Pages

torstai 26. syyskuuta 2013

Sh'bam

Pitkästä aikaa olin tänään ohjatulla tunnilla. Päätin käyttää kuukauden ilmaiskäyntini tanssituntiin ja voi kun olikin hauskaa. Eilinen jalka/rinta/ojentajatreeni vielä painoi ja antibioottikuurikin, mutta silti jaksoin. Hyvä minä!!

Kyllä nuo ohjatut tunnit on niin eri juttu, kun yksinäinen taapertaminen salilla. Harmi vaan kun ei ole varaa laittaa seitsemääkymmentä euroa korttiin. 

Olen sh'bamistä ennenkin kirjoittanut, helppoja tanssiaskelia, sykkeenkohotuksia ja laskuja, hauska, fun fun fun!! Eli tunnilla voit varioida ja tehdä ihan oman shown! Siitä mä tykkään siinä eniten. Ja kaloreita, niitä siellä palaa!

Viikonloppuna vielä yksi sali. Jos fillaroinnit (arkiliikunnan) laskee niin tällä viikolla jo neljä liikuntasuoritusta!

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Miten näet itsesi?

En keksinyt kovin raflaavaa otsikkoa, mutta aihe on varmasti monelle naiselle tuttu.

Mitä sinä näet kun katsot peiliin? Mitä näet kun katsot valokuvia itsestäsi?

Olen huomannut mielialojen vaikuttavan tosi paljon siihen, miten näen itseni. Varsinkin peilissä näkyy toisina päivinä (niitä ei ole nyt aikoihin ollut) hoikistunut ja kaunis pitkätukkainen äiti. Toisina päivinä näkyy vain se turvonnut naama, kaksoisleuka ja alaspäin roikkuva iho. Väsynyt ja läski. Vaikka painossa ei olisi mitään eroa, niin henkinen välimatka on kilometrejä.

Mä olen jo 36 joten kai se on ihan luonnollistakin, että vanhenen. Haluaisin niin olla tyytyväinen itseeni ja olemukseeni koko ajan. Vanheta ja pitää näkemästäni. Äitini on seonnut koko vanhenemisen pelon kanssa eli on kaikenlaista kirurgiaa ja pistoksia ottanut. Minusta ne ovat rumentaneet häntä ihan hirveästi. Katselin tuossa eräänä päivänä vanhoja valokuvia ja huomasin hänenkin olleen joskus oikein kaunis. Samoissa valokuvissa minäkin olin nätti.

Entäs se kroppa? Miten se vatsamakkara voi jonain päivinä pullottaa ja häiritä niin että koko päivä menee pilalle. Ja toisena päivänä sitä ihastelee kuinka vyötärö on kaventunut. En tajua?

Miksi taas peilistä katsottuna (ainakin salilla) näytän niin hyvältä ja valokuvassa taas en. Mitä tuolla aivoissa oikein tapahtuu, kun katsoo itseään?

Musta alkaa tuntumaan, että suhde kroppaani ja itseeni on olut niin traumatisoitunut aivan liian pitkään. Vaikka pikkuhiljaa opettelen rakastamaan itseäni, niin sieltä alitajunnasta aina poksahtaa joku uusi juttu, hyi yök sä oot ruma!

Ja se vaikuttaa moneen asiaan konkreettisesti. En millään haluais nyt mennä valokuvaamoon perhepotrettiin ennenkun olen laihtunut. Kuvatessa itseäni joudun ottamaan miljoona kuvaa ennenkuin löydän sellaisen jossa en mielestäni näytä kamalalta. Peilin edessä kun sovittelen vaatteita, tuskastun ihan aina kun en löydä mitään joka hoinentaisi mua (vaikka samasta vaatteesta olin keväällä ihan  eri mieltä).

Ei ole helppoa ei, eihän?

Onneksi osaan nykyään jo heittää vähän läskiksi. Tänään salilla eräs tuttu kertoi treenaavansa yttären yo-juhlia varten (kotelomekko ja treenatut käsivarret). Mä heitin että mulla ojentajalihas on ainoa mikä näkyy edes vähän, että tämmönen meininki. No vitsinä se meni ja nauroime yhdessä.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Moi moi!

Olisipa mulla jotain tosi inspiroivaa kerrottavaa. Mutta on vain terveisiä!

