Pages

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Painavaa asiaa

Olen ollut todella väsynyt taas viime päivät. Perjantaina vietin lasten kanssa koko päivän yksinäni iltaan saakka, eilen oltiin mökillä hommissa ja tänään taas lasten kanssa. Jokainen pikkulapsiperheen vanhempi tietää, että kun on tarpeeksi väsynyt ja tarpeeksi yksin lasten kanssa, niin ei se kovin kivalta tunnu ja mölyherkkyys muuttuu ja lopulta pienikin lasten kitinä tuntuu päätä räjäyttävältä. Olen nyt päättänyt näihin päänuppiasioihin (pääasiassa tuohon äitini tilanteeseen liittyviin) hakea keskusteluapua. Jotenkin ne asiat on niin isoja, että vievät vedon pois enkä jaksa reagoida oikein mihinkään muuhunkaan. En oikein edes tunne itseäni.

Tää koko talvi on ollut raskas ja jostain syystä tämä kevät vielä raskaampi. En ole yhtään löytänyt sitä semmoista viime vuoden draivia ja jaksamista. Kai se töihinpaluu on ollut suurin muutos. Valitettavasti on myös pakko myöntää, että toi lääkishaave ei ole edennyt ollenkaan niinkuin piti tämän keväänkään aikana joka aiheuttaa myös masennusta sillä rintamalla, että joudun töissä jatkamaan kunnes jotain muuta keksin. Tiedättekö mikä mun työssäni mättää kaikkein eniten? Hassu juttu. Mutta kun veronmaksaja maksaa mun palkkani, niin mä koen suurena puutteena sen että en palvele työssäni suoraan veronmaksajaa vaan teen kaikenmaailman muuta "sisäistä kehittämistä".

Mun kaikki voimani menevät töissä selviämiseen ja kotipäivinä kodin huoltamiseen ja perushommiin (ja netissä roikkumiseen, väsyneenä aina huomaan ajautuvani koneelle). Pyykit, siivoamiset, ruoat on asioita jotka on pääasiassa mun vastuulla. Ja vaikka ne ei olis, niin olen ihan rikkipuhki koko ajan. Sekin on nyt nähty, että ilman sitä melatoniinia mä en nuku öisin. Ikävämpi juttu sekin. Äidillä on uniongelmia ollut jo muutaman vuosikymmenen ja näyttää periytyvän. Toisaalta tuossa oli tuo SD-spurttaus ja tulihan siinäkin tuloksia. Kai se menee jotenkin näin mulla, että pystyn joitain viikkoja tsemppaamaan ihan täysillä, mutta sitten kroppa vaatii lepoa. .

Ruokailut on pysyneet jotenkin ruodussa ja yritän jaksaa polkea fillarilla töihin ja välillä tehdä jotain treeniä. Kaikkihan tietää, ettei väsyneenä oikein jaksa treenata. Ja tää väsymys on sitä luokkaa, että makaan sohvalla ja haukottelen.

Mutta punnitsin itseni kuitenkin ja iloinen uutinen on että paino pikkuhiljaa vajoaa koko ajan alaspäin. Jos jaksaisin täysin tehdä superdieetti extraa, niin varmaan pudotus olis enemmän ja tulis liikuttuakin. Mutta menee se onneks näinkin. Kun vaan sais vielä kerättyä voimia ja nukuttua! Hetkittäin tuntuu, että liukenen semmoiseen epätoivon kaivoon, mutta kyllä se taas menee ohi.

Lupaan nyt itselleni
1. Mennä nukkumaan ajoissa ja nukkua kunnon yöunet
2. Syödä taas hyvin ja säännöllisesti
3. Lopettaa tietokoneella/puhelimella jatkuvan surffaamisen ja ottaa vaikkapa kirjan siihen tilalle (tämi toki tarkoita bloggaamisen lopettamista:)
4. Hakea keskusteluapua
5. Reipasta liikuntaa omien voimien mukaan.
6. Muistaa taas rakastaa itseäni!

