Pages

torstai 5. syyskuuta 2013

Miksi lääkikseen?

Olipa mukava, että tuli yksi kysymyskin tuossa arvonnan yhteydessä. Ei tarvitse itse keksiä kirjoituksenaihetta kun nyt ei oikein ole mitään positiivista kerrottavaa...

Lääkisasiahan tuli esille tässä viime keväänä. Taustalla oli jo useiden vuosien (aloitin terapian 2005 niin sieltä asti nyt ainakin) pohtimisen tulos. Jouduin omalle alalleni ihan vahingossa silloin lukion jälkeen, elämä oli sekaisin ja sitäsuntätä. Menin opiskelemaan vähän sitä kun muutkin kaverini/silloinen tuttavapiirini, en oikein tiennyt että mitä haluan jne. Multa löytyi tuossa kesällä kirjahyllystä Galeinos vuodelta 2003 ja kaikista lukion kirjoista olin säilyttänyt vain maolin. Vaikken matemaattisesti olekaan lahjakas, näiden kirjojen löytyminen kaapista oli vähän kuin "enne".

Totuus kuitenkin on raaempi. Tämä liittyy aivan selvästi äitini sairauteen. Psykoterapiassa istuessani pikkuhiljaa mulla rupesi nousemaan ajatus "auttamisesta" työkseni. Pyörittelin eri vaihtoehtoja, yhtenä keväänä hain sairaanhoitajakouluun, toisen kevään luin psykologian pääsykokeisiin. Yritin jopa järjestää itselleni oppisopimuspaikan paikallisestä hätäkeskuksesta (silloin oli päivystäjäpulan  vuoksi semmoisestakin puhetta) ja monenlaista muuta. Silloin ei elämässä ollut lainoja ja oli muutenkin monelta osin yksinkertaisempaa, olisin voinut irrottautua silloisesta määräaikaisesta työstäni ja lähteä opiskelemaan.Helposti.

Silloin oli silloin. Nyt on perhe ja asuntolainat sun muut. Totesin että alan on kutsumuksen lisäksi oltava hyväpalkkainen jos joudun jopa 6 vuotta köyhistelemään ja silti saamaan asuntolainan maksettua ennen eläkeikää. Olen viime vuosina ollut myös paljon tekemisissä eri lääkäreiden, erikoisalojen kanssa ja kiinnostunut aika lailla ihmisruumiin toiminnasta monestakin eri näkökulmasta. Tietysti nämä mielen sairaudet ensisijaisesti.

Kävin pitkän prosessin läpi, kestänkö ruumiita, kuolemansairaita lapsia, leikkauksia ja monta muuta asiaa. Olen paljon myös pohtinut mahdollista erikoistumista ja työtä ylipäätänsä. Lastenlääketiede, psykiatria, ensihoito, yleislääketiede, gynekologia, funktionaalinen lääketiede ovat muutamia joita olen miettinyt. Nyt ihan viimeisimpänä haaveena on ollut myös (sitten kun lapset on isoja) ulkomaille lähteminen, esim. spr:n kautta. Mulla on kuitenkin aika pitkä historia vapaaehtoistyön tekemisestä, joten se olisi varmasti ihan luontevaakin.

Olen kokenut elämässäni valtavasti ja (haluan uskoa ainakin) kykenen kääntämään kokemukseni voimavaraksi. Uskon olevani hyvä lääkäri ja herkkyyteni/tunteikkuuteni vaan parantaa tilannetta. Minusta kun hyvän lääkärin on osattava olla myös empaattinen, ymmärtäväinen ja tilannetta/potilasta kokonaisuutena ajatteleva. Ei pelkkää biologiaa vaan myös psyykkistä puolta.

Olen välillä lukenutkin jostain että lääkikseen kaivataan "soveltuvuuskokeita" jotta sinne saataisiin ei vain kirjaoppineita vaan myös hyviä asiakaspalvelijoita. Eivätpä näytä saaneen vielä aikaiseksi. Kätiöksi haettaessa saa jo "motivaatiopisteitä" ja tässähän tätä motivaatiota onkin. Kätilö on muuten mun toinen vaihtoehtoni. Sekin on vaan pitkä koulutus ja eroa lääkikseen on kohtuuvähän loppujen lopuksi.

Niin ja yksi tärkeä pointti on myös se, että lääkäri voi vaikuttaa aika paljon omiin työaikoihin  ja tehtäviin (ja sitä kautta palkkaukseen). Sitä ei monella alalla ole tai jos on niin tilanne kyseessä on jonkun sortin freelancer-työ eli epävarma. Olen senverran turvallisuushakuinen kuitenkin, että haluan varman toimeentulon..

Joku kysyi aikaisemmin, että miten kuvittelen jaksavani pienten lasten kanssa. No itse ajattelen niin että on parempi kun lapset on tehty. Vanhin on jo neljä ja muutamien vuosien päästä menee jo kouluun, seuraavat tulee perässä. Olenhan toki aika erilaisessa tilanteessa kuin valmistuessani kuin suurin osa muista. Uskon olevani parempi äiti kun opiskelen siihen ammattiin mihin haluan kuin että olisin päivät työssä ammatissa jossa en viihdy. Ja haluan myös olla hyvä ja kannustava esimerkki lapsilleni, elämässä kun ei ole koskaan liian myöhäistä toteuttaa unelmiaan!

Monimutkainen ja pitkä vastaus. En usko pääseväni ensi keväänä, tavoitteena on saada koko alue opiskeltua ja mennä kokeisiin. Olisihan se ihana yllätys. Seuraava talvi olisi sitten varattu pääsykoevalmennukselle johon en nyt voi osallistua. Ja toivottavasti myös äitiyslomalle. Mutta ei nämä mitään eksakteja suunnitelmia ole, toiveita ja tavoitteita. Tsempata kyllä saa, kotona ei vielä taida vieläkään aviomies uskoa että haluan tätä oikeasti. Samoin äiti, jolle kerroin unelmastani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!