Hyviä uutisia on se, että aika hyvin olen pysynyt ruodussa. Varsinkin työpäivinä kun mulla on eväät, niin syömiset on tosi laadukkaat ja kun siihen lisätään toi polkeminen niin saldo on varmasti miinuksella (siis plussalla pääkopassa, miinusta vaa'alla). Mutta ei se mitään merkkaa, makeaa on mennyt. Uberväsyneenä ja uupuneena en vaan edes käy pääni sisällä keskustelua kun kaivan pakastimesta jäätelön tai vedän nälkäisenä kotimatkan jälken 3 palaa näkkäriä. Missä ne rahkat??

Nyt on vaan niin, että meidän nuorempi päätti sairastua flunssaan su-ma välisenä yönä ja valvotti minua sitten koko yön. Hädintuskin selvisin hengissä maanantaina. Eikä tämä antibioottikuurikaan nyt ihan mikään oloa dramattisesti parantava ole, eli aika heikko on ollut olo. Selviän kaikesta pakollisesta ja that's it.

Pyöräilystä olen nyt ruvennut kuitenkin nauttimaan kunnolla. Silloin aluksi mulla oli fiilis, että on pakko mennä mahdollisimman nopeasti ja se kostautui sitten polvikipuina ja ylipäätänsä palautumisen hitautena. Nyt olen mennyt vähän hiljempaa ja pidän ehkäpä jonkun juomatauonkin niin huomaan jaksavani paljon paremmin. Sykkeet ja pieni hiki, mutta silti mukavaa. Jaksaa keskittyä jopa pohdiskelemaan pyöräillessä eikä mene vain veren maku suussa.

Mutta on tämä raskasta. Töissä on hankalaa ja raskasta, olen jatkuvasti väsynyt ja en jaksa siivota/kokata kotona tarpeeksi joten poden siitä huonoa omatuntoa. Sitten mulla oli työpäivät ke-pe ja perään ma-ke. Kaksi päivää ei riitä minulle palautumaan tästä sisäsiististä, mutta henkisesti raskaasta työstäni. Se on nähty ennenkin esikoisen kohdalla. Ja pikkuhiljaa alan huomata, että työkavereiden ja esimiesten näkökulmasta olen vain hankala näiden vaatimuksien kanssa.  Ihme juttu, että esikoisen kanssa tämä töihinpaluu samoilla ehdoilla meni niin paljon paremmin. Ehkä mulla oli selkeämpi työnkuva ja lempeämpi esimies. En tiedä...

Luin eilen tätä blogia
http://sinivalakosinsilimin.blogspot.fi/2013/09/kiirees-duunis-tois.html
Se herätti paljon ajatuksia tästä oravanpyörässä elämisestä. Myös siitä, että olen oikeassa suunnassa alanvaihtounelmani kanssa.Taas kerran. Voi kun haaveilusta pääsisin myös kunnon opiskelurytmiin (Fotoni 1, eli fyssan ykköskurssin kirja edelleen on ihan alkutekijöissään).

Lasten kanssa yritämme hyötyliikuntaa ja muutenkin rytmittää arkea ulkoilun kautta. Ollaan tehty paljon tuommoisia 7-8 km pyörälenkkejä, käyty metsäkävelyillä/laavulla/nuotiolla ja touhuttu ulkona. Nyt kun viikon työrupeama on ohi, menen salille. Olen jo luovuttanut kolmijakoisen ohjelmani suhteen eli muokkaan siitä nyt takaisin kaksijakoisen. Ja joku kiva jumppa/tanssitunti siihen päälle. Tai balance. Tai kävelylenkki.

Tämän viikon liikunnat nyt kuitenkin on tähän mennessä maanantain ja eilisen reippaat pyöräilyt, yhteensä 40 km. Kyllä mä olen täällä, aika on vaan ollut kortilla kirjoittaa.Mistä sais sitä energiaa? Lapsetkin nukkuu kohtalaisen hyvin, mutta aamukuudelta herääminen työpäivisin on vaan mulle liikaa just nyt. Koko päivän olen ihan poikki.