Nyt menen tekemään huomiset työeväät! Mukavaa alkavaa viikkoa!:)

6 kommenttia:

  1. Siis niiiiiin tuttua... Jaksaminen ja muut. Kyllä se siitä helpottaa, tsemppiä!

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Toivon kovasti, että helpottaisi. Alttius äidin sairauteen toki on minullakin kun se kuitenkin voi periytyä ja tietyllä tavalla huomaan reagoivani vuodenaikoihin, stressitekijöihin yms. Nyt tarttis vaan päästä täältä kuopasta pois. Menen ihan viimeisillä voimillani nyt ja tuntuu että kroppakin potkii ihan vastaan.

    VastaaPoista
  3. Hei!

    Tuo lääkishaaveesi onkin koko ajan, jos saa sanoa, kuulostanut todella epärealistiselta haaveelta. Voisi jopa kysyä, oletko jotenkin alitajuisesti tarkoituksella asettanut itsellesi mahdollisimman vaikeasti tavoitettavan ura/elämänmuutossuunnitelman? Mieli kun toimii joskus hyvinkin erikoisesti, omaa itseään vastaan, pyrkien vahvistamaan meissä olevia skeemoja/moodeja, kuten epäonnistumisen, tyytymättömyyden tai huonoudentunteen kuviota.

    Haluat vaihtaa alaa. Miksi juuri lääkikseen, jonne et tänäkään vuonna tule pääsemään? Jos pääsisit sinne vuoden päästä, olisit 38, valmistuessasi pelkkien perusopintojen jälkeen 44, puhumattakaan erikoistumisesta, jotka kestävät erikseen kuutisen vuotta. Olisit siis valmis viisikymppisenä. Ja tähän väliin haluaisit vielä kasvattaa perhettä? Varmaan itsekin näet, että et tule onnistumaan. Miksi siis suotta pahoitat omaa mieltäsi suremalla tuollaista kuviota, sen sijaan että kehittäisit jonkun suunnitelman, jossa voisi oikeasti onnistuakin?

    Uranvaihto ideana on ok vanhemmallakin iällä. On paljon ammatteja, joihin pääsee suhteellisen helposti sisään ja opinnot kestävät noin neljä vuotta. Omalla alallaankin voi pyrkiä hankkimaan lisäkoulutusta itseä kiinnostavaan aiheeseen.

    Perheenlisäyksen suhteen sama juttu. Ehkä sille, että lähemmäs nelikymppinen ei tule enää raskaaksi, on biologiaan pohjaava syynsä? Ei kaksi tervettä lasta ole mikään itsestäänselvyys. Mitä jos keskittyisit rakastamaan heitä ja lakkaisit suremasta asioita, joita sinulla ei ole?

    VastaaPoista
  4. No jopas oli kommentti! Et voinut sitten muuta kun anonyyminä sen heittää?

    Mulla on kyllä monia syitä miksi haluan lääkikseen. Ja olen kyllä ihan selkeästi tehnyt itselleni selväksi, että olisin vasta 44-45 vuotias valmistuessani jonka jälken mulla olisi työuraa ainakin 20 vuotta jäljellä. Olen erikoistumista miettinyt, kaikki lääkärithän eivät erikoistu ja työllistyvät ihan yleislääkäreinäkin. Olisin valmis myöntymään tähän. Tai sitten erikoistumaan, mitä sitten vaikka olisin viisikymppinen....?

    Perheenlisäysasia on sydämen asia. Epäiletkö, etten keskity rakastamaan lapsiani koska toivon lisää?

    Mukavaa kevättä sinullekin kuka sitten lienetkin!

    VastaaPoista
  5. Kyl mä sanoisin ite että koulutus ei mene hukkaan... se kouluttautumisaikakin voi olla antoisaa, eikä sen työelämän olla mikään tavoite ja päämäärä. Matkanteko on ihan yhtä tärkeää kun perille pääsykin.

    VastaaPoista

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!