Pages

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Miten näet itsesi?

En keksinyt kovin raflaavaa otsikkoa, mutta aihe on varmasti monelle naiselle tuttu.

Mitä sinä näet kun katsot peiliin? Mitä näet kun katsot valokuvia itsestäsi?

Olen huomannut mielialojen vaikuttavan tosi paljon siihen, miten näen itseni. Varsinkin peilissä näkyy toisina päivinä (niitä ei ole nyt aikoihin ollut) hoikistunut ja kaunis pitkätukkainen äiti. Toisina päivinä näkyy vain se turvonnut naama, kaksoisleuka ja alaspäin roikkuva iho. Väsynyt ja läski. Vaikka painossa ei olisi mitään eroa, niin henkinen välimatka on kilometrejä.

Mä olen jo 36 joten kai se on ihan luonnollistakin, että vanhenen. Haluaisin niin olla tyytyväinen itseeni ja olemukseeni koko ajan. Vanheta ja pitää näkemästäni. Äitini on seonnut koko vanhenemisen pelon kanssa eli on kaikenlaista kirurgiaa ja pistoksia ottanut. Minusta ne ovat rumentaneet häntä ihan hirveästi. Katselin tuossa eräänä päivänä vanhoja valokuvia ja huomasin hänenkin olleen joskus oikein kaunis. Samoissa valokuvissa minäkin olin nätti.

Entäs se kroppa? Miten se vatsamakkara voi jonain päivinä pullottaa ja häiritä niin että koko päivä menee pilalle. Ja toisena päivänä sitä ihastelee kuinka vyötärö on kaventunut. En tajua?

Miksi taas peilistä katsottuna (ainakin salilla) näytän niin hyvältä ja valokuvassa taas en. Mitä tuolla aivoissa oikein tapahtuu, kun katsoo itseään?

Musta alkaa tuntumaan, että suhde kroppaani ja itseeni on olut niin traumatisoitunut aivan liian pitkään. Vaikka pikkuhiljaa opettelen rakastamaan itseäni, niin sieltä alitajunnasta aina poksahtaa joku uusi juttu, hyi yök sä oot ruma!

Ja se vaikuttaa moneen asiaan konkreettisesti. En millään haluais nyt mennä valokuvaamoon perhepotrettiin ennenkun olen laihtunut. Kuvatessa itseäni joudun ottamaan miljoona kuvaa ennenkuin löydän sellaisen jossa en mielestäni näytä kamalalta. Peilin edessä kun sovittelen vaatteita, tuskastun ihan aina kun en löydä mitään joka hoinentaisi mua (vaikka samasta vaatteesta olin keväällä ihan  eri mieltä).

Ei ole helppoa ei, eihän?

Onneksi osaan nykyään jo heittää vähän läskiksi. Tänään salilla eräs tuttu kertoi treenaavansa yttären yo-juhlia varten (kotelomekko ja treenatut käsivarret). Mä heitin että mulla ojentajalihas on ainoa mikä näkyy edes vähän, että tämmönen meininki. No vitsinä se meni ja nauroime yhdessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!