Ai niin - oli mulla jännääkin kerrottavaa! Olen nyt päättänyt ihan kokonaisvaltaisesti siirtyä luonnonkosmetiikkaan/luonnolliseen kosmetiikkaan. Tilasin iherbistä ison satsin palasaippuoita ja erilaisia voirasvoja joita odottelen malttamattomana. Nyt olen pari viikkoa pessyt kasvoni siihen tarkoitetulla palasaippualla ja yöksi laitan vain hieman jojoba-öljyä. Töissä on vielä ollut pakko tällätä näiden värivoiteiden kanssa mutta huomaan jo nyt ihoni reagoineen tosi positiivisesti tähän muutokseen. Mulla on vuosien varrella kaapit täyttyneet näistä voidepurkeista ja olen ihan kyllästynyt koko hommaan. Seuraava vaihe on sitten varmaan hiustököteistä irtipyrkiminen. Siihen en ole vielä löytänyt hyviä vinkkejä, öljyt mulla eivät ainakaan toimi. Tulen varmasti kyllä kirjoittelemaan aiheesta!




Olen innostunut taas lettikampauksista. Tässä tämmöinen toispuolinen ranskalainen joka päätyy ponihäntänutturaan

maanantai 16. syyskuuta 2013

Borrelioosi?

Punainen läikkä kasvoi ja kasvoi. Alunperin oli ehkä kämmenen kokoinen, nyt ainakin neljän... Varasin ajan lopulta lääkäriin ja nyt on sitten taas yksi sairaus lisää. Toivotaan, että hevoskuuri Amoxinia nyt tepsii. Enhän halua oikeasti saada borrelia-bakteeria riesakseni loppuiäksi.

Voi ihmisellä käydä moukan tuuri. Eilen poikani veti sählymailalla mua silmään joten sitäkin nyt lääkärissä tutkittiin. Aktiivinen äiti = paljon vammoja.

Kunhan tuo läntti tuosta lähtee pienenemään (nyt on lähes rintakehän kokoinen) niin salille mars mars!  Pitäkää nyt peukkuja kaksin käsin että paranen tästä!

lauantai 14. syyskuuta 2013

Tätä olematonta laihdutusta

Pakkohan tässä on kirjoitaa, blogin lukijatkin näette ettei mitään tapahdu. En nyt taas tiedä, että kuinka monta viikkoa ei ole tullut pyöräilyä lukuunottamatta (vaikka käyhän sekin liikunnasta) tehtyä mitään. Ensin oli se virus, sitten kun vihdoin siitä paraniin, niin - no ette kyllä usko tätä. Tai pakkohan se on uskoa:)

Nukuin torstaina illalla ilman yläosaa ja meillä oli makuuhuoneessa ikkuna auki. Yällä havahduin, että kylkeen, siihen rintavekin kohdalle sattui ihan hirmuisesti. Aamulla kun sitten tokeennuin niin kurkkasin peiliin ja herranjestas...koko rinnan alunen ainakin ison kämmenen kokoinen alue (nyt jo kahden) oli ihan tosi punainen ja aristava. Siellä reunalla, missä on kipein kohta, löytyy pieni puremajälki eli joku ikkunasta sisään pörrännyt ötökkähän on sitten käynyt pistämässä/puremassa. Melkoista moukan tuuria.  No nyt en pidä rintaliivejä ja käveli "bodari"-asennossa kädet levällään enkä todellakaan käy salilla. Punoitus on levinnyt koko matkan rinnan alta ihan toisen rinnan sisäreunaan saakka eli on vaan koko ajan levinnyt. Anthistamiinia ja särkylääkettä syön ja soitin päivystykseenkin.

Toisekseen meidän nuorimmainen on nyt, viittävaille kaksivuotiaana, ruvennut puskemaan noita poskihampata ja valvottaa kaiket yöt ja särkylääkkeet ei näytä autavan. Kolmen päivän työputken jälkeen olen täysin zombie.


Silti yritin vielä työpäivän jälkeen antaa poikkeuksellista aikaa lapsille. Lähdimme siis paikallisen hiihtoporukan laavulle nuotiolle, sitä ennen teimme pienen(1h) kävelylenkin uimarannalle joka on siinä lähellä. Nuorempi käveli koko matkan, mistä olen erityisen ylpeä:)

Matala ranta, lämpötila 20+ ja vesi aivan uimakelpoista. Kävin itsekin kastautumassa.

Ja sitten nuotiolle iltapalalle. Vanhana partiolaisena sain tulenkin aikaiseksi. Lasten isäkin tuli kahdeksan maissa syömään vielä viimeiset nakit seuranamme. Hänpä tekeekin nykyään todella pitkää päivää lasten hoitojärjestelyistä ja uudesta salikortista johtuen. Harvemmin on ainakaan ennen kuutta kotona, lähinnä ehkä seitsemältä. No, kuntoilu on tärkeää joten enpä lähde kieltämään!

