Pages

perjantai 2. elokuuta 2013

A Beatiful Body Project

Eihän tämä tänne blogiin varsinaisesti kuulu, mutta koska kysymys on mun ruumiistani ja projektista jonka taustalla on oman ruumiini hyvinvointi ja rakastaminen, niin oikeastaan tämä onkin varsin hyvä ja oikea paikka tälle! Enjoy!

Kaikki lähti täältä. Sitten innostuttiin suomessa.

Täältä poimin haasteen, mutta on ollut jo paljon juttuja muuallakin netissä. En ole mikään valokuvaaja ja iipuhelimen kamera on huono. Tässä silti kuva, mustavalkoisena varmaan vielä parempi.

Olen aina vihannut kroppaani. Syyt juontavat syvälle nuoruuteen ja henkisesti pahoinvoivaan äitiini joka on lapsuudesta asti jankuttanut mulle lihavuudesta. Olen vihannut jokaista senttiä, jokaista kiloa. Kuten tännekin olen kirjoittanut, laihduttanut hyvinkin epäterveellisillä tavoilla ja sairastunut lopulta myös bulimiaan. Hävennyt itseäni. Ja hoikempana ollut mukamas parempi-itsetuntoinen (bullshit). No tässä minä nyt olen. 92 kiloisena. Läskin määrä on varsinkin vyötärön ympärillä edelleen suuri (vaikkakin vyötärö on ilmeisesti säilynyt), mutta muuten mittasuhteet ovat olleet samat. Kädet (erittäin) paksut (mutta kiinteät), suvun naisten jalat eli paksut (hame ei käy päihinsä), rotevat hartijat ja riipputissit. Raskauksien jälkeen vatsakin rupesi roikkumaan. Mutta semmoista se on. Sen asian kanssa on elettävä ja hyväksyttävä se.

Tätä ruumista on nöyryytetty. Hakattu. Kohdeltu kaltoin. Kiusattu.

Toisaalta tässä ruumiissa kohtuni on kantanut kaksi kaunista raskautta. Imettänyt tällä hetkellä jo lähes 3 vuotta yhteensä (kahdessa pätkässä). Raskaudet ovat tuoneet mulle pahimmillaan 20 kiloa. Tämä ruumis on myös pettänyt minut sairauksien/vaivojen muodossa. Mutta kaikki on korjattavissa. Raskausarpia ei minulla juurikaan ole. Jälkimmäisestä raskaudesta tuli muutama, mutta tiedättekö mitä? Tämän kaiken keskellä raskausarvet ovat maailman mitättömin asia. Vaikka olisivat keskellä naamaa. Ne muistuttavat minua kuitenkin itselleni tärkeimmästä asiasta. Rintani ovat roikkuneet aina, enkä (toisin kun äitini) tule silikoneja ottamaan. Itse asiassa olen jopa ylpeämpi roikkuvista rinnoista kuin teennäisen pystyistä pyöreistä silikonitisuista. Edelleen - ne ovat osa minua, mun elämääni ja tuotoksiani. Ainut missä rinnat olisivat voineet toimia paremmin, olisi tuo maidontuotanto lasten imetysasioissa. Ovat kovin nihkeää sorttia, mutta ajavat silti asiansa

Kroppani on myös erilaisten sairauksien kantaja. Hormonitoimintani ei ole kunnossa, erilaisia diagnooseja pohditaan ja pyöritellään vaihtoehtoja... ja seurataan. On ollut kyllä huojentavaa löytää myös muita syitä siihen painonhallinnan vaikeuteen kuin itsekurin puute. En ole sitä sorttia joka voi imettää JA syödä suklaata.


Mulla on kauniit sirot nilkat ja jalkaterät. Ehkäpä myös sääret. Ranteet ja kädet myös sirot. Kasvoiltani olen kaveria lainatakseni "klassisen kaunis" - kaikki on sopusuhdassa. Silmätkin tulivat vihdoin esiin laserleikkauksen jälkeen. Hiukset on paksut ja kiiltävät. 

