Pages

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Vanhemmat edellä, lapset perässä??

Voisin välillä yrittää vaihtaa roolia näissä kirjoituksissa. Olen monesti täällä(kin) pohtinut sitä, että myös liikunnan ja elämänmuutoksen saralla mulle on tärkeää toimia hyvänä esimerkkinä lapsille. Mulla on kuitenkin vanhempana suuri vastuu myös lasten terveydestä ja hyvinvoinnista. Jokainen pienen lapsen äiti kuitenkin tietää, että lapset voivat olla todella nirsoja ja huonoruokaisia ja aika moni tietää myös sen, miten vaikea lasta on motivoida oman mukavuusalueensa ulkopuolelle jos on vähänkin arka lapsi.

Tavallaan olen nyt joutunut katsomaan peiliin tässä asiassa kun mulle on selkeästi valjennut, että toinen lapsi on liikunnallisesti lahjakas ja kiinnostunut ja toista joutuu motivoimaan/lahjomaan/palkitsemaan/uhkailemaan ja käyttämään kaikki konstit että hän lähtisi edes yrittämään mitään.  On myös itsetutkiskelun paikka se, että miten haluan kannustaa liikuntaan tätä toista (ja kyllä haluan, ylipaino on viimeinen asia minkä soisin lapsen kokevan, itse olen lapsuudessa siitä niin kärsinyt).

Minkälaisena esimerkkinä mun pitäisi olla? Itse ajattelen, että voisin olla mukana ja kannustaa sekä palkita. Näin olen nyt koko talven yrittänytkin luistelukoulussa. Kieltämättä voi sanoa kyllä, että lapsi on kehittynyt tosi paljon mutta onko se sen kaiken itkun ja kiukunpuuskien arvoista. Olen ainoa vanhempi nykyään enää jäällä, kaikki muut lapset (nuoremmat ja vanhemmat) ovat jo ihan omillaan. Jos laitan hänet sinne yksinään, siitä ei tule mitään. Itkunpuuskia, kiukuttelua (jopa niille valmentajille)  ja lopulta puoli tuntia jäällä makaamista. Kun olen itse mukana, hän osallistuu edes harjoituksiin. Ei voi sanoa siltikään, että suuresti nauttisi tästä. En ole nyt viitsinyt edes aloittaa mitään muuta harrastusta koska poikaa tuntuu vain ja ainoastaan kiinnostavan sisällä oleminen, autoleikit ja tietokoneella(kännykällä pelaaminen). Nuo sisäleikit ja muut ei sinän haittaisi yhtään jos olisi vastapainoakin asioille. Monesti vaan tuntuu, että tulee silti riitaa heti kun pitäisi tehdä jotain muuta. Lasten isäkin harrastaa monenlaista liikuntaa, mutta on hirveän nihkeä tekemään mitään yhdessä lapsen kanssa. Itse tykkään retkeillä (lapsi inhoaa kävelemistäkin) eväiden kanssa ja voitaisiin monenlaista tehdä jos vaan se ei aina olisi itkemistä ja kitinää.

Tavallaan, kun olen nyt löytänyt tämän liikunnan innon, niin haluaisin sen tartuttaa lapsiinkin. Eikä kyse ole mistään kilpaurheilusta vaan ihan yhteisestä tekemisestä ja touhuamisesta.

Harrastetaanko teillä muissa lapsiperheissä lasten kanssa liikuntaa? Miten motivoitte lapsia? Hiihtämistä, retkeilyä, luistelua näin talvisin? Uintia, jalkapalloa jne.? Mulla on vähän neuvot vähissä, että miten onnistuisin motivoimaan. Epäilemättä geenit eivät ole kaikkein liikunnallisimmat (paitsi tuon toisen kohdalla joka jo nyt 2-vuotiaana haluaa tehdä ihan kaikkea) joten millä kannustaa? Käytän aika isoja houkuttimia jo ja silti aina menee kiukutteluksi ja itkuksi ja vinkunaksi. Isompi 5v aika usein haluaa jopa pikkusiskon tilalle rattaisiin kun häntä vaan ei huvita kävellä edes lyhyitä matkoja...

Osittain varmasti on syynä sekin, että lapsi on ollut kotihoidossa ja tietynlaista ryhmädynamiikkaa ei osaa. Se johtaa kuitenkin siihen, että perusryhmäjutut menee hänen puoleltaa lyömiseksi kun ei tajua että olisi toimittava ryhmän tavoin. Toisaalta ehkä on ollut kuitenkin parempi hänen olla kotihoidossa kun selkeästi tuo kehityspiirre tulee vähän hitaammin. Hän on myös arka ja pelkää asioita kuten vaikkapa kaatumista luistimilla, jonka vuoksi ei uskalla kokeilla asioita.

Mielelläni otan kommentteja vastaan, rohkaiskaa edes mua!:) Tiedän, että lapsia on erilaisia vaan jostain syystä on ollut mulle aika yllätys, että juuri omasta on kuoriutunut tavallaan tämmöinen arka ja hitaastilämpiävä persoona.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!