Itse kyllä huomaan pitäväni luonnossa liikkumisesta ja kai sitä 20 km pyöräilyn jälkeen tunnin kävely metsän keskellä lasketaan jonkunlaiseksi liikunnaksi. Ainakin uni maistoi meille kaikille. Milloin lähden sitä yhtä haavettani, suunnistusta, toteuttamaa? Viimeiset keväät on jatkuvasti olleet joko raskaana/pikkuvauvan kanssa/muuten vaan hankalia ja suunnistus pitäisi mun kohdallani aloittaa kurssilla. No, ehkä ensi keväänä kunhan saan ne pääsykokeet alta.

Mulla on nyt ma+ti vapaat joten yritän sitä kuntosalia. Näyttää vaan että tuo pistosreaktio edelleen aika kovin vaivaa. Voimakkaalla särkylääkkeellä pärjään jotenkuten.

Kemia etenee pirun hitaasti, Mooli 3 kirjan viimeinen kappale, viimeiset 4 sivua enkä ole saanut nyt motivaatiota päästä siinä eteenpäin. Murrr! Toisaalta jaksaminen on myös ollut kortilla ja minunkin pitäisi ne omenahillot tehdä (viikon ollut taas omenat partsilla odottamassa). Tästä voisi helposti saada just nyt erittäin väsyneen äidin blogin täynnä valitusta, mutta yritän välttää sitä. Oli tuo metsäreissu senverran ihana (ja seuraavana päivänä kävimme eväsretkellä luontopolulla), että kyllä niistä hetkistä nauttii itsekin!

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Polvet polvet...

On tää työmatkapyöräilykin välillä hankalaa. Heti kun maanantaina lähdin polkemaan, alkoi etureisilihaksien lisäksi sattumaan polviin. Tarkemmin sanottuna polven yläpuolelle. Ja tätä kipua nyt on tuntunut joka viikko.

Juttelin erään ystävän kanssa, joka käy paljon spinningissä ja hän käski kiinnittää huomiota siihen että polvet  ovat polkiessa kohtisuoraan nilkkojen kanssa. Allaoleva kuva kertoo miostä on kyse.



Meitä pylleröitä on siunattu esimerkiksi vatsamakkaroilla, ja lyhytjalkaisia sillä että helposti se jalka lähtee leviämään sivulle pois sen vatsamakkaran tieltä tai vääntyy huomaamattoman vähän mutta kivuliaasti. Olen isomahaisten miesten varsinkin nähnyt ajavan jalat harallaan (ikäänkuin SE olisi tiellä, eikä maha) nilkka ja polvi eri suuntaan kääntyneinä. No No!

Aamulla kiinnitin tähän huomiota (ja myös tarpeeksi pitkiin yöuniin sekä magnesiumlisään). Kas kas, polveen ei sitten sattunut yhtään. Jostain syystä pyöräilyvauhtini on silti todella hidasta. Mulla on 24-vaihteinen pyörä ja vedän keskimmäisellä rattaalla pääasiassa kasivaihteella. Huomaan että monet paljon vähempivaihteisillakin pyörillä vetävät mun ohitseni kun saavat kovemman vauhdin isoilla vaihteilla (heillä isommat erot välityksissä). No, hengästyn silti. Hyvä niin:)

maanantai 9. syyskuuta 2013

Pyörämatka kuvin

Flunssa on antanut periksi jo sen verran, että päätin lähteä aamulla pyörällä töihin. Päätin myös kuvata työmatkaani , niin samalla sain pitää pieniä hengähdystaukoja. 13 astetta ja kovin sumuista.

Olen aina pyöräillyt matkaa niin kiivaasti, etten ole edes huomannut näitä kaikkia mielenkiintoisia asioita matkan varrella. Todella vaihtelevaa ja aika kaunistakin. Joskus on hyvä pysähtyä katselemaan ympärilleen.


Ihan kotikulmilla, sumu peitti autotienkin ihan kokonaan
vaikkei se ihan kuvassa näy. Piti olla varovainen.

Yhden talon pihassa on tämmöinen ihana vanha aitta/navetta.
Noista pienistä ikkunoista pilkistää ihania vanhoja esineitä.


Ekotorin takapihalle on tuotu vanha grilli. Tämä hylätty
yksinäinen grillivanhus tuskin löytää enää kotia.

Pyörätie ja Helsingintie kohtaavat.