Kroppani on minun, ja se on ihana. Jos en rakastaisi sitä ja itseäni - ei minulla olisi tätäkään projektija. Vihalla ei laihduteta eikä tulla terveeksi. Rakkaudella on taas todella suuri ja voimaannuttava vaikutus. Vasta näin plus kolmevitosena alan päästä yli lapsuuden traumoistani ja äidin sanoista, joten olen päässyt aloittamaan eheytymisen ihan kunnolla. Kuljen bikineissä, kuten aina olen tehnyt!

Tehkää hei muutkin elämäntapamuutos/laihduttajabloggarit tämä haaste - olisi ihan hyvä ottaa tämä tänne laihdutusblogeihinkin noiden äitiysblogien rinnalle (jos siis ei vielä ole) ja ottaa myös tämä esittämäni näkökulma mukaan!

Ja olen tosi iloinen, että näistä asioita nyt puhutaan ja tuodaan esille. Vähän väliä imetys ja muut äitiyteen liittyvät asiat nousevat pintaan negatiivisessa sävyssä ja erityisesti meitä pitkään imettäviä äitejä pidetään ihan hörhöinä. Minä ainakin olen myös paljon paljon muuta, kuin pitkään imettävä äiti jolta hormonit on vienyt älyn ja tehnyt tyhmäksi!

5 kommenttia:

  1. Mulle tuli tippa linssiin ja kylmiä väreitä kuin luin tätä. Kuva on kaunis ja tekstisi kosketti. Olet oikeassa, vartaloaan pitää osata rakastaa ja arvostaa kaikesta huolimatta, eihän me osata luoda nahkoja niinkuin matelijat. Jokainen arpi, muhkura tai luomi tekee meistä yksilöitä, juuri sellaisia kuin olemme, eikä ole toista samanlaista. Olemme oikeutettuja rakastamaan itseämme sellaisina kuin olemme! :)

    VastaaPoista
  2. Ihanaa tekstiä. :) <3 Ja kuule, suorastaan KADEHDIN tuota sinun tasaista ihoa! :) Mikäläisen keskivartalo kun on juurikin sitä venymäarpea venymäarven perään, sitä olen vissiin toitottanut monessakin paikassa, sotatantereeksikin sitä aluetta kutsun, ja sitä siis riittää kainalosta nivusiin... :/ Mutta minkäs teet, elämän jälkiä ja niiden kanssa on elettävä eteenkin päin. Oman kropan vihaaminen on hyvin tuttua myös, minäkin olen pääsemässä siitä pikku hiljaa eroon, vaikka välillä kyllä tarpoo niiiiiiin pohjamudissa senkin asian suhteen. Mutta meikäläisen mielestä kaikilla, joilla on kaunis tasainen iho ei ole miiiiiiitään hätää! :D

    VastaaPoista
  3. Arvet vaalenvat pikkuhiljaa. Mulla on näitä arpia käsivarsissa, reisissä ja vatsassa ja niitä on tullut jo teini-iässä. Huono lohdutushan tämä on mutta parissakymmenessä vuodessa ovat hävinneet. Rusketus on hyvä peittämään. Rakasta Tanja sinäkin kroppaasi täydellä sydämellä, ihan varmasti ne arvetkin aikanaan häviävät sekä silmistä että mielestä. Naisen ruumis on ihan uskomaton, historia on tehnyt meidät hyvin muovautuviksi:)

    Marilyn olet ihan oikeassa. Sisäinen hyvinvointi johtaa vääjäämättä ulkoiseen:)

    VastaaPoista
  4. Iso kiitos sinulle. Allekirjoitan ihan saman, rakkaudella ja lempeydellä uudenlaisia tapoja ja tottumuksia kohti!

    VastaaPoista
  5. Olet rohkea nainen ja kirjoituksesi pisti ajattelemaan.

    VastaaPoista

Kaikki kommentointi on tervetullutta - risut ja ruusut. Kiitos!