tai toisella. Että saisimme elää elämämme rauhassa.

Kiitos jos jaksoit lukea tänne saakka.

5 kommenttia:

  1. yllättävän paljon samoja, ei pelkästään samankaltaisia, kokemuksia, joskin itsellä siihen alkoholismiin verhottuna.
    Ja hei, mä oon pirun ylpee susta, että sä olet siinä. Jaksat olla. Jaksat taistella. Ja jaksat unelmoida. <3

    VastaaPoista
  2. Kiitos TC! Tämä päivä on ollut yhtä helvettiä kaikenkaikkiaan. Tai ei siltä osin, että saatiin veikan kanssa sovittua treffit kotikylään ja muutenkin rupateltua. Mutta tuo äidin käytös on kuvottavaa. Vaikka kuinka on sairas, niin paha olo siitä vaan tulee. En yhtään epäile, etteikö sieltä tulisi vaikkapa perässä joku perätön ilmianto lastensuojeluun tai jotain...

    VastaaPoista
  3. Jaksoin lukea ja muuta ei voi sanoa kuin voimia! Hurja tarina joka valitettavasti vielä jatkuu, mutta toivottavasti löydät keinot niihin mieltä painaviin asioihin, joita tuossa pohdit. Valitettavasti perhettään ei voi valita eikä mennyttä aikaa muuttaa, mutta jokainen tsäännsi on mahdollisuus, suurta ajattelijaa lainatakseni :D, ja hienosti olet elämäsi rakentanut perheestäsi huolimatta. Voi että mä toivon sulle ja sun _omalle_ perheelle kaikkea hyvää. :)

    VastaaPoista
  4. Kiitti Tanja. Jatkuu joo, valitettavasti. kolmatta päivää nyt putkeen Laitoin kovan kovaa vastaa ja ilmoitin että jos ei lopu niin teen rik.ilmoituksen häirinnästä. Aikamoista haukkumista, vanhojen muistelua, vihjailua, uhkailua... siis ihan kaikkea tulee tekstiviesteissä jotka ovat varmaan jotankuinkin koko tuon postaukseni pituisia. Olisi nyt hyvä kun sais välit katki ihan kokonaan. Varmaan puhelimeenkin saa jotain estoja ettei voi soittaa eikä lähettää viestejä?

    VastaaPoista
  5. No huh, olipa rankkaa luettavvaa, saati sitte rankkaa sulle, joka oot tuota asiaa eläny... ei voi muuta ku sanua että tsemppiä, piä lippu korkialla!! Mää en oo ikkää ymmärtäny sitä veri o vettä sakiampaa -juttua, mulle o rakkaita ihimiset, jokka hyväksyy mut semmosena ku oon, eiväkkä arvostele ja saa mua tuntee ittiäni huonoksi... ja sen takia en oo sukulaisistani tekemisisä muuta ku tätini ja velijeni kansa. Toivottavasti oman ittesi ja tietenki lasten/miehen takia saat katkastua välit iha kokonaan äitiis, tuommoset asiat myrkyttää lastenki mielen... voimia sulle Iiris!!! <3

    VastaaPoista

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!