Kunnes taas erotaan. Matkalla on hienoja pätkiä pyörätietä,
jonka varrella vanhoja puutaloja ja kasvillisuutta.

Helsingintien varrella, lähestytään kaupunkia. Sininen
loistaa sumussakin




Ikkuna? En tiedä mikä on, kaunis ja rouhea kyllä. Tiilestä
Takanaan siis autotie,. 
 

Hautausmaan ohi.


Kotimatkapubi.

Keskustaa lähestyessä myös komeiat talot ja tontit lähestyvät.


Tämä katu tuoksuu aina aamuisin omenalle. Jokaisen talon
pihassa on useita omenapuita notkuen herkkuja.
Ne herkut!



Olen vuosikausia tätä katua ajanut enkä koskaan kiinnittänyt
huomiota.


Urheilukentän ohi.



Where does the road end?

Työpaikan edessä, pyöräilykenkäni.


torstai 5. syyskuuta 2013

Miksi lääkikseen?

Olipa mukava, että tuli yksi kysymyskin tuossa arvonnan yhteydessä. Ei tarvitse itse keksiä kirjoituksenaihetta kun nyt ei oikein ole mitään positiivista kerrottavaa...

Lääkisasiahan tuli esille tässä viime keväänä. Taustalla oli jo useiden vuosien (aloitin terapian 2005 niin sieltä asti nyt ainakin) pohtimisen tulos. Jouduin omalle alalleni ihan vahingossa silloin lukion jälkeen, elämä oli sekaisin ja sitäsuntätä. Menin opiskelemaan vähän sitä kun muutkin kaverini/silloinen tuttavapiirini, en oikein tiennyt että mitä haluan jne. Multa löytyi tuossa kesällä kirjahyllystä Galeinos vuodelta 2003 ja kaikista lukion kirjoista olin säilyttänyt vain maolin. Vaikken matemaattisesti olekaan lahjakas, näiden kirjojen löytyminen kaapista oli vähän kuin "enne".

Totuus kuitenkin on raaempi. Tämä liittyy aivan selvästi äitini sairauteen. Psykoterapiassa istuessani pikkuhiljaa mulla rupesi nousemaan ajatus "auttamisesta" työkseni. Pyörittelin eri vaihtoehtoja, yhtenä keväänä hain sairaanhoitajakouluun, toisen kevään luin psykologian pääsykokeisiin. Yritin jopa järjestää itselleni oppisopimuspaikan paikallisestä hätäkeskuksesta (silloin oli päivystäjäpulan  vuoksi semmoisestakin puhetta) ja monenlaista muuta. Silloin ei elämässä ollut lainoja ja oli muutenkin monelta osin yksinkertaisempaa, olisin voinut irrottautua silloisesta määräaikaisesta työstäni ja lähteä opiskelemaan.Helposti.

Silloin oli silloin. Nyt on perhe ja asuntolainat sun muut. Totesin että alan on kutsumuksen lisäksi oltava hyväpalkkainen jos joudun jopa 6 vuotta köyhistelemään ja silti saamaan asuntolainan maksettua ennen eläkeikää. Olen viime vuosina ollut myös paljon tekemisissä eri lääkäreiden, erikoisalojen kanssa ja kiinnostunut aika lailla ihmisruumiin toiminnasta monestakin eri näkökulmasta. Tietysti nämä mielen sairaudet ensisijaisesti.

Kävin pitkän prosessin läpi, kestänkö ruumiita, kuolemansairaita lapsia, leikkauksia ja monta muuta asiaa. Olen paljon myös pohtinut mahdollista erikoistumista ja työtä ylipäätänsä. Lastenlääketiede, psykiatria, ensihoito, yleislääketiede, gynekologia, funktionaalinen lääketiede ovat muutamia joita olen miettinyt. Nyt ihan viimeisimpänä haaveena on ollut myös (sitten kun lapset on isoja) ulkomaille lähteminen, esim. spr:n kautta. Mulla on kuitenkin aika pitkä historia vapaaehtoistyön tekemisestä, joten se olisi varmasti ihan luontevaakin.

Olen kokenut elämässäni valtavasti ja (haluan uskoa ainakin) kykenen kääntämään kokemukseni voimavaraksi. Uskon olevani hyvä lääkäri ja herkkyyteni/tunteikkuuteni vaan parantaa tilannetta. Minusta kun hyvän lääkärin on osattava olla myös empaattinen, ymmärtäväinen ja tilannetta/potilasta kokonaisuutena ajatteleva. Ei pelkkää biologiaa vaan myös psyykkistä puolta.

Olen välillä lukenutkin jostain että lääkikseen kaivataan "soveltuvuuskokeita" jotta sinne saataisiin ei vain kirjaoppineita vaan myös hyviä asiakaspalvelijoita. Eivätpä näytä saaneen vielä aikaiseksi. Kätiöksi haettaessa saa jo "motivaatiopisteitä" ja tässähän tätä motivaatiota onkin. Kätilö on muuten mun toinen vaihtoehtoni. Sekin on vaan pitkä koulutus ja eroa lääkikseen on kohtuuvähän loppujen lopuksi.

Niin ja yksi tärkeä pointti on myös se, että lääkäri voi vaikuttaa aika paljon omiin työaikoihin  ja tehtäviin (ja sitä kautta palkkaukseen). Sitä ei monella alalla ole tai jos on niin tilanne kyseessä on jonkun sortin freelancer-työ eli epävarma. Olen senverran turvallisuushakuinen kuitenkin, että haluan varman toimeentulon..

Joku kysyi aikaisemmin, että miten kuvittelen jaksavani pienten lasten kanssa. No itse ajattelen niin että on parempi kun lapset on tehty. Vanhin on jo neljä ja muutamien vuosien päästä menee jo kouluun, seuraavat tulee perässä. Olenhan toki aika erilaisessa tilanteessa kuin valmistuessani kuin suurin osa muista. Uskon olevani parempi äiti kun opiskelen siihen ammattiin mihin haluan kuin että olisin päivät työssä ammatissa jossa en viihdy. Ja haluan myös olla hyvä ja kannustava esimerkki lapsilleni, elämässä kun ei ole koskaan liian myöhäistä toteuttaa unelmiaan!

Monimutkainen ja pitkä vastaus. En usko pääseväni ensi keväänä, tavoitteena on saada koko alue opiskeltua ja mennä kokeisiin. Olisihan se ihana yllätys. Seuraava talvi olisi sitten varattu pääsykoevalmennukselle johon en nyt voi osallistua. Ja toivottavasti myös äitiyslomalle. Mutta ei nämä mitään eksakteja suunnitelmia ole, toiveita ja tavoitteita. Tsempata kyllä saa, kotona ei vielä taida vieläkään aviomies uskoa että haluan tätä oikeasti. Samoin äiti, jolle kerroin unelmastani.

Noniin, nyt se arvonta


Nyt sain hilattua itseni koneelle ja päivityksen lisäksi hoidan nyt tuon arvonnankin. Eli teitä sitten oli viisi osallistujaa ja (tylsä kun olen) netin random-arpojalle voittajaksi selviytyi numero 4! enkulii7.

Laitahan enkuli minulle sun osoitteesi purjehtija miuku netti.fi niin pistän paketin tulemaan ja pääset hoitelemaan jalkoja:)

Sarvikuono pelastaa!

No kyllä tätä sairasteluasiaa nyt on sitten. Pikkuhiljaa ehkä (kop kop) olo on alkanut paranemaan. Tässä ehkä mun pelastukseni tällä kertaa.


Astmaatikkona on ehkä suurin ongelma tässä sairastelussa se, että nuo ahtaat poskiontelot (ja keuhkoputket) eivät ilmastoidu ja sinne jää hyvä kostea alusta bakteerikasvustolle. No, poskiontelot on rakenteeltaan semmoiset ettei tämä nenäkannu siihen vaikuta, mutta kun käyttää joko Duactia tai avaavia nenäsumutteita (itse laitan sumutteen, pidän päätä alaspäin miuutin ja sitten vielä kyljelleen hetkeksi että se neste oikeasti valuu "joka paikkaan") niin tuntuu hieman helpottavan.Toivottavasti:D

Mutta tämä räkäyskä sitten on ihan oma juttunsa. Kaikki lima tuolta nenäonteloista valuu nielua pitkin ja sitten yskin ja yskin keltaista limaa. Yäk. No tällä kannulla kun pari-kolme kertaa päivässä kannuttelen niin kaikki lima liukenee ja tulee niistämällä ulos. Ja astmalääkettä tietysti koko ajan, kortisonia ja avaavaa niin keuhkoputketkaan ei supistu ja saan henkeä. Kannun käyttö ensimmäistä kertaa on tosi outoa, mutta siihen tottuu. Tärkeintä on pitää pää oikeassa asennossa, muuten vesi valuu johonkin muualle ja se sitten sattuu.

Mitäs mitäs, no kävin eilen työterveyslääkärillä. Tapasin taas niin onnettoman, sosiaalisesti taitamattoman ja luotaantyöntävän naislääkärin, että hetken mietin miksei lääkiksessä ole soveltuvuuskokeita (jotka minä tietysti läpäisisin:D). Myöhästyin puolen tunnin ajasta 5 minuuttia (mulle oli sanottu että talon edessä on parkki vaan ei ollutkaan) ja ensimmäisenä täti rupesi valittamaan mulle että myöhästymiseni takia on vain vartti aikaa eikä ehditä käydä kaikkia asioita läpi joten mun piti priorisoida. No flunssan priorisoin ensimmäiseksi ja lopun aikaa tappelin siitä että saanko lähetteen kilpirauhasen verikokeeseen. Niin, Tappelin. Olin aivan järkyttynyt koska lääkäri vaan intti että keväiset arvoni ovat oikein hyvät enkä tarvitse seurantaa. Olen nyt syönyt kilpirauhasta buustaavaa monitivamiini + tyrosiini + jodi valmistetta ja haluaisin nyt nähdä että onko se vaikuttanut ja jos ei niin mihin suuntaan arvot on tammikuusta muuttuneet. Tämä kilpirauhasasia on suomessa ihan järkyttävällä kantilla. Kyseessä on monen kohdalla hormonihäiriö joka vaikuttaa moneen muuhun asiaan (esim. yhteyttä PCO:hon tutkitaan ja moniin autoimmuunitauteihin myös). Viitearvot on aika erilaiset muualle maailmaan verrattuna (ruotsissa olisin jo tyroksiinilla) ja lääkärit vaan hokee, että arvot on erinomaiset. Kyseessä on aika yleinen sairaus/hormoninpuutos ja yleislääkärit eivät suostu tunnistamaan sitä. Erikoislääkärille kaikilla ei ole varaa mennä. Ja jos yleislääkäri on sitä mieltä, ettei arvoissa ole mitään epäilyttävää niin eipä saa lähetettäkään erikoislääkärille. Jos kyseessä olis diabetes ja joku paastoarvo lähentelis edes rajaa, niin tilanne olis täysin eri. Puuh. Minä olen itse huolissani itsestäni ja pyysin kokeisiin niin lääkäri ei halua laittaa mua. Kyseli sitten näsäviisaasti, että mitä oireita mulla muka on. Niin.Tämä oli avautumisosio joka pisti kyllä vihaksi.Niin ja en oikeasti halua aloittaa sitä tyroksiina, siksi mä näitä vitskuja syön. Mutta ymmärrän asian vakavuuden ja haluan seurata tilannetta.Varsinkin kun on nyt monta kuukautta lähtenyt tukkaa päästä huomattavasti aikaisempaa enemmän.

No mutta parempaan päin olen menossa. Pieni salainen toive on, että ens viikolla pääsisin taas pyöräilemään.

Paino pysyy edelleen samassa. Tässä on nyt sekin, että kipeänä syön suruuni. Makeaa. Joka päivä. Ei kuuloakaan maitorahkasta tai salaatista. Mikään kunnon ruoka ei muutenkaan tahdo maistua. Ja kun ei ole nälkä niin syön tosi harvoin. Ja vähäisestä syömisestä sitten seuraa yösyömistä. Vanha tuttu kierre. Mutta ei ole niin paha kun aikaisemmin ja yritän nyt saada sen poikki. Isompi lapsi lähti pappan kanssa just mökille niin ehkä jaksan/ehdin keskittymään nyt ruokaankin. Tarjolla kun on tänään kalaa, savusiikaa. Iänikuisen lohen sijaan:)

Jes, nyt sitten arpomaan:)

tiistai 3. syyskuuta 2013

Saikkarilla

Kävin taas päänsisäisen keskustelun siitä, oletnko tarpeeksi sairas jäämään kotiin vai en. Synnynnäinen työnarkomaani aina vaan...

Kun tiedän oman sairauteni ja sen, että varhainen lepääminen voi vähentää jälkitautien määrää niin päädyin ilmoittamaan töihin että olen kipeänä ja pysyn kotona. Peiton alla.

Ja taidan olla koko lyhkäisen työviikkoni.

Eilen hoitotäti oli lasten kanssa koko aamupäivän että sain nukkua ja tänään hoidin itse lapset, isomman iltapäiväkerhoon ja pienemmän sänkyyn (ja itseni tähän koneelle). Huomenna tulee taas hoitotäti.

Huomenna menen lääkärille muutenkin - olinhan varannut ajan tämän jalan/kyynärpään ja kilpirauhaskokeiden vuoksi (aion pyytää siis verikokeita jotta näen onko arvot pahentuneet/parantuneet keväästä). Ja samalla varmaan keskustellaan taas tästä flunssasta ja mahdollisista jälkitaudeista.
En halua nimittäin samaa tilannetta kun pari kertaa aikaisemmin jo tänä vuonna, että kärsin viikko/kuukausikaupalla poskiontelontulehduksesta ennenkuin uskaltaudun menemään lääkäriin.

Valintani jäädä kotiin oli oikea, olotila on koko ajan pahentunut. Ensin kurkku, sitten nuha, sitten limainen yskä... rohisen kuin keuhkotautinen (no...sitä mä kyllä oikeasti olenkin).

Kunhan tästä taas selvitään, laitan pyörät pyörimään (siis fillarin) ja salille taas. Kovat on ajatukset ja haasteet myös tuon ruokapuolen virittämisen kanssa. Olen muuten miettinyt myös talvipyöräilyä. Onko kenelläkään kokemusta? Voisi nimittäin olla ihan mielenkiintoista, jos astmaltani vaan pystyn.

Eiköhän tämä taas tästä mene ohitse. Tältä viikolta oli Sh'bam-tuntikin peruttu niin en menetä mitään. Ehkä sitten jo ens viikolla tanssiakin.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Atshii!!!

Mitä tähän nyt sanois? Kuinka mones kerta tää on kun lupaavan treeni/liikuntaputken katkaisee samantien viruspöpömikälie? Oon kyllä nyt ihan rikki koko homman kanssa.

Huonekaverini toissä oli pari viikkoa kipeänä putkeen ja sieltähän tämä varmasti tarttui (kyllä sätin häntä ajatuksissani, olisi voinut sairastaa kotona eikä tulla tartuttamaan mua). Ja jos vanhat merkit pitävät yhtään paikkaansa, niin sairastan pari viikkoa tätä ja sitten perään pari viikkoa jälkitauteja kunnes lopulta taas antibioottikuurien avulla selviän. Ei ei, ei yhtään ylimääräistä ab-kuuria tähän.

No, yritän nyt selättää tämän jotenkin aikuismaisesti ja jättäydyin samantien saikkarille. Lapsilla on hoitaja ja minä yritän levätä ja nukkua nyt pari päivää. Joskus on nimittäin kunnon lepo auttanut tässäkin.

Mieli on ollut vähän maassa muistakin asioista. En paljoa ole henkilökohtaisia aisoita tänne kirjoitellut mutta menköön nyt. Maanis-depressiivisen äitini tila on huonontunut tosi paljon ja nyt on taas joku sekoamisvaihe päällä. Lähettelee minulle tosi kamalia tekstiviestejä ja syyttää ties mistä. Samalla olen erityisen huolissani mulle tärkeäksi muodostuneesta anopistani ja hänen suhteestaan alkoholiin, joka on myös pahentunut tämän vuoden aikana. Toivoisin niin kovasti, että lapsillamme olisi edes yksi "mummo" jonka muistaisivat lapsuudesta. Tilanne on paljastanut yllättäviä piirteitä mm. lasteni isästä joten on tässä kyllä miettimistä...

Tässähän nämä tulikin. Koko kesä on mennyt enemmän ja vähemmän näitä murehtiessa joka on lasten lisäksi väsyttänyt minua todella paljon. Pääsykoehommatkin on hidastuneet tosi paljon (tosin en kyllä saa asiaan paljoa tsemppausta kotona joten ajanpuutettakin on ollut). Ja projekti on siis ollut jäissä. En tiedä millaisen motivaation saan kerättyä jotta pääsisin aloittamaan uudestaan. Nyt on tärkeintä pitää jonkunlaista liikuntarytmiä ja yrittää pitää kiinni ruokavaliosta niin ettei paino ainakaan pääse nousemaan.

Valitettavasti olen joutunut ostamaan töihin vähän siistejä vaatteita ja koko on edelleen Xl. Ensi kesänä toivon tilanteen olevan jo reilusti parempi!

Arvontaa en ole saanut vielä suoritettua joten saatte lisäaikaa osallistua ylihuomiseen.